»Päivälehti», tammikuun 27 p:nä 1891.
Sanottakoon mitä tahansa siitä, että nykyiset valtiopäivät kokoontuvat
aikana, jolloin ei juuri tee mieli mitään iloisin mielin katselemaan
ja että edusmiehet surullisin tuntein astuvat istuntohuoneisiinsa, on
kuitenkin yksi seikka, joka mieltä hiukan keventää. Suomen säädyillä
on oma kotinsa, oma lietensä, oma katto päänsä päällä. Ja sen merkitys
on suurempi kuin kenties ensi hetkellä voi ajatellakaan. En puhu siitä
käytännöllisestä hyödystä, jonka tuottaa oman huoneen mukavuus. Se on
kyllä suuri etu sekin, kun ei tarvitse hakea toisiaan milloin mistäkin
tilapäisesti vuokratusta yksityisestä koulusalista, ja erittäinkin
ovat siitä kuulijat kiitolliset. Mutta huoneen suurin merkitys on sen
n.s. aatteellinen puoli, sen yhdistävä merkitys. On epäilemättä
turvallinen tunne se, kun saa kokoontua likelle toisiaan, painautua
ikäänkuin kylki kylkeen kiinni. Se synnyttää luottamusta, se luo
mieliin tunteen siitä, että nuo kolme ovat yksi. Edusmiehet
veljeytyvät, tapaavat toisiaan, ovat pakoitetut seurustelemaan
keskenään ja tulevat tuntemaan toisensa mielipiteet yksityisessäkin
sananvaihdossa.
Ja onhan sitäpaitse tämä rakennus jo nyt tulos eduskuntamme
yksimielisyydestä. Se valmistui juuri siihen aikaan, jolloin säätyjen
eri ainekset olivat ehtineet vaikuttaa toisiinsa niin paljon, että ne
voivat kansamme tärkeimmissä elinkysymyksissä sulautua yksimielisyyteen.
Eri säikeet, jotka aikoinaan useinkin pyrkivät vetämään eri haaroille,
ovat nyt punoutuneet yhdeksi ainoaksi vahvaksi köydeksi. Ja kun siihen
oli kehitytty, silloin kohosi säätyhuonekin sisältönsä oikeaksi ja sitä
sattuvasti kuvaavaksi ulkomuodoksi.
Huolimatta kaikesta saattaa siis tieto tästä mielen rauhalliseksi ja
turvalliseksi. Tuntuu siltä kuin laki ja oikeus voisivat paeta tänne
niinkuin alttarin juurelle, jossa olisi pyhyyden rikos niitä häiritä.
Katosta tuleva himmeähkö kirkon valokin vielä lisää tätä vaikutusta.
Säätyhuoneen juhlallisuus yhdessä aikain totisuuden kanssa vaikuttaa
epäilemättä korottavasti jokaiseen valtio-päivämieheenkin. Tavallista
jäykempinä, tavallista huolekkaampina, mutta samalla kasvon piirteet
päättäväisinä, näkyvät he astuvan leveitä ulkoportaita myöten pääoven
edessä olevien pilarien välitse tähän palatsimaiseen rakennukseensa.
Hiljalleen heittävät he päällysvaatteensa alakäytävään ja kohoavat
istuntosaleihinsa toisessa kerroksessa, jonne kolmannesta kerroksesta
katsoja kunnioituksella ja osanotolla seuraa heitä.
Ylhäällä istuntohuoneen parvella on sama mieliala kuin alhaallakin.
Edusmiesten vastuunalaisuuden tunne kohoaa tännekin ja tunkee läpi
senkin, joka itse ei tiedä voivansa mitään suoranaista tehdä. Se
enentää myötätuntoisuuden heitä kohtaan melkein ihailuksi. Sillä
senhän on kuullut heidän puheistaan ja senhän tiesi jo ilman sitäkin,
että he ovat valmiit tekemään kansansa hyväksi kaiken, mikä heidän
voimissaan on, ja että he myöskin paljoon kykenevät, sen on heidän
entinen toimintansa osoittanut.
Yhdeltä tiukasti koossa pysyvältä joukolta he näyttävät. Eikä tule
päähänkään heitä jakaa eri puolueihin. Ei porvarissäädyn lehterillä
nyt enää ole niin vierasta ja kylmää suomenmieliselle katsojalle kuin
ennen aikaan. Epäkansallinen enemmistö näyttää sulautuneen
suomenmieliseen vähemmistöön yhdeksi isänmaalliseksi kokonaisuudeksi.
Suomenkielen puhumista eivät ruotsinkielen käyttäjät näy katsovan
miksikään protestiksi: se on luonnollinen, totuttu tapa, jota
kunnioituksella kohdellaan.
Pappissäätyyn meni ennen sillä mielellä kuin menee seuraan, jonka
mielipiteet eivät useassa asiassa sovi omiin. Hienonen pilkan hymy
huulilla siellä yleisö kernaasti laitteli mielessään sukkeluuksia
»mustasta seinästä», ylhäältä päin tulevasta valosta ja muusta
semmoisesta. Ajat ovat muuttuneet. Mutta seinä on nyt muuri, jonka
suojaan mieluumminkin tahdottaisiin turvautua kuin käydä sitä
rikkomaan.
Talonpoikaissäädyn parvelle tultuaan oli ennen useimman kuulijan
ensimäinen mielitehtävä hajoittaa edusmiehiä eri ryhmiin, etsiä
»vanhoja» ja »nuoria», laskea Meurmannin miehet ja Castrénin miehet.
Kuka sitä nyt ajattelee? Eivät ainakaan nämä »johtajat» itse. Ennen
olivat he sijoittuneet toisistaan niin kauvaksi kuin mahdollista, koko
sali oli väliä, mutta nyt istuvat he likempänä toisiaan, samalla
puolen huonetta, ainoastaan jonkun pulpettirivin eroittamina. Usein
näkee heidän yhdessä totisesti tuumivan ja keskustelevan hartaasti
keskenään. Aivan varmaankin on satiirinen vanhus säästävä
pistopuheensa iloisempiin aikoihin ja hra Castrénin vastaukseksi
tähdätyt repliikit koettanevat olla vähemmin terävät.
Tällainen on vaikutus ensimäisestä käynnistä säätyjen istunnossa. Ja
jos on totta, että on oikea ja pysyvä se äkkivaikutus, minkä saapi
jostain henkilöstä häntä ensi kerran kohdatessaan, niin tuskinpa se
sääntö tulee tässäkään tapauksessa suuresti muuttumaan.