»Savo», marraskuun 20 p:nä 1888.
Jos tahtoo nähdä millaista on niin sanoakseni valtiopäivämiesten
perhe-elämä, niin on käytävä jonakin iltana heidän yhteisessä
isopirtissään, Suomalaisen Klubin kokoushuoneessa. Siellä he
esiintyvät kotikarvassaan, siellä he pitävät tupakkapuheensa ja
seurustelevat keskenään taistelujen väli-ajalla.
Keskellä keskimäistä Helsinkiä, Pohjois-Esplanaadikadun varrella on
tuo komea ja kuuluisa Kämpin hotelli. Korkea on Grönqvistin kivimuuri,
mutta vielä korkeammalle kohoavat Kämpin katolta viiritangot, joiden
nenässä melkein joka päivä liehuu kolme kauvas näkyvää lippua. Tässä
talossa on Suomalainen Klubi saanut yhden nurkan asuakseen.
Kluuvikadun puolelta menee holvin tapainen porttikäytävä tuon suuren
hotellin ahtaaseen pihaan. Käytävän päässä on pienet rappuset ja
kaitaisenlainen ovi. Oveen on kirjoitettu, että ainoastaan klubin
jäsenillä on oikeus sitä avata ja jäseniksi pääsevät ainoastaan
oikeauskoiset fennomaanit. Tulemme aamupäivällä klubiin. Huone, johon
astumme, on pitkä, soikulainen ja hämärä. Se on kuin pilarikäytävä,
sillä kattoa kannattaa kaksi pylväsriviä, jotka jakavat salin
sisäiseen osaan ja ulko-osaan. Pitkin salin pituutta on pöytä, jonka
yhdestä päästä tuskin toista eroittaa. Perempänä on toinen pöytä
poikkipuolin ja ikkunain luona ynnä siellä täällä seinämillä on niitä
myöskin.
Oven suussa on korkeajalkainen n.k. viinapöytä, josta kävijät
iltaisin tyydyttävät ruumiilliset tarpeensa. Sitä voi sanoa, puhuakseni
valtiopäiväkielellä, yhdeksi klubin ponneksi eli klämmiksi. Toinen ja
paras ponsi on klubilla kuitenkin tuo parin sylen pituinen
sanomalehtihylly. Iltasilla kenties useampi saapuu klubiin syödäkseen,
mutta näin aamupäivällä käy jokainen tulija hetikohta sanomalehtihyllyn
kimppuun. Kaikki oman maan lehdet ja useita ulkomaisia on siellä
saatavana. Mikä niistä minkin tempaa mukaansa ja kiiruhtaa johonkin
valoisampaan paikkaan niitä lukemaan. Kun usealla klubin jäsenellä on
kotonaan ainakin joku pääkaupungin lehdistä, niin näytään tavallisimmin
tartuttavan maaseutulehtiin. Varsinkin valtiopäivämiehet seuraavat
tarkkaan paikkakuntainsa kuulumisia. Lukiessaan pitäjänsä asioita
johtuu heille mieleen olot kotipuolessa. Tuolloin tällöin tulee
maaseutukirjeissä esille valitsijamiesten mielipiteitä
valtiopäivillä käsiteltävistä asioista ja saattaa niidenkin huomioon
ottaminen olla paikallaan. Jotenkin tunnokkaasti näyttävät varsinkin
talonpoikaissäädyn jäsenet tahtovan noudattaa valitsijainsa heille
lausumia toiveita.
Vähä on kuitenkin aamupäivällä väkeä klubissa. Niin pian kun kävijät
saavat särvityksi luettaviensa lehtien sisällön, pujahtavat he
tiehensä, mennen mikä kotiinsa mietintöjä lukemaan, mikä valiokuntiin
mietintöjä tekemään. Tavallisin näkö aamupäivällä klubiin pistäytyessä
on seuraava: Joku tai pari tai kolme miestä istuu sanomalehtiin
tuijottaen mikä perä-ikkunan alla, mikä sohvassa hyvin mukavaan
asentoon heittäytyneenä, mikä lämpiävän uunin edessä jalkojaan sen
hohteessa hautoen. Tuolloin tällöin kahisee paperi lukijain hyppysissä
ja kuuluu kyökin puolelta astiain kolinaa.
* * * * *
Mutta iltapäivällä on klubissa toinen elämä. Kun astuu ovesta sisään,
tulvaa tulijata vastaan kirkasta sähköä. Ja sen valossa näkee miehiä
kuin haamuja pitkän salin sisässä. Ne ovat kiedotut ainaisen savun
huntuun, joka aaltoilee ympäri huonetta kuin sisäänlämpiävässä
pirtissä. Se tekee olon kodikkaaksi. Tuon pitkän pöydän ääreen istuu
mies miehensä perästä ja vääntää eväspussinsa esille. Millä on
olutseideli saatavana, millä tuutinki tehtävänä, mikä pyytää »pihviä»,
mikä vaatii vasikkata. On muuan savolainen, joka aina tilaa »sikkoo»
(gigot).
Ja ruuan niinkuin juomankin ääressä istutaan siinä sitten eri ryhmissä
ja rupatellaan. Talonpojat istuvat tavallisesti talonpoikain kanssa,
porvarit porvarien ja papit pappien. Välistä, kun oikein hyvin sattuu,
ei yhden pöydän ympärillä istu muita kuin hengen miehiä. Seidelien
ääressä pistetään siinä tarinaa, niin että yhtenä surinana käypi.
Hyvin hupaiselta näyttää varsinkin silloin, kun joku »johtaja», joita
papeillakin on, selittää jotain tärkeätä asiaa. Kaljut päät
pakkautuvat niin likelle toisiaan kuin suinkin ja muodostavat hyvin
kunnioitettavan kehyksen seidelein, punssilasien ja poroastiain
ympärille.
Samallaisia erityisryhmiä muodostavat talonpojatkin. Rauhallisina ja
tyytyväisinä istuvat he ja tekevät totiaan. Tuon tuostakin lähenee
heitä joku helsinkiläinen, pistäytyy pariin, kättelee ja alkaa
innokkaasti puhella. Käsillä ja kielellä koettaa hän nähtävästi saada
maaseutulaisille ymmärrettäväksi, mitä pääkaupungissa ajatellaan siitä
taikka tästä asiasta. Ukot kuuntelevat ja katsahtavat toisiansa
silmiin. Mistä on puhe ja mitä puheeseen vastataan, en ole
tilaisuudessa kertomaan, kun istun loitommalla. Mutta jonkun ajan
päästä näen helsinkiläisen nousevan ja menevän toiseen samallaiseen
ryhmään ja tekevän samalla lailla.
Kun on ollut kiihkeitä keskusteluja säädyissä tai valiokunnissa,
silloin on väkeä tavallista enemmän Suomalaisessa Klubissa. Silloin on
liike siellä vilkkaampaa, puhe kova-äänisempää ja nauru hohottavampaa.
Vaihdetaan yli pöytien mielipiteitä tai tarttuu joku toistaan
käsipuoleen, kulettaa pilarin taakse ja selittää ja selittää. Käsien
liikkeistä ja kasvojen väänteistä näkyy, vyörytetäänkö siinä jotain
kiveä paikoiltaan vai telkitäänkö entisiä vielä lujempaan. Koko
kämmenellä tehty varoittava ja rauhoittava viputteleminen kai
merkitsee sitä, että pitää olla varovainen... »varovainen», ei tiedä,
kuinka voi käydä. Sitä vastoin tekee toinen kiivaita liikkeitä, avaa
ja sulkee kätensä ja näyttää tahtovan tehdä ymmärrettäväksi, että mitä
hän on sanonut, sen hän on sanonut... että valiokunnan mietintö...
ett'ei hän voi luopua mielipiteestään...
Kun valiokunnat istuvat iltasinkin, odotetaan niiden jäseniä
uteliaisuudella tulevaksi. Ja kun ne tulevat ja kun kuullaan
äänestyksen tulos, alkaa keskustelu, usein kiivaskin, tehdystä
päätöksestä. Valiokuntain jäsenet saavat kenties monestikin puolustaa
tingempään mielipiteitään yksityisissä keskusteluissa kuin julkisissa.
Sillä juomapöydän ääressä on lupa koskea vaikuttimiinkin ja niitä on
usein yhtä vaikea salata kuin puolustaa.
* * * * *
Hyvin tavallinen näkö on klubissa joku frakkiin ja valkoseen huiviin
puettu valtiopäivämies. On ollut jotkut päivälliset, jotka joko on
pitänyt säädylle puhemies tai sääty puhemiehelle, maamarsalkka muitten
säätyjen puhemiehille ja varapuhemiehille tai muitten säätyjen
puhemiehet maamarsalkalle. Ne ovat alkaneet noin klo 4 ja päättyneet
silloin, kun muut alkavat syödä illallistaan. Ne ovat kestäneet niin
kauvan, että lopettaessa on tullut jo uusi nälkä. Sentähdenpä näkeekin
usein, että tulija hetikohta käypi viinapöydän kimppuun ja syö niinkuin
olisi paastonnut 40 yötä ja 40 päivää. Muuten ovat tuollaiset
päivällisiltä tulijat tavallisesti--niin saattaapa sanoa aina--jotenkin
hyvällä mielellä. Kun he uutisten nälkäisille sanomalehtimiehille ovat
saaneet tehdä selkoa päivällisillä pidetyistä puheista, istuvat he
johonkin iloiseen pöytään ja jos siellä keskustelut ovat tavallista
äänekkäämmät ja kätten ja kasvojen liikkeet vilkkaat kuin venäläisillä,
niin ei se muuta kuin lisää yhteistä iloa ja innostusta Suomalaisessa
Klubissa.
Mainitsematta on vielä eräs ryhmä suomalaisen klubin jäseniä. Ne eivät
ole valtiopäivämiehiä, mutta kuitenkin kuuluvat he valtiopäivämiehiin.
He ovat edusmiehiin verraten samassa suhteessa kuin taiteenharrastajat
taiteilijoihin. Nuoria maistereja, ylioppilaita, helsinkiläisiä
virkamiehiä--semmoisia, jotka suurella tarkkuudella seuraavat kaikkea,
mitä valtiopäivillä tapahtuu ja ovat läheisiä tuttavia
valtiopäivämiesten kanssa. Itse he miltei lukevat itsensä
valtiopäivämiehiksi, lausuvat suurella varmuudella mielipiteensä esillä
olevista asioista, tahi antavat hyväntahtoisia neuvoja ja viittauksia
siitä, mitenkä /heidän/ mielestään olisi asiat päätettävät. »Jos minä
saisin olla puhumassa ja äänestämässä, niin kyllä tietäisin, kuinka...»
Ja ell'en erehdy, niin moni heistä aikookin vielä kerran olla puhumassa
ja päättämässä.
Noista ryhmistä on kirjavanlainen Suomalainen Klubi koottu. Sen
huoneustossa kohtaavat toisiaan kaikki etevimmät sekä valtiolliset
kyvyt että muutkin »nerot» suomalaisessa puolueessa, ne näet, jotka
ovat Helsingissä. Ja koska helsinkiläiset itse erittäin mielellään
puhuvat siitä, että ainoastaan täällä on neroja ja kykyjä, niin
jääkööt he kernaasti siihen luuloonsa.
Loppuvaikutus, mikä jää kunakin iltana Suomalaisesta Klubista
lähtiessä, on se, että suomalainen puolue pääkaupungissakin on jo
vahva ja vankka puolue, joka vaatii itselleen tunnustusta ja
kunnioitusta tai että se ainakin itse jo tuntee oman arvonsa.