»Savo», 17 p:nä toukokuuta 1888.
On aina totuttu sanomaan ritaristoa ja aatelia maamme »ensimäiseksi»
säädyksi. Mutta se joka tästä lähin niin sanoo hän panettelee
pappissäätyä. Sillä senjälkeen mitä näillä valtiopäivillä yleensä on
tapahtunut ja mitä erittäin tapahtui istunnossa viime tiistaina, on
pappissääty ehdottomasti julistettava maamme ensimäiseksi
säädyksi--tietysti myöskin siihen nähden, että se on ensimäiseksi
poistettava.
Ja se on kunnia, joka ei tule joka miehelle.
Suurin kunnia on mielestäni olla tien raivaaja, tunnelin poraaja läpi
kovan kallion, joka estää edistyksen kulkemasta suorinta tietä. Mutta
sen jälkeen on suurin kunnia olla kalliona, tuona mustana muurina,
kääntämässä edistyksen virtaa perinpäin, ja jonka muuttamiseksi, en
tahdo sanoa murtamiseksi, vaaditaan muitten mitä pinnistävimmät
ponnistukset.
Että pappissäädyn enemmistö meillä on tuosta osastaan ylpeä, se käy
selville miltei jokaisesta keskustelusta, jossa sillä vain on
tilaisuus asettua vanhoillaan olemisen mielipiteitä edustamaan.
Vaikka olisi kysymyksessä kuinka pienen kelkan tekeminen tahansa,
jolla sen luontoon katsoen keula on luonnollisesti /eteenpäin,/ niin
heti kohta kasvaa se pappien silmissä jättiläisreslaksi. Johtajat
tarttuvat koko vakuutuksensa voimalla kaplaihin kiini, toiset
heittävät siihen kaiken ominaisen painonsa, joka tässä säädyssä ei ole
vähäinen, ja niin tulla huristaa pieni kelkka suurena rekenä alas mäen
päältä, johon juuri oli pääsemäisillään.
Niin tapahtui esimerkiksi kirjailijapalkkio-asiassa ja samalla tavalla
kävi kysymykselle naisten päästämisestä yliopistoon.
* * * * *
On ihana huhtikuun iltapäivä. Aurinkoa ei näy, harmaa pahanhajuinen
usma peittää kaupungin ja lika lotisee kantapäissä. Happamen näköisinä
vaeltavat edusmiehet Ateneum'ia kohti ja raskasjalkaisina kohoavat he
ylös sen rappusia.
Teidän kirjevaihtajanne aikoo tällä kertaa pappissäätyyn. Sen
istuntohuone on ylimmässä kerroksessa ja leveä on se tie, joka sinne
johtaa... niin leveä, että koko sääty sopisi sitä rinnakkain käsi
kädessä kävelemään. Sitä tietä, jonka yläpäässä seisoo Ilmarisia ja
muita alastomia epäjumalia, eivät kuitenkaan tarvitse kuulijat kulkea.
Heitä varten on olemassa tie kaitainen ja portti ahdas, joka
Ateneum'in itäisestä päästä vie ylös kuulijalehterille.
Juhlallinen ja totinen on se näkö, joka lehterille tultua aukeaa
eteen. Se on kuin Herran temppeli surujumalanpalveluksen aikana.
Puhemiehen pöytä on kuin alttari, verhottuna tummaan verkaan. Valo ei
ole tuota tavallista maallista valoa, jota muihin ihmisten asuntoihin
tunkee kadulta. Katosta se suoraan vuodatetaan alas ja jos silmänsä
tekisikin mieli ulkomaailmaan luomaan, eivät ne kohtaisi muuta kuin
avonaisen taivaan. Yksin pulpetitkin näyttävät kyyristyvän
matalammiksi sen painon alla.
Mustiin kaapuihin ja valkoisiin kaulahuiveihin puetut edusmiehet
näyttävät tuntevan paikan pyhyyden. He kokoontuvat kuin
jumalanpalvelukseen. Heitä ei edes seuraa heidän omat varjonsa, sillä
valo tulee kohtisuorasti ylhäältä. Sitä herttaista, hauskaa
kodikkaisuutta, joka niin miellyttää esim. talonpoikaissäädyssä, ei
täällä näy. Askeleet ovat ylen arvokkaat ja liikkeet raskaat.
Tervehdykset tehdään suurella kunnioittamisella ja puhelu on
puoliäänistä tuumittelua. Professori Palmén on ainoa, joka antaa
hiukan eloa maisemalle. Hän liikkuu vilkkaasti, puhelee iloisesti ja
pyörähtelee kantapäillään. Mutta melkein kaikista muista näkyy, että
he tietävät seisovansa Kaikkein Korkeimman suoranaisen katselun ja
kaitselun alaisina.
Ja se näkyy myöskin, että esimiehiä on läsnä. Puheenvuoroa
pyydettäissä esimerkiksi sanotaan harvoin, niinkuin muissa säädyissä:
»herra puhemies!» vaan melkein aina: »herra arkkipiispa!»--ja hyvin
usein: »herra tohtori ja arkkipiispa!» Jos talonpojat ja porvarit
noudattaisivat samaa tapaa, pitäisi heidän huudahtaa: »herra
herrastuomari!» ja »herra kauppaneuvos!»
Ja kun joku piispoista puhuu vakavasti jollekin säätyveljelleen, niin
on tämä kahta vertaa vakavamman näköinen. Jos piispan kasvojen
piirteitten totisuutta merkittäisiin 2:lla, niin olisi toisen kasvojen
totisuus 2^2. Vaan niin pian kun piispa suvaitsee antaa hymyilyn
vilahtaa kasvoilleen, kirkastaa hänen puhuttelemansakin piirteitä
täysi päiväpaiste. Ja kun sitten seuraa ystävällinen taputus
olkapäälle, tuntuu syrjäisen ja osattomankin sisässä, kuinka
onnenosaisen sydämmestä valahtaa lämpimän haalakka hyvän mielen
verivirta läpi ruumiin ja alatse mustan kauhtanan.
Semmoisia suloisia tunteita eivät saa koskaan tuntea muitten säätyjen
edusmiehet, sillä heidän johtajansa eivät ole heidän esimiehiään.
Mutta eipä heidän johtajiensa sanoilla olekaan sitä painoa kuin
esimerkiksi pappissäädyn johtajain. Kuinka suuri tuo paino on, sen
huomasin silloin, kun oli kirjailijapalkkioasia ensi kerran esillä.
Kuulijalehterin eroittaa tupakkahuoneen ovesta lautaseinä. Seisoin
seinää vasten ja kuulin kaksi ääntä ahtaassa käytävässä keskustelevan.
»Tiedätkö, mitä mieltä on piispa--?»--»Minä luulen hänen
vastustavan.»--»Ei sitä voikaan puolustaa.» Ja kysymys raukesi,
niinkuin tiedätte.
* * * * *
Pappissäädyssä alotetaan istunnot aina rukouksella ja päätetään myös.
Kun arkkipiispa kopauttaa vasaransa pöytään, humahtaa koko sääty
seisoalleen ja heidän kanssaan tavallisesti myöskin joku määrä tätejä
kuulijalehterillä. Rukous on vuorotellen kunkin säädyn jäsenen
pidettävä. Jos se sattuu jonkun professorin tai muun maallikon osaksi,
niin lukee hän tavallisesti vaan Isämeidän paljaaltaan. Kuuluipa
kerran eräillä edellisillä valtiopäivillä tapahtuneen sekin, että sinä
päivänä kun erään professorin oli rukoiltava löydettiin hänen
pulpetistaan katkismus levällään auki Herranrukouksen kohdalta.
Varsinaisen papin ei kuitenkaan sovi rukoilla yksistään »hänen omalla
opettamallaan rukouksella». Ollakseen oikea rukoilija kuuluu asiaan
panna hiukan omiaan. Hän laittelee sanansa sentähden kauniille
kihermälle, johon on kunkin »lahjain» mukaan kudottu kukkasia ylevistä
ajatuksista ja sointuvista sanoista. Näissä kukkasissa välkkyilee
hyvin usein helmiksi muuttuneita kyyneleitä »nykyajan epäuskosta».
Mutta kukkaiskihermän keskestä ikäänkuin kiertyy esiin aina silkkinen
nauha, jossa jokainen juuri epätoivoon joutumaisillaan saapi
lohdutuksen lukea, että »Suomen kansa on toki uskonnollinen kansa».
Sen kansan puolesta me olemme tänne päättämään tulleet. Sen
elinasioita ratkaisemaan. Mutta ennen kaikkea Hänen kunniakseen
toimimaan, Hänen tahtoaan täyttämään. Hän johtakoon meidän päätöksemme
oikeaan. Hän meitä valaiskoon. Oma järkemme on pimitetty ja sillä
yksin emme mitään voita.
Ja kun sanat ovat tehneet vielä muutamia somaisia sulavia kaaria
ilmassa, solmitaan ne ihmeteltävällä kätevyydellä Isämeitään. Mutta
kun amen on sanottu ja vähän aikaa äänettömyys vallitsee, niin tuntuu
siltä kuin äsken solmittu kiehkura kyyhkyiseksi muuttuneena
liihoittelisi läpi lasisen katon ja yli tämän syntisen kaupungin
tuonne pyörryttävään korkeuteen.
Tuollaisen rukouksen jälkeen saatetaan ensimäiseksi keskusteluaineeksi
ottaa varsojen laitumelle laskeminen taikka kysymys papiston palkkain
järjestämisestä. Enkä ole huomannut kenenkään keskustelujen aikana
turvautuvan muuhun mihinkään kuin omaan järkeensä.
* * * * *
Tällä kertaa on ensimäisenä päivälistalla pienten palkkioiden
myöntäminen kotimaisille kaunokirjailijoille.
Joka sinä iltana sattui säätyyn, sai mitä parhaimman tilaisuuden
tutustua sen kantaan ja eri puolueihin. Kantoja on sillä pääasiassa
kaksi: kivikonservatiivisen enemmistön ja hiukan (sanoo: hiukan)
uudenaikaisemman vähemmistön.
Suvaitsemattomuus eri lailla ajattelevia kohtaan ilmaantui mitä
peittelemättömimmällä tavalla. Ja samalla miltei kuoleman kammo niitä
kohtaan, jotka tavallisesti kaikissa maissa kantavat edistyksen
lippua.
Kotimaiselle kaunokirjallisuudelle näet, joka, puhukoot muutamat papit
mitä tahansa, on juuri sen kautta, että se on asettunut »siveellisten
voimain palvelukseen», saavuttanut varsinaisessa kansassa parhaimman
kannatuksensa, ei annettu melkein minkäänlaista arvoa. Kirjailijoita,
joita kuitenkin juuri rakkaus kansaansa on varsin vaikeissakin oloissa
ylläpitänyt, kuvattiin miehiksi, joita ei elähytä isänmaanrakkaus eikä
totuus. Ne kuvaavat vain paheita mitä viehättävimmässä muodossa. Ne
jäytävät siveellisen maailmanjärjestyksen perustuksia. Neroa niillä
kyllä on, se täytyy tunnustaa, mutta henki on huono ja jalot aatteet
puuttuvat. Sentähden ei heitä sovi kannattaa kansan eduskunnan. Eräs
puhuja piti »parempana, että ennemmin kaikki kunnolliset jäävät
palkintoa saamatta kuin että yksi ainoa, joka ei ole palkintoa
ansainnut, sellaisen saisi». Yhden ainoan luullun mätämunan pelosta
ovat kaikki muut munat särettävät. Mitähän jos Pettersson-paran
tähden joku ehdottelisi desimeerausta siinä poikueessa, jonka pesän
hän on pilannut? Silloin tietysti hyvällä syyllä nousisi huuto mitä
kauheimmasta vääryyden teosta. Mikä suuri ero siis noiden valon
vartijain mielipiteissä ja Hänen, joka antaa päivänsä paistaa niin
hyville kuin huonoillekin ja joka muistaakseni olisi säästänyt Sodoman
ja Gomorran kymmenen vanhurskaan tähden!
Mikä toivoton pessimismi sen ohessa! Eikö siis elä kansassa enää
jaloja ja puhtaita tunteita, isänmaan ja totuuden rakkautta ja
uskonnollista mieltä sen vertaa, että se saisi luoduksi itselleen
nerokkaita ja viehättäviä edustajia niillekin? Ei ole suuri silloin
luottamus omaan asiaan, jos sitä epäillään. Myönnetäänkö todellakin,
että nero siis on siirtynyt kokonaan pahan palvelukseen? Puuttuisiko
näiden miesten edustamalta »hyvältä» siihen määrin tuoretta
elinvoimaa, että se kykenisi synnyttämään ainoastaan keskinkertaisia
kykyjä?
Mutta suurin suvaitsemattomuus ilmaantui tämän keskustelun kuluessa
kuitenkin siinä, ett'ei muulle totuuden hakemiselle mitään arvoa
anneta kuin sille, joka jo edeltäpäin tahdotaan kammeta juuri niihin
johtopäätöksiin, joihin ennen on tultu ja joihin on isketty
valtiokirkollisen opin hyväksymä leima. Suvaitsemattomuus, ja samalla
mitä suurin epäjohdonmukaisuus. Sillä viime valtiopäivillä pyysi ja
sai sääty palkankoroitusta yliopiston opettajille. Vaan silloin ei
tahdottu erottaa sen saamisesta niitä, jotka puolustavat kehitysoppia
ja ylistävät Darvinia.
Osaksi näillä syillä osaksi muilla koetti pappissäädyn vapaamielisempi
vähemmistö estää hylkäävän päätöksen tekemistä ja karkoittaa sitä
varjoa, joka nyt kuitenkin lankesi kuin lankesikin säätyyn
kokonaisuudessaan. Muun muassa vedottiin vielä vanhoihin
traditsioneihin, lausuttiin se toivomus, että pappissääty osoittaisi
talonpoikaissäädylle, joka oli tehnyt kirjailijapalkkion antamisen
miltei sydämmensä asiaksi, entistä myötätuntoisuutta sen hyväksymällä.
Mutta hämmästyttävällä rohkeudella heitettiin vasten talonpoikaissäädyn
kasvoja se epäluottamuksen osoitus, ett'ei se edustakaan Suomen
talonpoikaista rahvasta, ett'ei se tunnekaan kansan mieltä, jonka
ainoastaan tuntevat ne ja ne papit. Kun huomautettiin siitä, että
palkkioita tulisi antamaan hallitus kirkollistoimiston päällikön,
senaattori Yrjö-Koskisen ehdotuksesta ja että siis ei suinkaan voisi
olla mahdollisuuttakaan olemassa epäsiveellisen kirjallisuuden
kannattamiseen, sanottiin suoraan, että herra Erkko, joka äsken siltä
taholta on saanut tunnustuksen, kuuluu niiden kirjailijain joukkoon,
joiden palkitsemisesta pappissääty ei voisi vastata kansan edessä.
Lopuksi löi professori Donner pöytään vielä viimeisen valtin, joka
usein ennen on kaatanut koko pakan. Hän vetosi »siihen säätyyn, joka
aina on osoittanut olevansa korkeampien etujen valvoja» (som städse
visat sig vara en representant af de högre intressen). Puhui hän
myöskin jotakin pappissäädyn »valistuneesta mielestä».
Nämä kiitokset tuntuivat kuitenkin edellä käyneen keskustelun jälkeen
ilmeiseltä ivalta. Ja eivätkö liene papit niitä siksi käsittäneetkin,
koska vastustus siitä vaan kiihtyi. Ja kiihtyessään muuttui se samalla
hyvin hauskaksi. Ei enää voinut olla suutuksissakaan, vaikka olisi
kuinkakin koettanut. Rypyt kuulijain otsilla silisivät tai siirtyivät
suupieliin.
Pari minulle tuntematonta pappia, joista en saanut nähdä muuta kuin
mustan selän, pitivät näet pitkiä puheita kirjallisuuden
tarpeellisuudesta, mutta sortuivat siihen lopputulokseen, että
kirjallisuus on tarpeeton. Kun he koettivat todistaa suomalaisen
kirjallisuuden hyötyä, niin tulivat he siihen johtopäätökseen, että
kirjallisuus on Suomen kansalle vahingoksi. Ainoastaan muutamat 10-15
vuoden vanhat historialliset romaanit kelpaavat luettaviksi. Vaikka
puhuja ei maininnut noiden hyödyllisten kirjain nimiä, arvelen
kuitenkin, että hän tarkoitti »Välskärin kertomuksia», »Ivanhoeta» ja
aivan varmaan myöskin »Hatanpään Heikkiä ja hänen morsiantaan».
Kaikista hupaisinta oli kuitenkin kuulla, mihin kaikkeen nykyiset
kirjailijat ovat tehneet itsensä syypäiksi. Romaanit päättyvät
itsemurhilla--sen sijaan kuin niiden kai pitäisi loppua
herttaisimmilla häillä, joissa nuori maisteri saa ikuiseksi omakseen
pulloposkisen pappilan mamsselin. Se vaikuttaa takaisin yhteiskuntaan,
niinkuin sen pahempi nyt usein nähdään ja kuullaan.
Syytös itsemurhain kuvaamisesta koski tietysti ainoastaan
uudenaikaisia realistisia kirjailijoita. Mutta niin ollen unohti
puhuja varmaankin kirjailijat sellaiset kuin ovat Shakespeare, Göthe,
Schiller, Runeberg ja Topelius, joiden draamoissa useinkin
tusinoittain henkilöitä pistää puukon kurkkunsa. Kun uudempien
kirjailijain kuvaamat itsemurhaajat kuolevat mitä kammottavimmalla
todellisella tavalla, niin tekevät vanhain mestarien sankarit
itsemurhansa niin viehättävässä muodossa ja kaatuvat teatterin
permannolle niin kauniiseen järjestykseen, että vesi ei tule
ainoastaan silmiin, mutta myöskin suuhun kiehahtaa heitä niin
ajatellessa. Kun »Regina von Emmeritz» imeksittyään myrkkypaperia
keikahtaa selälleen maahan, pitää Kustaa Aadolf hänelle
ruumis-saarnan, paljastaa päänsä ja huutaa lopuksi: »Soturit,
kunniaa!» Ja pappienkin olen nähnyt sille tapaukselle taputtavan
helliksi kämmenensä. Semmoisenhan siis jos minkään oikein
kehoittamalla pitäisi kehoittaa päiviänsä päättämään.
Ylipäänsä kuulikin tottuneempi korva hetikohta, että puhujain tiedot
kirjallisuudesta eivät juuri ole laudatuuritietoja. Kaiken uudemman
kirjallisuuden asettaminen yhden pannan alaiseksi osoittaa mitä
suurinta tietämättömyyttä tästä kirjallisuudesta, jonka tuotteissa on
toisistaan aivan vastakkaisia virtauksia. Tuntui melkein siltä kuin
eivät nuo arvoisat kirjallisuuden arvostelijat olisikaan saaneet
mielipiteitään alkulähteestä, mutta että se, mikä nyt tuli ulos, oli
ammennettu sisään »Finlandin» kauhalla.
Ihme ei siis kaikkeen edelliseen nähden olekaan, jos kirjailijat,
joita niin vähässä arvossa pidettiin ja joita niin vähän tunnettiin ja
tahdottiin ymmärtää, jäivät pappissäädyn puolelta kaikkea kannatusta
vaille.
Synti olisi kuitenkin sanoa, että he ihan ilmankaan jäivät. Tosin
heille ei edes sallittu niiden murujen kokoamista, joita rikkaitten
pöydiltä putoo. Mutta heille suotiin paljoa enemmän. Heidät heitettiin
»Jumalan haltuun». Hänen asiakseen jätti muuankin semmoisten
kirjailijain palkitsemisen, »jotka Hänen kunniakseen ja isänmaan
hyväksi toimivat».
Epäilemättä hän sen tekeekin.
Mutta miks'ei Hänen asiakseen jätetä pappienkin palkkaamista? Miks'ei
hänen anneta määrätä, ketkä heistä »Hänen kunniakseen ja isänmaan
hyväksi toimivat». Pelätäänkö kenties, että rästikirja kasvaisi
tavallista paksummaksi? Että syntyisi papin puute Suomessa?
Mutta miksi minä häiritsen sopimattomilla kysymyksillä. En sitä
teekään enää. Sillä luulen saavuttaneeni sen, joka oli tarkoituksenani:
antaa ulkopiirteissään kuva pappissäädyn kannasta näillä valtiopäivillä.
Olisivat ehkä ulkopiirteet vielä »varjosteltavat». Mutta varjot saavat
tällä kertaa langeta itsestään. Ja itsestään ne lankeavatkin,
niinpiankun aurinko alenee keskitaivaalta ja alkaa lähetä laskujaan.
Sanotaan, ett'ei pappissäädyn aurinko näiden lausunnoiden jälkeen enää
talonpoikaissäädyn silmissä ole niin korkealla kuin ennen. Ainakin
antoivat tähän arveluun aihetta muutamat lauseet siinä istunnossa,
jossa hyväksyttiin naisten pääseminen yliopistoon, kysymys, jonka
pappissääty vähää ennen oli hyljännyt.