»Savo», tammikuun 31 p:nä 1888.
Teidän kirjeenvaihtajanne, arvoisa »Savon» lukijakunta, oli eilen
illalla Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Aleksanteri III:n vieraana.
Te voitte kuvailla paremmin kuin hän sen selittää, kuinka ylpeä hän
oli ja on vieläkin tästä kunniasta. Ajatelkaas, että hän eräänä
päivänä saa näin kuuluvan kutsumakirjeen, joka oli (siltä varalta kai,
että jos hän ei yhtä kieltä ymmärrä, niin tottahan toista) kolmella
kielellä kirjoitettu, nimittäin ruotsiksi, venäjäksi ja suomeksi:
/»Valtiopäiväin juhlallisen avaamisen johdosta annetaan Hänen
Keisarillisen Majesteettinsa Korkeassa nimessä, sunnuntaina 22 (10
p:nä tammikuuta) k:lo 9 j.pp. Tanssipidot Keisarillisessa Linnassa
Helsingissä, joihin tämän kautta pyydetään tulemaan (se ja se, tällä
kertaa »Savon» kirjeenvaihtaja).»/
Että teidän nöyrin palvelijanne tunsi itsensä vähintäinkin
valtiopäivämiehen arvoiseksi, sitä ei teille tietysti tarvitse
sanoakaan. Hän käänteli ja katseli tuota isoa paksua paperia, tutki
siihen painettua vaakunaa ja kultaisia kaiteita. Sitten pani hän sen
pöydälle eteensä, huusi palvelijan sisään ja varotti häntä moneen
kertaan siitä, ett'ei hän millään muotoa saa sitä rasvasilla
hyppysillä nykiä... jos tahtoo sitä nähdä tai muille näyttää, täytyy
kurkalta katsoa.
Heti kohta hän lähti, teidän kirjeenvaihtajanne, hankkimaan itselleen
juhlavaatteita. Virallisista lehdistä oli hän lukenut määräyksen,
että naisten tulee olla puettuina vaaleaan tanssiaispukuun, sotilasten
ja siviilivirkamiesten sekä ritariston ja aatelin jäsenten
juhlaunivormuun ja muitten »kutsuttuin herrain siviliin
juhlavaatteihin». »Savon» kirjeenvaihtaja luki itsensä »muitten
herrain» luokkaan kuuluvaksi. Siis frakki, valkeat hansikkaat, pysty
kaulus ja sen ympärille valkoinen huivi, jonka muoti määrää niin
pieneksi kuin suinkin. Ja näiden lisäksi tulee vielä olla varustettuna
sellaisella korkealla silkkilakilla, jonka saattaa rutistaa niin
littuun, että se on litteä kuin lautanen.
Näillä vehkeillä varustettuna lähtee hän sitten sunnuntai-iltana
matkalle, astuu ulos kadulle ja viheltää ajurin.
/»Ajakaa Keisarilliseen Linnaan!»/
Hänen äänessään on jotain mahtavaa ja itsetietoista. Tajunneeko tuo
ajuri edes, mimmoinen kunnia hänelle tapahtuu, kun saa kyyditä
semmoista miestä, joka ajaa Keisarilliseen linnaan? Käsittäneekö hän
mitä merkitsee se, että saapi seisottaa hevosensa Hänen Majesteettinsa
palatsin rappujen eteen?
Kun kirjeenvaihtajanne saapui määräpaikkaan, huomasi hän kuitenkin,
ett'ei hänen rekensä päässytkään toivotuille perille. Linnan piha oli
niin täynnä edestakaisin ajavia vaunuvaljakoita, että hänen täytyi
seisottaa kauvas kadulle ja pujotellaita parhaan taitonsa mukaan
pakkasessa kitisevien vaununpyöräin ja pärskyvien orhitten turpain
välitse.
Pääsi hän kuin paasikin etehiseen. Mutta siellä tuli hänelle vähä
niinkuin hätä. Sillä sen minä sanon, ett'ei ole mikään leikin asia
saapua Suuriruhtinaan pitoihin. Kuinka olla? Eikö jotain ole
epäkunnossa? Ehkä kaulus on vinossa? Kenties on turkista tarttunut
karvoja selkään? Ovatko hansikkaat vedettävät molempiin käsiin?
Kainalossako vai kädessä on hattulautanen kannettava?--»Tee aivan
niinkuin muut tekevät», neuvoi minua eräs ystävä, »täällä tekee
jokainen samalla tavalla kuin jokainen toinenkin».
No, jos täällä ei sen suurempia temppuja tarvitse, ajattelin minä, ja
valitsin siis esikuvakseni lähimäisen herran. Hänellä oli vasen käsi
hansikkaassa, mutta oikea käsi /ei ollut/. Hattu oli hänellä
kainalossa ja siellä oli minunkin hattuni. Nyt lähtee hän liikkeelle
etehisestä ja minä seuraan häntä kuin salapoliisi. Me kohoamme ylös
rappusia. Ympärillämme tungeskelee kullan kiiltäviä herroja, minä näen
kaljuja päitä ja kaljuja olkapäitä. Sähkövalo huikasee silmiäni, kun
katsahdan sivulleni, niinkuin minun edeskäypänikin tekee. Allani
tunnen minä pehmoset matot, jotka tekevät sen, ett'ei kuule askelien
ääntä ollenkaan, vaikka satamääriin nouseva ihmisjono astuu rappu
rapulta toiseen kerrokseen. En kuule muuta kuin hiljaista hyrinää.
Ehkä tuntuu puhe kuiskutukselta sentähden, että kahden puolen rappuja
kasvava kukkaismetsä tukahduttaa äänen. Joskus vain kilahtaa kannus
niinkuin paksussa heinikossa.
Hän, jota minä katseillani vainoon, on ehtinyt rappujen käänteeseen.
Suuri on siinä peili. Hän tarkastaa itseään kiireestä kantapäähän.
Minäpä myös. Kaikki on edestäpäin tarpeellisessa kunnossa. Mutta kun
minä heitän silmäyksen yli olkapääni, huomaan kauhukseni hiuksen
hartiotteni kohdalla. Oikea käteni ei kuonnu sitä ottamaan pois ja
vasenta vangitsee kainalossa oleva lakki. Eräs tuttava tunkee
sivulleni ja aikoo mennä ohitseni. »Kuule, hyvä veli, auta minua, ota
pois tuo pitkä hiuskarva tuolta selästäni.» »Ei siellä ole mitään
hiuskarvaa.» Oliko se siis vaan naarmu peilin pinnassa? Minä kiitän
Teitä, peili, tuosta naarmustanne.--Tunnen itseni hiukan varmemmaksi,
vaikka polviniveleni yhä vielä ovat niin suloisen vetrakat.
Pääsen niiden avulla kuitenkin keisarillisen linnan keskimäiseen
kerrokseen. Siinä on etehiskäytävä, jonka aukinaisista ovista näkyy
pitkän pitkä rivi valaistuja huoneita. Tuntematon ystäväni astuu
yhdestä sisään, ja kun minä nousen saman kynnyksen yli, näen seuraavan
oven suussa hänen ylhäisyytensä kreivi Heydenin. Hänen vieressään
seisoo kullankiiltävässä univormussa juhlamenojen ohjaaja kreivi
Armfelt. Ja toisella puolella kreivinna Heyden ja yksi hänen
tyttäristään. He ottavat vastaan vieraita ja kattelevat niitä, jotka
kreivi Armfelt heille esittää. Kunkin täytyy sanoa nimensä kreivi
Armfeltille. Tuon kaiken minä jo ennakolta osasin ulkomuistista. Ja
kerrattuani sen vielä yhden kerran mielessäni astuin minä siihen
huoneeseen, jossa kaiken tämän tuli tapahtua. Vainoamani herrasmies on
kadonnut näkyvistäni. Onko hänet maa niellyt? Edessäni on toinen
herra, jolla on oikeassa kädessä hansikas ja hattu kädessä eikä
kainalossa. Minulla ei ole. Enkä ehdi panna. Maan keskipiste vetää
minua tavattomalla voimalla puoleensa. Mutta minua työnnetään
takaapäin eteenpäin. Kreivi Armfeltin silmissä on kysyvä katse. Kuulen
nimeni yhden kerran mainittavan. Ääni vivahtaa minun äänelleni. Kuulen
saman nimen toisen kerran. Minulle hymyillään ystävällisesti. Kolme
kertaa minä kumarran, kolme kertaa ojennan käteni ja kolme kertaa
siihen tartutaan. Olen päässyt Pällistä alas. Pahimmat kuohut ovat
takanani. Minä olen pelastettu.
* * * * *
Tyven suvanto kulettaa nyt teidän kirjeenvaihtajaanne eteenpäin. Hän
voi katsella ympärilleen ja tarkastella rantoja. Hän on tehnyt
muistiinpanoja teidän varallenne. Jos haluttaa seurata, niin voi hän
näytellä yhtä ja toista. Nyt kävelee hän jo niinkuin vanha tuttava
talossa. Valo ei häikäise hänen silmiään eikä lattiat luistata jalkaa.
Vastaanottohuoneesta vaeltaa vierasten virta keisarillisen linnan
sisäisiin suojiin. Ne ovat jokainen eri tavalla sisustetut. Kaikkien
permantoja peittävät pehmoset matot, kaikkien seinillä on tauluja
taulujen, peiliä peilien vieressä. Lattiasta lakeen kasvavat kukkaset
tekevät muutamista huoneista etelämaisen metsikön. Silmään sattuu
yhtaikaa niin paljon loistoa ja komeutta, ettei se saa yksityiskohtia
toisistaan eroitetuksi. Seinät ja sillat, laet ja lattiat, olkapoletit
ja alastomat olkapäät, kalahtelevat miekat ja heilahtelevat viuhkat,
ruotsi, suomi ja venäjä, kaikki ne sulavat semmoiseen sekasortoon,
ett´eivät näkimet eivätkä kuulimet saa niistä mitään kokonaista kuvaa
aivoihin istutetuksi.
Eikä tuo vievä virta anna kauvan yhdessä huoneessa virkailla. Se
työntää edellään yhä uusia katseltavia kohti. Parin-, kolmen-, neljän
huoneen läpi kulettaa se pitkänpuoleiseen soikulaan saliin. Siinä on
seisauspaikka, sillä siinä tarjotaan virvokkeita. Pitkin seiniä on
asetettu pöytiä. Yhden päällä on lasisilla tarjottimilla hedelmiä ja
makeisia. Teetä tarjotaan toisella seinämällä, kolmannella
virvoittavia vesiä. Kun väkeä tulvaa yhtämittaa tähän huoneeseen, ja
kun suurin osa hetkeksi siihen seisattuu, syntyy siinä ennen pitkää
tukehduttava tungos. Minua litistetään milloin tähditettyä soturin
rintaa vastaan, milloin kiilaa minua kylkeen kovan turnyyrin saparo.
Sujuvana kuin sisilisko pujottautuu kainaloni alatse hienovartaloinen
neitonen. Hän, hänen sisarensa, äitinsä ja kaikki tuttavansa ovat
uimapukuihin puetut. He eivät tosin ole aivan alastomat, mutta
/melkein/.
* * * * *
Aikansa siinä akanvirrassa pyörittyään joutuu vihdoinkin
valtaistuinsaliin. Lukuisista sähkölampuista leviää häikäisevä valo
joka paikkaan. Sali näyttää puolta suuremmalta, sillä yksi seinä on
melkein kokonaan peililasista. Sieltä heijastaa valo entistä
voimakkaampana takaisin. Kaikki, mitä on nähtävänä, sen se näyttää.
Tuossa seisoo ryhmä punalakkisia kuvernöörejä, valkohousuisia
senaattoreja ja »muita kenraaleja». Kuinka hyväntahtoisesti he
jakelevat kädenlyöntinsä armon osoituksia niille, joilla on onni olla
heidän tuttavansa. Joka kerta kun he liikahtavat, välkähtää jotakin
rinnoilla tai olkapäillä. Toisessa paikassa puhuttelee kaartin upseeri
nuorta neitosta. Upseerilla on kaulus niin kankea ja korkea, että hän
töintuskin näkee kiiltovartiset saappaansa. Neitosella, hänellä ei ole
kaulusta ollenkaan ja vaatetus alkaa alhaalta, alhaalta... hyvin
alhaalta. Jos hänen olisi tarvinnut punastua ja painaa päänsä
poveensa, niin voisi hän sen ihan poveensa painaa. Mutta hän ei
punastu; kaikki muut punastuvat ennen kuin hän. Neitosen ohitse astuu
arvokkaasti joku pappissäädyn edusmies. Hän luo katseen neitoseen,
kääntyy pois, katsahtaa toisaalle, vaan kun kohtaa kaikkialla saman
näön, niin ei hän enää käännykkään. Hänellä ei ole paikkaa, kuhunka
päänsä kallistaisi. Tuolla seinämällä, muiden takana, istuu tosin
muuan savolaisen valtiopäivämiehen vaimo, mustassa vihtoriininutussa
ja suorassa hameessa. Mutta häneen ei kukaan katsahda.
Lehteriltä aletaan soittaa vakavata kävelytahtia.
»Sijaa hänen ylhäisyydelleen... sijaa... olkaa hyvät... siirtykää
vähän.»
Kullan kiiltävä kamariherra jakaa joukot kahteen leiriin. Ja kujaa
myöten astuu hänen ylhäisyytensä kreivi Heyden, kuljettaen
maamarsalkkatarta. Maamarsalkka viepi hänen ylh. kreivitär Heydeniä.
He kiertävät salin ja yhteen jonoon liittyy muita ylhäisiä pareja.
Säätyjen puhemiehet saavat kunnian olla kukin vuorollaan kreivittären
keikarina. Ja kreivi kulettaa vuorostaan heidän rouviaan.
Teidän kirjeenvaihtajanne seisoo lähellä ja katselee. Hän osaa jo
ulkoa ne liikkeet ja ne hymyilyt ja ne silmäkulmain säännölliset
kohotukset, jotka aina uudistuvat noin parin tahtivälin päästä.
Luulette kenties, että hän meni yhteen joukkoon. Hän päättää säästää
itsensä siksi, kunnes hänet ehkä nimitetään salaneuvokseksi tai
ylennetään aatelissäätyyn.
Kävelyä seuraa valssi. Nuori väki liikkuu lattialla. Kullan kiiltävä
kamarijunkkari kiidättää kuutamon kalvakkaa naista. Heidän menoaan
katselee pari senaatin ylimääräistä kopistia.
»Se mies tulee kohoamaan vielä korkealle», sanoo toinen.
»Olkoon hänen tulevaisuutensa yhtä loistava kuin hänen pukunsa»,
vastasi toinen.
»Ja yhtä /kullan/ kiiltävä.»
He eivät puhuneet kateudesta eikä ivalla. Heidän äänensä ilmaisi
hartautta, niinkuin sen, joka haaveksii itselleen saavuttamattomasta
tulevaisuudesta.
* * * * *
Täällä ei tarjota mitään, vaan täällä saa jokainen ottaa, sen minkä
kerkiää. Hänen Keis. Majesteettinsa on mainio isäntä. Itse hän tosin
ei ole saapuvilla, mutta käskynsähaltijoille hän on antanut määräyksen
siitä, ett'ei vierailta saa mitään puuttua. Ja niin on valmista
boolia, totineuvoja, viinejä vaikka minkälaisia, olutta, portteria,
viinaa, seltteriä, limonaadia--kaikkia on itse kutakin eri
huoneessaan. Mene pöydän ääreen, tilaa mitä tahdot ja sinä saat
niinkuin parhaasta ravintolasta,... mutta maksaa et tarvitse. Ja kun
sinulle tulee nälkä, niin käy tuohon suureen pitkään saliin, jossa on
pöytä seinästä seinään ja pöydän päällä ruokalajeja kymmenittäin. Syö
mitä mielesi tekee, survi toisia syrjään, valloita heidän paikkansa,
ahmi, pure, niele, ja ryyppää portteria päälle!
Sitä neuvoa näkyy suurin osa seuraavankin. Sillä vähän ajan päästä on
täällä yhtä suuri ahdinko kuin alhaailakin. Vanhat »sedät» asettuvat
pöytien ääreen tupakoimaan ja näkyy olevan muutamia niitäkin, jotka
istuvat korttipöydän ympärille eivätkä siitä hievahda koko iltana.
* * * * *
Enhän tässä jaksa kaikkia kertoa, mitä näin ja kuulin. Harhailin minä
sekä ala- että yläkerrassa, Ja sen huomasin, että edellämainitussa
koettelivat ihmiset käyttäytyä kuin hovissa, mutta jälkimäiseen
päästyään olivat he kuin kotonaan, jossa puhe tulee lasi lasilta yhä
papattavammaksi ja maailma muuttaa joka hetki muotoaan, niinkuin
huhtikuun päivänä.
* * * * *
Puolen yön aikana alkoi kuulua yläkerrassa suhketta, joka vähitellen
muuttui varmuudeksi, että »suuri illallinen» on aljettu ja että siellä
valuu virtanaan--sampanjaa. Minä kuin nuolena alas rappusia! En häpeä
vähääkään sitä tunnustamasta, sillä miksi se minulle olisi häpeäksi,
kun sedätkin tekevät samalla tavalla.
Valtaistuinsalin tuonnimmaisessa päässä on ovi, jota ei kukkien ja
kasvien välistä ensin huomaakaan. Se on ollut suljettuna koko illan.
Mutta yhtäkkiä kajahtaa juhlamarssin sävelet, ovet avataan ja edessä
on soikea ja hiukan himmeästi valaistu viileä holvi. Tottumaton luulee
tulleensa satumaailmaan, yltäkylläisyyden metsikköön, Kanaaninmaahan,
jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa. Pöytäin selät näyttävät ketkistyvän
lihavatien ja jälkiruokien painon alla. Jos en näkisi tuossa erästä
vaaleatukkaista, harmaasilmäistä savolaista tuttavaani tyytyväisenä
levittämässä voita leivälleen, niin luulisin olevani itämaisessa
taikalinnassa. Jos ei paras ystäväni, pappissäädyn rajikaula edusmies,
veteleisi pitkiä siemauksia sampanjalasista ja tarjoisi sitä
tavalliselle Helsingin kyypparille uudelleen täytettäväksi, niin
päättäisin päässeeni Muhamedin seitsemänteen taivaaseen.
Ei minulle enemmän kuin niille muillekaan herroille, jotka jo
yläkerrassa »välipalansa» söivät, maista tämä herkkujen paljous. Me
teemme kierroksen pöytien ympäri ja antaessamme silmän nauttia
nipistämme vain sieltä täältä jonkun viinirypäleen tai pähkinän.
Mutta jahka me saisimme ne rekeemme ahtaa, ajaa kuorman kanssa kotiin
ja pitkin vuotta pureksia ja valutella... ah!
* * * * *
Pois minä lähden. Palaan takaisin valtaistuinsaliin. Siellä vaan
tanssia jatketaan. Intohimoinen soitto kiihoittaa kiihkeään hyppelyyn.
Puolalaisessa masurkassa telmii lattialla neitosia, nuoria rouvia,
upseereja ja joitakuita uusmaalaisia ylioppilaita. Puuterijauholla
umpeen tuiskutettu ihon väri alkaa siellä täällä käsivarsissa ja
olkapäillä tulla näkyviin. Oikenevat suortuvat, hipiän epätasaisuudet,
hikireijät... uh!
Alikerran virvoitushuoneessa on vaan rehuja jälellä hedelmien ja
makeisten paljoudesta. Ylikerran ruokavadeissa on isot lovet,
jälkiruokavuoren huippu on tuuskahtanut suulleen liemeen. Sen onkii
sieltä muuan alemman näköinen virkamies, ja kun hän saa ensimäisen
suuntäyden syödyksi, menee hän keräilemään itselleen viinin tähteitä
tyhjennetyistä pulloista.
Pois minä lähden. Otan hattuni käteeni ja pistän hansikkaat taskuuni.
Olen nähnyt mitä olen tarvinnut. Ja kertonut tässä mitä olen nähnyt.
* * * * *
Ulos tultuani tunnen purevan pakkasen. Taivas leimuaa täydessä
tähdessä. Minun täytyy vetää turkin kaulus kasvojeni eteen.
Lammasnahka tuoksahtaa niin tutulta. Muistuu mieleeni eräs kaitanen
metsätie, jota myöten tänne pääkaupunkiin tullessani osuin pahaseen
torppaan. Siellä oltiin juuri illallisella. Hapanta kalaa, kovaa
leipää ja kaljaa. Tienneekö torpan väki, millaisen aterian olen
vast'ikään syönyt heidän kustannuksellaan?