»Kaiku», n:o 32, huhtikuun 22 p:nä 1885.
Viime lauvantai-iltana alkoi tuo kaikkien säätyjen yhteis-istunto,
joka pappien pyynnöstä ja muiden säätyjen suostumuksella pantiin
toimeen porvarissäädyn vaali-asian ratkaisemista varten.
Että tällainen uusi, meillä melkein tuntematon asia, kun kaikki maan
edusmiehet kokoontuvat yhteen huoneeseen neuvottelemaan, herättäisi
huomiota ja uteliaisuutta, ei ketään kummastuttane. Vaikka ei tuosta
mitään oikeata tulosta olisikaan, ja vaikka asiat eivät siitä
siirtyisikään sinne eikä tänne, niin olihan kuitenkin hyvä kerran
kaikkein puolueitten saada vasten naamaa toisilleen puhua, mitä
mielessä liikkuu. Olihan tilaisuus vihoviimeinkin viikingin sanoa
äärimmäiselle fennomaanille, mitä hän asioista ajattelee.
Ja ett'ei siinä sanoja säästetty, sen kai arvaa, kun kuulee, että
kielet kävivät melkein lakkaamatta kaksitoista tuntia!
Vaan mitä sitten sanottiin ja mitä siihen vastattiin? Sen sanon jo
edeltäpäin, että sitä kannikkaa on vaikea järsiä. Jos sen tekisin
jotakuinkin huolellisesti, niinkuin iso asia vaatisi, saisi »Kaiku»
ravintoa koko tämän ja tulevankin vuoden varalle. Kysymys oli
sensuksista ja korkeimmista äänimääristä, mikä puolsi 1000:nen, mikä
800:n markan sensusta; mikä 30:n mikä 20;n, mikä 10:n äänen korkeinta
määrää.
Niiden ympärillä liikkui suurissa kierroksissa keskustelukin ja
samoihin loppupäätöksiin tulivat puhujatkin, kukin kannaltaan, paitse
kaksi. Ne kaksi olivat kamariherra Taube ja Tampereen kaupungin nuori
edustaja Lauri Kivekäs. Ne ne puolustivat molemmat tuota radikaalia
periaatetta, että yksi mies yhdellä äänellä äänestäköön. Meidän
oloissa radikaali, muissa maissa jo vanha asia ja niin luonnollinen
ett'ei siellä uskottaisi, jos kerrottaisiin, ett'ei meillä siihen
suostuta.
Onnellinen se, joka sai piletin ja sijan itselleen nähdäkseen ja
kuullakseen tuota Suomen säätyjen julkista näytäntöä.
Paratiisipaikkoihin sai suurin osa tyytyä, ainoastaan muutamat
pääkaupunkilehtien kirjeenvaihtajat pääsivät alas saliin »maan isien»
joukkoon. Eivätkä paratiisipaikkojakaan ylhäällä lehterillä saaneet
kaikki, jotka niitä halusivat, ei rahallakaan, sillä maan isät eivät
rahan edestä näyttele. Ainoastaan hyvä tuttavuus itse näyttelijäin
kanssa, hellät suhteet ja semmoiset soivat mahdollisuuden sijan
saamiseen. Ja että hellät suhteet ja semmoiset olivat juuri enin
vaikuttaneet, sen näki siitä, että molemmat lehterit olivat täynnä
naisia, etupäässä kauniita, jotka kiikareineen alas katselivat, söivät
namusia--ja »ottivat osaa meidän valtiolliseen elämään».
Alhaalla salissa maamarsalkka parhallaan julisti juhlan avatuksi.
Kookas mies, komea ääni, »ritari pelvoton ja moittimaton!» Ja
sittenkun esirippu on nostettu, sitten on näyttelijäin vuoro astua
esiin. Vaan niin tapahtuu tämä näytteleminen, että kukin oman mielensä
mukaan näytelköön, omaa tekemäänsä osaa esittäköön ja omat
sanottavansa sanokoon.
»Kuka on tuo tuolla, joka puhuu?» kuiskataan lehterillä--»joka nyt
puhuu?»--Eräs hra Antell se on, yksi aatelisista, joka saa kaikista
ensiksi kunnian suunsa avata--ja niin on hänen nimensä Suomen
historian lehdille piirretty. Ei oikein kuulu, mitä hän sanoo, mutta
lopussa kuuluu hra Wreden nimi, ja niin on selvä mitä mies tahtoo. Ja
kun kohta päälle kuuluu: »förorda friherre Wredes reservation», niin
on hän kantansa sanonut, ja se on se, että »ei edistytä, ei pysytä
entisellään, vaan kuletaan vähän taapäin!»
Se loppuu siihen, mutta heti kohta alkaa salista kuulua tuttua kieltä,
suomenkieltä, joksi tulkki, tuo tunnettu ja taitava talonpoikaissäädyn
tulkkilehtori Almberg, puhujan lauseita kääntää. Kääntäjän selvä ääni
kyllä kuuluisi, mutta eihän sitä viitsi kuunnella, saahan sen
lehdistäkin lukea. Katselee häntä mieluummin salia.
On siellä ukoilla katselemista. Siellä on seinillä tavailemista
monellaista, siellä on sarvia ja on sorkkia monenvärisissä tauluissa
ja kehyksissä, mutta jokaisen kuvan alle on kirjoitettu »ketä sillä
meinataan». Ja siitä syystä kääntyvät ylöspäin monet vakaiset,
vilpittömät kasvot joka seinää tarkastellen.
Vähän alempana maamarsalkasta lepäävät huolettomina mukavilla
istuimilla muitten säätyjen puhemiehet. Eiköhän tulle illan ollen
ikävä joutilaille miehille? Vaan ne, jotka eivät joutilaina ole, ne
ovat pikakirjurit tuossa keskellä salia pöytiensä ääressä. Monta niitä
on, mutta työtä on vielä enemmän. Huomisiin lehtiin on saatava niin
monta puhetta kuin suinkin, ja kun toiset tuossa puheen loppua
paperille panevat, toiset jo hiipivät varpaillaan ulos alkupuolta
painoon jouduttamaan. Aivan tuntuu kuin jossain suuren maailman
parlamentissa.--
»Kammarherr Taube har ordet», kuuluu sanovan maamarsalkan voimakas
ääni.
»Högvälborne herr baron och landtmarskalk! Finlands höglofliga
ständer!» alkaa puhuja. Vähän epäilyttää tuo kamariherramainen
kohtelias alku. Vaan loppua puheesta, sitä ei odottaisi kamariherran
huulilta lähteneeksi. Kuuluu pieni humahdus alhaalta salista. »Hva'
sa' han?» kyselevät neitoset toisiltaan.--»Att endast en röst»!--Niin,
ainoastaan yhden äänen tahtoi se mies antaa kullekin äänivaltaiselle.
Ja tulkin kääntäessä kohoo korviini muun muassa sanat: »ja näyttää
puhujan mielestä kuin olisi herra Wreden vastalause kirjoitettu
äärimäisen oikeuston penkillä ja huokuu se semmoista konservatismia,
ett'ei se voine saada kannatusta enää missään eduskunnassa meidän
aikana».
Sitten saa professori Jaakko Forsman sananvuoron ja hän puhuu
suomeksi. Ensimäinen puhuja oli äärimäisen oikeimmiston miehiä, toinen
äärimäisen vasemmiston, tämä kolmas puhuja panee kirkon keskelle
kylää. Liekö niin sattuneet puheenvuorot, että jo alussa eri pääkannat
tulivat peräkkäin esitetyiksi vai oliko ehkä niin hiljaisuudessa
sovittu?
Vaan puhe on ruotsiksi käännettävä, sillä meidän suomalaisessa
eduskunnassa on miehiä, jotka eivät maan kieltä tajua.
Herra Felix Heikel saa puheenvuoron ja alkaa esityksensä. Se ei
huvita, tänne saakka ei oikein kuule, numeroita satelee ja sitäpaitse
alkaa löyly täällä ylhäällä kuumeta. Puhe kestää kappaleen aikaa.
Aikani minä sitä koetan kuunnella, mutta sitten lähden alas. Jos olisi
käydä katsomassa, miltä siellä käytävissä näyttää, jospa pääsisi
saliinkin pujahtamaan. Ulos lämpimään käytävään tulvaa juuri
parhaallaan musta virta suuresta salista, puhe on loppunut, sitä
käännetään ja virvoitukset alkavat kai tuntua tarpeellisilta,
koskapahan jono pakkautuu siihen huoneeseen, missä niitä on saatavana.
Minä pujahdan saliin, eikä kukaan minua estä. Tulkki on lähtenyt
paikaltaan ja koonnut ympärilleen omat ukkonsa talonpoikaissäädystä,
joille hartaasti puheen sisältöä neuvoo. Siellä täällä kurkistaa joku
aatelinenkin nenä toisten olkapäiden takaa kuullakseen, miltä
suomenkieli kuuluu.
Mutta salin viereisestä huoneesta kuuluu alituista naputuksen
hyrinätä, joka, edestakaisin kiirehtivien pikakirjurien ovea
avatessa, aina sillä kertaa selvemmin saliin tunkee. Tutun miehen
luvalla pääsen sinne pistäytymään. Useita kymmeniä naisia ja herroja
istuu siellä tulisessa työn touhussa. Toiset lukevat läpi ja
pudistelevat yhtämittaa sisään lentäviä lehtiä, joihin puhujain sanat
ovat pikakirjaimilla merkityt. Naiset istuvat ompelukoneiden näköisten
koneitten ääressä, soittavat sormillaan niissä olevia näppäimiä kuin
pianoa sen mukaan kuin toinen ääressä istuva sanelee. Ja vähä väliä
valuu kuin vaatetta tuosta koneesta liuska liuskan perästä, joihin on
painetuilla kirjaimilla puheet kirjoitettu kirjapainoon
lähetettäväksi. Ennen kuitenkin tulee kunkin puhujan lausuntonsa
tarkastaa, ja jos hän vähän kauvemmin puhuu, saattaa hän puhumasta
herettyään jo saada alkupuolen puheesta käsiinsä.
Tuota hauskaa työtä katsellessa, väliin salissa keskustelua
kuunnellessa, väliin virvoitushuoneissa viipyessä kuluu kulumistaan
aika. Puhuja puhujan perästä nousee, sanelee, istuutuu ja käännetään.
Hra Rein puhuu selvästi ja asiaan, hra Ignatius »valaisee numeroilla»
ja hra Runeberg'ille huudetaan aateliston penkeistä »bravo!», kun hän
vetelee semmoisia johtopäätöksiä, että muka talonpoikaissääty, koska
ei ole suostunut laajentamaan omaa piiriään, ei myöskään tahtone, että
vaali-oikeus porvarissäätyä varten laajennetaan. Hra Castrén nousee
maamarsalkan luvalla puhumaan ja joka mies salissa liikahtaa, monet
nousevat paikoiltaan, kiertävät puhujan kehään ja kuuntelevat
kriitillisin naamoin, mitä tuleman pitää. Ylhäältä ojentuu alas saliin
häntä kohti niin monta kiikaria kuin mitä siellä on, ja jos kussakin
niissä olisi nuoli, olisi miesparka ensi käänteessä lävistetty. Vaan
vakavasti, selvällä, kuuluvalla äänellä hän puhuu, lukee numeroita ja
niillä kantaansa todistaa. Melkeinpä voittaa numeroissa itse
numeroherrankin, hra Ignatius'en--»Hvar f-n ifrån har han sina
siffror?» mutisee nuori aatelismies viereiselleen.
Ollaan vaihteen vuoksi taas ylhäällä lehterillä. Parhaallaan puhuu
hra Kivekäs. Yleinen jännitys on sekä alhaalla salissa että täällä
ylhäällä lehterillä. Puhujan ympärille kokoontuu musta, uhkaava pilvi
ja kiikareja välkkää vastaisilta lehtereiltä alas häntä kohti. Kaiken
uneliaisuuden, joka edellisten puheiden aikana on tahtonut laskeutua
mieliin, on uteliaisuus puhaltanut näkymättömiin. Ollaan varmat siitä,
että nyt on tulivuori huipultaan puhjennut ja että se, mikä pohjalla
on tähän asti piillyt, että se sieltä on ulos syöksyvä.
Se syökseekin sieltä täyteläisen sydämmen pohjasta, rinnasta miehen,
joka on asiaansa innostunut ja antaa innostuksensa puhua. Vaan meidän
muka perin siivossa maassa pidetään innostusta miltei rikoksena.
Tänne ylös ei kuulu kaikki sanat, mutta kovin kuohu tänne kuitenkin
pärskähtelee sanoissa semmoisissa kuin: »minä en tiedä, tokko uskallan
tässä salissa, jonka seiniä koristaa keskiajan emblemit, en tiedä,
uskallanko täällä johtaa mieleen sitä maata Europassa, jossa artikkeli
ihmiskunnan oikeuksista ensi kerran julistettiin!»
Vihellystä ja jalan polkemista aateliston junkkerien penkeiltä.
Hyvä-huutoja aatelittomien! Meidän siivossa maassa ei kuitenkaan
viheltäminen ole epäparlamenttaarista, vaikka innostuminen sitä on.
Se puhujata kiihottaa ja vähän ajan perästä pärskähtää taas tänne
tähtiä kohti lause: »--keisarillinen esitys notkistaa yhden polven
rahan epäjumalan eteen, valiokunnan mietintö notkistaa molemmat polvet
tälle Jumalalle, mutta hra Wrede ja hänen miehensä heittäytyvät, kuin
itämaalaiset fetischinsä eteen, kokonaan pitkälleen tämän Jumalansa
eteen».
Hyss!--Hyvä!--Ja musta pilvi vetäytyy vähän ulommaksi seinävierille.
»Että kansan siveellinen itsetajunta, valtaan päästyään eduskunnassa,
saattaisi yhteiskunnan vaaraan, sitä ei voi pelätä eikä sitä pelkoaan
lausua muut kuin ne, jotka luulevat näkevänsä alasrepivää tarkoitusta
siinä suunnassa, joka tähän asti on kaikki voimansa alttiiksi pannut
tämän itsetajunnan saavuttamiseksi. Sitä suuntaa on etupäässä
kannattanut Suomen pappien ja talonpoikien suuri enemmistö, ja sen
kalliimpana päämaalina on ollut kansan kohottaminen henkisessä ja
siveellisessä suhteessa, se on koettanut panna sulkuja sitä
yhteiskunnan hävitystä vastaan, joka syntyy siitä, että löytyy laki,
jonka nojalla porvarit saavat kaupitella sitä viinaa, mitä
aatelismiehet polttavat!»
Yhä suurempaa melua, vihellystä ja jalkain polkemista aateliston
sivistyneiltä penkeiltä. Muistuttaa hyvin uusmaalaisten tuttuja ääniä
ylioppilaskunnan riitaisilta ajoilta. Muuten juuri tälle puhujalle
tuttuja ääniä. Mutta maamarsalkan vasara vaatii vaitioloa ja lapset
tottelevat.
Puhujakin rauhoittuu, tekee tyynesti loppuehdotuksensa ja lakkaa.
»Hyvä! Hyvä!» huudetaan puheelle, joka todellakin oli hyvä.
»Hyss! Hyss!» huudettiin toisaalta. Ja kostoksi muka ilmoittivat ne,
jotka eivät ennen ole suomenkieltä ymmärtäneet, ett'ei puhetta
tarvitse ruotsiksi kääntää, s.o. että he tällä kertaa ovat
suomenkieltä ymmärtäneet. Sillä muutahan ei liene hra Kivekäs
tahtonutkaan.
Se oli ankara pöyristys. Ja mieli-ala on kokonaan muuttunut.
Vilkkaasti, melkein kiihkoisesti vilisee sali tuolla alhaalla. On kuin
olisi kiven kalaparveen heittänyt.
Minä aavistan mitä lauseita tuonne salin perältä bufettiin menevät
viikinkiherrat laskettelevat. Tuntuu aivan kuin kuulisi sieltä:
»skamlöst! oförsynt!». Mutta sitähän ei ole viheltäminen eikä jalkain
polkeminen.
Puhuvat sitten taas Wredet, Palménit, Danielsonit ja muut. Ja ajan
ollen rauhoittuu taas kiihoittunut seurakunta ja »bravo»-huudot
lakkaavat, sittenkun niitä viimeisen puheen perästä on liitetty vähä
väliä paikkoihin, joista ei tiedä minkätähden niille »bravo»-tetaan.
Aika kuluu aamua kohti, uteliaisuus laimenee, naiset puikahtelevat
tiehensä, sittenkun ovat ottaneet osaa valtiolliseen elämään ja
jättäneet muistoksi siitä tyhjiä namuistötteröitä pitkin penkkejä ja
lattioita.
Tämän kirjoittaja pääsee nyt aivan tyhjään etupenkkiin istumaan.
Painaa leukansa vasten nyrkkejään, jotka lepäävät lehterin reunan
päällä. Katselee välinpitämättömästi alas uupuneen näköisenä
liikahtelevaa ja vähä väliä haukottelevaa eduskuntaa.
Pappien kasvoilta näkyy ikävän odotuksen merkkiä siitä, ett'ei ylkä
joudu, siunatun lopun sanansaattaja. Nuokahtelee siellä täällä jonkun
ukkosen väsynyt pää... yksitoikkoista puheen hyminää kuuluu...
kukahan lie se, joka puhuu... kovin raukaisee... ja sitten ei tämän
kirjoittajakaan enää muista mitään /plenum plenorum/'ista.
Aikain perästä tuntee hän että joku kylkeen koskettaa. Herää, hypähtää
ja ympärillä on selvä päivä...
»Di går yt alla som bäst», ilmoittaa vahtimestarin näköinen mies.
»Jahah, jahah,--onko se jo loppunut?
»Joo, se on jo loppu».
Siis pois tästä paikasta, sillä aamu koittaa.
Kadulle jouduttuani näin, että mustat parvet pyrkivät pitkin
Aleksanterinkatua kukin kotiinsa. Kotiini menen minäkin ja siihen
loppuu tämä kertomus Suomen Valtiosäätyjen toisesta julkisesta
istunnosta, joka pidettiin ritarihuoneen suuressa salissa lauvantaina
huhtikuun II pnä 1885 ja josta ei ollut mitään tulosta.
Sillä kyllä kai lukijat jo tietävät sen, ett'ei siitä mitään tulosta
ollut. Mutta eihän pitänytkään olla.
VALTIOPÄIVÄIN "JUHLALLINEN" ALJETUKSI KUULUTTAMINEN HELSINGISSÄ
TAMMIKUUN 11 P:NÄ 1888.
"Savo", tammikuun 24 p:nä 1888.
»Savo»-lehden kirjeenvaihtaja oli yksi niitä tuhansia, jotka tänään
vähää ennen k:lo II riensivät senaatintorille katsomaan ja kuulemaan,
mitenkä valtiopäivät senaatin portailta avatuksi julistetaan. Mustan
väkivirran mukana mennä touhusi hän Aleksanterinkatua pitkin
pääkaupungin keskipistettä kohti, »ottaakseen osaa valtiolliseen
elämään» ja ollakseen jo alusta alkaen läsnä.
Kaikki näkyivät olevan hommassa, kulku suunnattuna yhtäänne päin.
Tuskin ehtivät ihmiset vilkaista itseään edes puotien suuriin
peili-ikkunoihinkaan.
Yksi ainoa mies, joka ei näkynyt olevan päivän merkityksestä
milläänkään, oli muuan katulyhdyn puhdistaja yliopiston nurkalla. Hän
oli kohottanut tikapuunsa lyhtyä vasten ja hankasi tavattomalla
huolella sen laseja, antaen valtiollisten harrastusten kulkea
jalkapohjiensa alatse. Hän ei kehenkään katsahtanut, mutta kaikki
katsahtivat häneen.--
Kun tulin yliopiston nurkalle, avautui eteeni tuo joka taholta suurien
rakennusten sulkema senaatintori. Siinä seisoessa olisi tietysti
pitänyt tuntua juhlalliselta. Sillä ympäröihän minua kaikilta tahoilta
mahtavuudet. Tässä yliopisto, opin ja sivistyksen ahjo, virkamiesten
paja, edistyksen kivimuuri. Sitä vastapäätä senaatti, kotimaisen
hallituksen koti, laillisuuden ja oikeuden asuinsija. Ja näitten
välissä Nikolainkirkko, joka leveät perustuksensa painaa syvälle
maaemään ja kohottaa terävän huippunsa ylös korkeuteen.
Olisi pitänyt tuntua juhlalliselta. Mutta ulkonaiset muodot eivät aina
tee sitä vaikutusta, mikä niillä on aijottu saada aikaan. Tulee aina
ajattelemaan, että vastaavatkohan sisukset seiniä.
* * * * *
Kansa oli jo täyttänyt senaatintorin puolilleen. Osa heitä oli
kiipeillyt Nikolainkirkon rappusillekin. Suurin osa siellä näkyi
olevan naisia; ne seisoivat puuhka edessä ja odottivat, mitä tuleman
piti. Useimmat olivat kuitenkin pysyneet maaperässä ja vetäytyneet
aivan liki senaatin rappusia, niin liki toimituspaikkaa kuin suinkin
pääsivät poliiseilta.
Mikä oli sitten se toimituspaikka ja mitä siinä toimitettiin?
Senaatin talon pääovi oli ammollaan auki ja sen mustasta kidasta kulki
kynnyksen yli tulipunainen kieli, verkavaatteesta tehty, ulos
rappusille. Sitä myöten kuului olevan määrä astua ulos hänen, joka
valtiopäivät avatuiksi juhlallisesti julistaa.
Ja häntä siinä nyt odotettiin, päivän kirkkaasti kullatessa
Nikolainkirkon ristejä. Kello oli viittä vailla II ja määrälleen k:lo
II sanottiin julistuksen tulevan tapahtumaan.
Oli siis aikaa hiukan katsella ympärilleen. Muuan komennuskunta
sotilaita ynnä soittokunta oli marssitettu senaatinhuoneen seinämälle
seisomaan. Isonlainen punapartainen sotaherra--kuului olevan kaartin
pataljoonan päällikkö Aminoff--käveli rintaman edustalla ja kilisteli
kannuksiaan. Hän »edusti».
Hänestä siirtyivät silmäni vähä väliä tuota mustaa kitaa ja tuota
tulipunaista kielekettä kohti. Kahden puolen sitä seisoi univormuun
puettuja herroja, jotka tuon tuostakin pujahtivat sisään ja taas
tulivat takaisin ulos. Ja puhuttelivat niitä naisia, jotka olivat
asettuneet molemmille puolille rappusia.
»Ovatko nuo senaattoreja ja nämä heidän naisiansa?» minä kysäsin
eräältä herralta, joka vieressäni seisoi.
Hän selitti ystävällisesti, että herrat olivat senaatin vahtimestareja
ja naiset heidän naisiansa.
»Senaattoreilla on valkeat housut, mutta vahtimestareilla on mustat.
Tuossa juuri menee muuan.»
Minä tarkastelin ja vertailin, enkä tietysti tule enää koskaan
erehtymään näin sopimattomasti. Sillä housuistaan minä heidät nyt
tunnen.
Siitä huolimatta koetin minä kuitenkin täyttää rintaani juhlallisilla
tunteilla. Oikasin selkäni, kääräsin turkkini ruumista myöten, vetäsin
tuoretta ilmaa keuhkoihini ja kuvailin mielessäni päivän merkitystä.
Nyt on se päivä, jolloin taas maan säädyt kokoontuvat keskustelemaan
ja päättämään maan ja kansan asioista. Perustuslaillisuus, se on
Suomen kansan kalliimpia oikeuksia, se antaa sille tilaisuuden itsekin
asioitaan ohjata. Kolmen vuoden kuluttua saapi taas kansa äänensä
kuuluville. Hetki on siis juhlallinen, kun valtiopäivät kuulutetaan
avatuiksi. Se hetki on aina historiallinen hetki. Tammikuun 17 päivä
on yksi Suomen historian merkkipäiviä. Nyt on se päivä. Kohta lyöpi se
hetki.
* * * * *
Mutta ennenkun se löi, tapahtui eräs pieni seikka, joka veti kaikkien
valtiollisessa mielentilassa seisovain huomion puoleensa. Kun juuri
olin pääsemäisilläni siihen, että hetki on todellakin juhlallinen ja
päivä ylenmäärin merkillinen, kuulin takanani sävelen semmoisen, joka
Kuopion torilta oli minulle vanhastaan tuttu, mutta joka
senaatintorilla Helsingissä ja seitsemänsiä valtiopäiviä avattaessa ei
ollut ollenkaan paikallaan. Kun näin jo edeltäpäin panen vastalauseeni
ja sanon, ett'ei ollut ollenkaan paikallaan se mikä tapahtui, niin
eiväthän »savo-karjalaiset» [tarkoittaa silloista Kuopion lehteä,
»Savo-Karjala».] ystävänikään lähtene syyttämään minua juhlallisen
toimen »lokaan vetämisestä».
Asia oli lyhyesti se, että keskellä toria oli muristen, niskakarvat
pystyssä ja silmät vihan tulta suitsutellen, kaksi komeata
pääkaupungin koiraa toisiaan pitkän aikaa kierrellyt. »Mrrr...» pani
musta ja »mrrr...» pani se, joka oli karvaltaan kirjava. Mutta sitten
karkasi musta kirjavan kimppuun raivolla, jota harvoin näkee
hurtissakaan.
Vaan mitä luulette te helsinkiläisten tekevän! He hyökkäsivät riitaa
ratkaisemaan ja siitä syntyi hirmuinen hälinä. Yli torin juoksi
herroja hätään. Yksi kiskoo yhtä koiraa, toinen kiskoo toista ja eräs
virkamies takoo, itse raivostuneena, raivostuneita koiria päähän ja
kaulaan, minkä kerkiää. Millä hän takoo? Hän takoo salkkunsa terävällä
särmällä... Koirat luonnollisesti vaan kiihtyvät kiukussaan.
En tiedä, olisiko tuossa jo ennen valtiopäiväin alkua syntynyt kaksi
uutta puoluetta, jos ne vaan olisivat oikein päässeet muodostumaan.
Mutta valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi julistaminen keskeytti
kahakan.
Sillä juuri kun kello on ryhtynyt yhtätoista lyömään, syöksee mustasta
kidasta punaista kielekettä myöten ulos rappusille senaatt... ei,
vahtimestari, ja antaa kädellään merkin sille punapartaiselle
sotaherralle. Sotaherra oikasekse, sanoo muutamia venäläisiä sanoja ja
fanfaari ryöpsähtää kaartilaisten torvien suista. Sen soidessa astuu
ulos rappusille (vahtimestarien ja heidän naistensa muodostaman
käytävän keskitse) eräs herra. Päällä on hänellä turkki, päässä
kolmikulmainen lakki ja kädessä kirja.
Hän avaa kirjan, rupeaa siitä lukemaan ja valtiopäiväin juhlallinen
avatuksi julistaminen on alkanut.
Sitä ei kuitenkaan tiedä siitä, mitä hän siinä sanoo, vaan se pitää
arvata siitä, että hän siinä seisoo. Hän puhuu niin hiljaisella
äänellä, että en ainakaan minä voi vielä tällä hetkelläkään varmasti
vakuuttaa, julistiko hän valtiopäivät avatuiksi vai sulkiko hän jo ne
samalla. Sen tietävät ainoataan vahtimestarit ja heidän naisensa.
Molemmilla kielillä kuului hän lukeneen H. Keis. Majesteettinsa
valtiopäiväkutsumuksen ja molemmat kielet olivat silloin täydellisessä
tasa-arvossa ainakin siihen nähden, että molempia kuului yhtä /vähän/.
Kerrotaan hänen samassa myöskin antaneen alhaalla seisoville
valtiosäädyille kehoituksen, että määrätyillä paikoilla ilmoittaisivat
itsensä nimenkirjoitusta ja valtakirjainsa esille antamista varten.
Mutta umpipohjukkaan siinä joutuisivat maan säädyt, jos eivät muusta
ilmoituksesta tietäisi.
Samalla tavalla on sama mies aina ennenkin kuuluttanut valtiopäivät
avatuiksi. Saattaa sanoa, ett'ei valtiopäiviä meillä ole moneen aikaan
kuultu avattavan. Auvenneet ne nyt kuitenkin ovat.
Mutta mikä mahtava vaikutus siitä olisi ollut, jos sillä sijalla olisi
seisonut isoääninen mies! Pontevasti ja voimakkaasti, niin että
kiviseinissä olisi kajahdellut, olisi hänen pitänyt sanottavansa
sanoa. Niin että vieras, muukalainenkin, olisi saanut tietää, että
tänäpänä alkavat Suomen Suuriruhtinaanmaan Seitsemännet Valtiopäivät.
Mutta nyt tapahtui koko toimitus kuiskuttamalla, ikäänkuin olisi
tahdottu sitä kuultavaksi niin vähän matkan päähän kuin suinkin.
Merkiksi siitä, että nyt hän on lopettanut ja että nyt saavat muut
alkaa, kääntyi heikkoääninen herra sen usein mainitun sotaherran
puoleen. Tämä sanoi taas jotakin venäjäksi, asettui rintamaan,
kiidätti kaksi sormea lakkinsa lippaan, jäykisti kasvonsa, jännitti
silmänsä ja keisarin hymnin sävelet kajahtivat. Päät paljastuivat ja
taampana alkoi kuulua kova hurraahuuto, jota kesti koko sen ajan kuin
soittoakin. Hymni vaihtui »Maamme»-lauluksi, ja kun torvet vaikenivat,
peittyivät päätkin. Kuuluttaja teki lyhyen kumarruksen kansalle ja
katosi sitä punaista kieltä myöten siihen mustaan kitaan. Taaskin
seisoivat vahtimestarit ja heidän naisensa käytävän kahden puolen.
Sotaherra komensi komppaniansa liikkeelle ja marssinsävelten soidessa
lähti väkijoukko valumaan takaisin niitä teitä, joita tullutkin oli.
Ja niin oli valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi kuuluttaminen
tapahtunut.