»SUUREN SUOMALAISEN PÄÄTOIMITTAJA.
»Päivälehti», n:o 267, 16 p:nä marraskuuta 1893.
Saammehan me sanomalehtimiehet tehdä pientä pilaa toisistamme, mutta
me sen kuitenkin kaikista parhaiten tiedämme, mitkä vastukset meillä
on voitettavina ja kuinka työmme on vaivaloista ja kiittämätöntä.
Sanomalehden päätoimittajan asema on melkein kuin teatterin johtajan.
Koko koneisto, koko tuo loistava aparaatti, joka yleisön silmiä
häikäsee, on tavallisesti yhden miehen miettimä ja järjestämä, mutta
kun yleisö taputtaa käsiään ja huutaa hyvä-huutoja näyttelijöille tai
kirjailijoille, unohtuu melkein säännöllisesti se mies, jonka ansio on
suurin. Ei muisteta, että ne, jotka saavat näyttämöllä esiintyä,
taikka käyttävät päätoimittajan hiellä ja vaivalla vuosikausia
hoitamaa lehteä lahjojensa ja mielipiteittensä esille tuomiseksi, ovat
tulleet siihen tilaisuuteen ainoastaan siten, että on ollut se sitkeä
mies, joka heitä kaikkia n.s. on selässään kantanut ja joka on
tarjonnut niskansa heidän astinlaudakseen. Teatterin johtaja on vielä
vähän onnellisemmassa asemassa kuin sanomalehtimies, hän saattaa
silloin tällöin tulla esiin huudetuksi ja saada siis edes rahtusenkaan
sitä julkista tunnustusta osakseen, joka kuitenkin kaikille
kuolevaisille on niin tervetullut.
Mutta missä saisi sanomalehtimies tällaisen tunnustuksen? Omassa
lehdessäänkö? Kiittäköön onneaan, jos ei häntä painolain nojalla aivan
usein vaadita julkaisemaan hänen kimppuunsa käypiä kirjoituksia, jos
ei häntä pakoteta painattamaan oikeuden päätöksiä painojutuissa,
joissa hän on sattunut joutumaan tappiolle! Muissa lehdissäkö? Milloin
olette nähneet, että edes samanmielinenkään sanomalehti, puhumattakaan
toiseen leiriin tai puolueryhmään kuuluvista, olisi antanut
virkaveljelleen mitään mieskohtaista tunnustusta. Sopii katsoa onnen
sattumaksi, jos sanomalehtimies elää esim. viidenkymmenen ikään ja
hänen ystäviensä ja hänen lehtensä suosijain päähän pistää viettää
joku pieni juhlanen hänen kunniakseen.
Nämä mietteet ovat johtuneet mieleeni ajatellessani mitä kiitosta
»Suuren Suomalaisen» toimittaja on saanut kaikesta siitä työstä, jota
hän asiansa hyväksi on vuosikausien kuluessa suorittanut.
Varsinaisena kirjailijana hänen merkityksensä ei, niinkuin ennen jo
olen huomauttanut, liene ollut aivan suuri. Mutta lehtensä luojana,
sen johtajana ja kannattajana oli hänen elämäntyönsä arvokkaimpia
semmoisten töiden joukossa.
Kun työt toimistossa joksikuksi hetkeksi olivat loppuneet, kertoi hän
siitä minullekin hiukkasen. Hyvin ymmärrettävällä tyytyväisyyden
tunteella katseli hän ympäristöön, joka, vaikkakin vaatimaton
nykyisiin oloihin nähden, oli kuin tehdasliikettä nurkkasuutarin
työhön nähden, kun muistaa, millaista se oli lehteä alotettaessa
ollut.
Päätoimittaja oli näet siihen aikaan paitse paria kolmea latojaa ainoa
varsinainen työmies lehdessään. Hän oli päätoimittaja ja
aputoimittaja, referentti ja ulkomaanosaston toimittaja, sai itse
suomentaa novellit ja lukea korrehtuurin, oli taloudenhoitaja,
ilmoitusten vastaanottaja ja konttorineiti. Sama huone oli sekä
toimituksen että konttorin. Ja palkka siitä kaikesta? Sitä en koskaan
tullut kysyneeksi, mutta minun on syytä otaksua, että siinä summassa
numerot jäivät katselemaan jälelleen päin ja että se, mikä puuttui
nollia, sen sai asian innostama mielikuvitus lisätä omasta
varastostaan. Ja moni kansallinen työ se on tainnut saadakin leikata
kuponkejaan tällaisen pääoman koroista!
Mutta ei se minusta kuitenkaan tuntunut niin kunnioitusta herättävältä
kuin eräs toinen seikka: tuo äsken mainitsemani sanomalehtimiehen
asema.
Oli kai sitä jo siihen aikaan kulunut kymmenkunta vuotta siitä kuin
»Suuren Suomalaisen» toimittaja astui toimeensa. Olinhan minäkin
lehteä ahkerasti lukenut ainakin viisi vuotta, mutta jos joku olisi
kysynyt, kuka lehteä toimitti, niin olisin vastannut: »Toimitus». Se
oli näet »Toimitus», joka allekirjoitti tilausilmoitukset eikä
kenenkään yksityisen nimeä näkynyt ensi sivulla, artikkeleissä oli
harvoin mitään nimimerkkiä, mutta jos joskus olikin, oli se jonkun
toisen kuin toimittajan, jonkun tunnetun suuruuden, jonka takaa
pientä, jokapäiväisen työn tekijää ei näkynyt. Kun puolue
julkisuudessa esiintyi, kun sen huomattuja miehiä huudettiin esille
ja kiitoksella ja kunnialla mainittiin, ei Teotoria koskaan mainittu.
Hän istui pöytänsä ääressä ja teki näkymätöntä työtään, hän
revideerasi lehteään ja laitteli sitä painokuntoon, uhraten aikansa
siihen niin kokonaan, että kieltäysi vastaanottamasta tarjottuja
valtiopäivämiestoimiakin. Tuo pieni, välistä kärtyisä ja hermostunut
herra, hän oli siis se sitkeä puolueen selkäranka, joka kannatti sen
päätkin. Sillä mitä olisi puolue ollut ilman äänenkannattajaansa?
Rakkaus lehteensä näytti olevan hänen ainoa intohimonsa. Eikä se kumma
olekaan, kun muistaa, että lehti pienestä nenäliinasta oli hänen
silmäinsä alla kasvanut koko suureksi lakanaksi. Ja kasvanut
kaikellaisten vastusten, vaarainkin uhatessa. Monta kertaa oli hän
luullut tämän lapsensa kuolintautia sairastavan. Ainakin muut sitä
luulottelivat ja päivittelivät. Vaan hän ei menettänyt toivoaan. Hän
vähensi menoja, oli varovainen lehteä laajentaissaan, kiristi omaa ja
lehtensä suolivyötä, sai jotakuinkin tulot ja menot sopimaan
päällekkäin ja näki sitten vähitellen menettelynsä oikeaksi. Siitä hän
puhui välistä, puolusti taktiikkaansa ja sanoi välittämättä kestävänsä
kaikki moitteet, joita alkoi jo siihenkin aikaan kuulua. En siihen
aikaan oikein ymmärtänyt tuota hänen rakkauttaan sanomalehteensä.
Olihan hänen toimensa minusta »virka kuin virka», jonka olisi pitänyt
voida kaipauksetta vaihtaa johonkin parempaan, jos sellainen olisi
ollut tarjona. Sitten, kun itsekin vähän olen tämmöistä työtä
koettanut, tiedän, että voimakkaimpia sanomalehtimiehen tunteita on
hänen kiintymisensä siihen lehteen, jonka hän on luonut ja nostanut
jaloilleen.
Näistä ynnä muista samantapaisista asioista keskustellessamme innostui
Teotori välistä puhumaan tulevaisuudenkin toiveistaan. Silloin tuo
kuivan proosan mies tuli runoilijaksi. Hänen mielikuvituksensa alkoi
liihoitella suurissa kuusi- ja kahdeksanpalstaisissa numeroissa, hän
näki lehden oman rakennuksen kohoavan silmäinsä edessä, näki pitkän
rivin huoneita, joissa kymmenet kynät yht'aikaa tekivät
kuumeentapaista työtä, näki kansan parhaat tulevat kirjailijat
kantavan käsikirjoituksia »Suuren Suomalaisen» toimistoon, näki suuret
vararahastot kasvavan vastaisten kilpailijain varalle--eikä hän siinä
liene aivan suuresti erehtynytkään. Minä en ole enää hänen lehtensä
ihailijoita. Mutta kun ajattelen, että hänen haaveensa olisivat olleet
turhat, niin täytyy kuitenkin tunnustaa, että se Teotorin itsensä
vuoksi olisi minua säälittänyt.
V