»Päivälehti», n:o 275, 25 p:nä marraskuuta 1893.
Kun selailee sen aikuisia »Suuren Suomalaisen» numeroita ja vertailee
niiden kokoa ja sisältöä nykyisiin suomenkielisiin sanomalehtiin, niin
täytyy kummastellen kysyä, onko todellakin mahdollista, että aika on
siihen määrin tälläkin alalla edistynyt kuin mitä se on tehnyt. Harva
se maaseutulehti, joka ei nyt näyttäisi vilkkaammin ja keveämmin
toimitetulta kuin pääkaupungin sen aikuinen suurin suomalainen
sanomalehti.
Ensiksikin jo pelkkään ulkomuotoon nähden. Vaikka saattaa olla
erimieliä siitä, kumpi on parempi, vaikuttaa minun mielestäni
kuitenkin hauskasti sellainen lehti, jossa on paljon ilmoituksia ja
jossa ilmoitukset alkavat ensi sivulta. Suurin osa lukijoista ei kyllä
katsahdakkaan ilmoituksiin, mutta sittenkin hän kaipaisi ilmoituksia,
jos niitä ei olisi. Se on sama vaikutus, jonka tuntee, kun menee
johonkin juhlatilaisuuteen. Jos ei väkeä seiso portin ulkopuolella ja
tungeskele käytävissä, vaan molemmat ovat tyhjät, saa olla varma
siitä, että sisässäkin on vähän väkeä. Vaan jos juhlasalin edustalla
seisoo pitkät rivit ajureita odottamassa, jos sanomalehtien myyjät ja
kaikellaiset pikkukauppiaat kovalla äänellä kuuluttavat tavaroitaan
ohikulkeville, niin syntyy heti se tunne, että sali on väkeä täynnä ja
että siellä tarjotaan sellaista, jota kannattaa kuunnella, ja niin
tekee mieli mennä sisään.
Toisestakin syystä tervehtii sanomalehden ystävä mielihyvällä lehtensä
lisääntyviä ilmoituspalstoja. Hän tietää, että tulot perustuvat
melkein yksinomaan ilmoituksiin ja että kuta suuremmat ne ovat, sitä
enemmän ja sitä parempaa lukemista lehti voi tarjota. »Suuri
Suomalainen» ei siihen aikaan sisältänyt ilmoituksia kuin vähäisen
murtoman siitä, mitä suomalaisissa lehdissä nyt nähdään. Ensi sivulla
niitä ei ollut ollenkaan ja hyvä jos neljäskään täyttyi. Mutta
lienevät ne kuitenkin riittäneet yhdessä tilausrahan kanssa korvaamaan
niitä kustannuksia, joita lehden painatus ja sisältö vaati.
Sisältö ei muuten liene vaatinut kovin paljoa yli sen mitä
varsinaisiin toimituspaikkoihin meni. Sillä siihen aikaan katsoivat
sekä varsinaiset että satunnaiset maaseutukirjeenvaihtajat kunniaksi,
jos saivat kyhäyksensä lehteen, ja olivat yllin kyllin palkitut, jos
heille annettiin lehti ilmaiseksi ja korvattiin postimaksut, joka ei
kuitenkaan sekään aina tapahtunut. Pääartikkeleita ei ollut paljon
sellaisia, jotka olisivat lehden kulunkiarvioita rasittaneet, novellin
kirjoittajat olivat vaatimuksissaan kohtuulliset eivätkä saaneet
sivulta enempää kuin kääntäjätkään. Kotimaisia sähkösanomia ei ollut
tapana siihen aikaan vaatia, ja jos sellainen joskus sattumalta olisi
tullutkin, olisi se ollut aivan outo ilmestys. Uutiset virastoista,
jotka nyt tulevat niin suunnattoman kalliiksi, käänsin minä
ruotsalaisista lehdistä. Ja jos minä saisin olla määräämässä, niin
kääntäisin ne vieläkin, sillä minä en todellakaan voi käsittää, mikä
tappio siitä olisi maailmalle, jos se saisi tiedon virallisista
nimityksistä tai semmoisista--päivää myöhemmin. Mutta katselkaamme
vertailun vuoksi mitä sen aikuinen suomalainen päivälehti sisälsi
nykyisiin nähden.
Kuinka vakavaa se sentään oli tuo vanha aika ja kuinka vakavia
silloiset pääkirjoitukset! Lehden ensimäinen sivu oli kuin kirkon
pääty, josta sisään astuessaan teki melkein mieli hattunsa päästä
reväistä. Pääkirjoituksessa oli harvoin mitään otsikkoa, ja jos mieli
saada sen sisällöstä aavistusta, täytyi lukea se alusta loppuun. Se
sisälsi tavallisimmasti kieliasioita, käsitteli sitä eri kannoilta,
raskaasti, harvoin pisteliäästi. Taikka keskusteltiin kouluasioista,
latinan tarpeellisuudesta, eri opinaineista y.m.s. Oli myöskin pitkiä
esitelmiä rautatierakennuksista, elinkeinoasioista, kaskenpoltosta ja
muista sellaisista, joita melkein kaikkia jatkettiin seuraavassa ja
sitä seuraavassa numerossa. Uskonnollisiakin asioita kosketeltiin,
mutta rauhallisesti ja intohimottomasti, sillä kukaan ei ollut vielä
keksinyt ruveta epäilemään tunnustuskirjain oppia. Raittius-asia ei
vielä nostanut päätäänkään ja naiskysymys oli tuntematon suuruus.
Puuttui siis melkein kaikki päivän polttavat kysymykset eivätkä
sanomalehtimiehet vielä olleet keksineet ruveta niitä itse laatimaan.
Kirjalliset kysymykset puuttuivat nekin, enkä muista, olisiko koko
sinä vuonna, kun minä olin »Suuren Suomalaisen» toimituksessa
osallisena, siinä ollut ainoatakaan kirja-arvostelua. Se ei kuitenkaan
ollut toimituksen vika, vaan kirjailijain, jotka loistivat
poissa-olollaan. Taidetta jo silloin oli ja lienee ollut
näyttelyjäkin, mutta ne olivat asioita, joiden ei katsottu suurta
suomalaista yleisöä liikuttavan. Ehkä se olikin niin, sillä eihän
taide vielä ollut tullut »kansalliseksi». Gallénista ei vielä ollut
aavistustakaan ja Järnefeltkin vasta alottelihe. Hän oli kerran
jättänyt taideyhdistyksen oppilaskilpailuun joitakuita harjoitelmia.
Maexmontan sai kuitenkin palkinnon ja Järnefeltille annettiin vaan se
naiivi tunnustus, että hänellä »on taipumusta taiteilijaksi».
Musiikki laiminlyötiin kokonaan, mutta teatteri s.o. kansallinen
teatteri oli ainoa, jota varten oli palkattu varsinainen arvostelija.
Hän kävi tavallisesti vain ensi-illoissa, ja muista näyttännöistä
kirjoitti kuka sattui. Kerran kirjoitin minäkin, mutta ei olisi
pitänyt kirjoittaa kertaakaan, sillä siitä oli hyvin ikävät
seuraukset. Siihen aikaan oli teatterissa kaksi »tähteä», jotka eivät
tahtoneet sopia samalla taivaalla paistamaan. Tähti X. oli yleisön
suosikki, tähti Y. ei ollut sitä yhtä suuressa määrin. Arvostelu pani
X:n aina ensisijaan ja Y:n toiseen. Eräänä juhlanäytäntö-iltana, kun
he molemmat esiytyivät, ei varsinainen arvostelija voinut olla
saapuvilla ja minut lähetettiin v.t:ksi. Minun päähäni pisti kerran
panna Y:kin etusijaan ja tein sen sitä suuremmalla mielihyvällä, kun
vähän vainusin, että isäntäväkeni ei olisi ollut tästä tunnustuksesta
pahoillaan. Mielenosoitukseni panin toimeen siten, että kirjoitin
melkein näin: »Sittenkun neiti X. oli esiintynyt pienellä runolla,
astui neiti Y. näyttämölle ja lausui tunnetulla etevällä ja pontevalla
tavallaan... (sen ja sen runon)... ja sai palkkioksi innokkaat
suosionosoitukset.» Tarkoittamani pistos oli nyt siinä, että kun neiti
X. mainittiin vain sivulauseessa, neiti Y:n nimi pantiin päälauseeseen
ja hänen nimensä harvennettiin. Ja pistos tuntui, siitä oli syntynyt
teatterissa seuraavana päivänä sellainen rähäkkä, sellaista itkua ja
hammasten kiristystä, ett'ei ennen vertaista. Neiti X. oli uhannut,
että jos häntä näin ylenkatseellisesti kohdellaan, hän jättää koko
kansallisen näyttämön ja menee joko ruotsalaiseen teatteriin tai
perustaa--oman seurueensa. Vaara kuitenkin sillä kertaa vältettiin
siten, että varsinainen arvostelija pesi kätensä ja että minulle ei
enää sen jälkeen uskottu arkaluontoista tehtävää.
Niinkuin ylläolevasta näkyy, ei siis sen aikuisissa lehdissä ollut
läheskään sitä mehua mikä on nykyisissä. Se oli sitä »katajaisen
kansallisuuden» aikaa ja ainoastaan harvoin oli katajassa tervaa.
Mistä se olisi leimu syntynytkään, mistä olisi saatu suuret
paloartikkeli-otsikot ja muut mielenkiihottimet! Ei niitä
kaivattukaan. Oltiin vaan tyytyväiset »vakavaan henkiseen ravintoon»
eikä kaivattu tuota »pienten tietojen» eikä viivan alusten
jälkiruokaa, jota nyt ei saa puuttua. Jos silloin tällöin saatiin joku
»kaikenlainen», ei enempää pyydetty.
Mutta väärin olisi kuitenkin sanoa, ett'ei lehdessä olisi ollut
hauskaakin lukemista. Jo silloin kirjoitettiin »Helsingin kirjeitä».
Ja silloinkun sellainen ilmaantui, oli kuin pieni juhlapäivä keskellä
viikkoa--keskiviikkona. »Matti» oli muuten sama »Matti» silloin kuin
nytkin, se sama laajasuinen, leveän leikillinen kynäniekka. Kun
kirjoitti totisesti, oli puheena avunkeräys jonkun kansallisen asian
hyväksi, etukädessä teatterin. Kun laski leikkiä, oli hampaissa
»Hämäläinen», jonka »mätäkuun oireet» olivat seisovana sukkeluutena.
Kun suuttui tai tahtoi pistää purevata pilkkaa, sai olla varma siitä,
että »Dagblad» oli jotakin »väärennellyt», »uskotellut yleisölleen»
»tunnettuun tapaansa» t.m.s. Se oli lukijoista hauskaa ottelua ja
»Matti» meistä tietysti aina piti puolensa ja muut saivat takkiinsa.
Olimme täydellisesti samaa mieltä hänen kanssaan esim. silloinkin, kun
hän ehdotti, että »Herää Suomi» otettaisiin suomalaiseksi
kansallislauluksi »Maamme»-laulun asemasta. »Matti» ei ollut
musikaalinen, mutta emme mekään. Ja kauvan me kummasteltiin sitä,
miksi »Maamme» laulua yhä vaan laulettiin.