»Päivälehti», n:o 261, 9 p:nä marraskuuta.
Niinkuin jo edellä mainitsin, oli meillä pienessä toimistohuoneessa
yksi ainoa pyöreä pöytä. Sen ääressä oli meitä kolme miestä,
päätoimittaja, ulkomaanosaston toimittaja ja minä. Vaihtamatta
sanaakaan pitkään aikaan ratuuttelimme me kukin paperiamme ja menimme
työmme toimitettuamme tiehemme. Kaikilla oli määrätyt tehtävänsä,
minulla kaikista koneellisimmat. Se oli parhaasta päästä vain
käännöstyötä, jossa vähänä vaihteluna oli se, kun aina parin viikon
kuluttua sain käydä valtuusmiesten kokouksissa. Ulkomaanosaston
toimittaja käänsi hänkin ja valitti välistä, että hätäkö niillä on
noilla ruotsalaisilla lehdillä, jotka saavat käyttää saksia kaikkeen.
Päätoimittajakin teki paljon käännöstyötä tai luki läpi kaikki mitä me
muut olimme kääntäneet. Sen lisäksi hän korjaili maaseutukirjeitä ja
muita lähetettyjä kirjoituksia, joilla lehti parhaasta päästä
täytettiin.
Pääartikkeleita hän kirjoitti harvemmin ja silloinkin suurella
vaivalla. Hän puri partaansa ja poltteli paljon, pyyhki välistä pois
kaikki, mitä oli kirjoittanut, kirosi haikeasti ja alkoi kaikki
uudestaan. Silloin minä en uskaltanut liikahtaakaan, en
hiiskahtaakaan. Hän se myöskin hoiti pikkupolemiikkeja muiden lehtien
kanssa ja sitä oli aika paljon, yhtä paljon kuin nytkin. Mutta silloin
sitä ei, jumalan kiitos, tarvinnut käydä muita kuin ruotsinmielisiä
vastaan. Koko maaseutusanomalehdistön kesken vallitsi vielä rauha ja
rakkaus. Vaan ruotsalaiset lehdet, ne ne saivat takkiinsa niin että
pölisi.
Näki jo etäältä Teotorista, milloin hän oli hyvällä
polemiikkituulella. Hän ei purrut partaansa, ei kiroillut, ei
liikahdellut hermostuneesti tuolillaan, vaan veteli tyytyväisen
näköisenä viiksiään, tuon tuostakin hymähtäen ja purskahtaen välistä
lyhyeen nauruunkin. Eikä hän malttanut pidättäytyä, jo luki meillekin,
mitä oli kirjoittanut. Ne olivat lyhyitä, ilkeitä, ivallisia pätkiä,
niissä oli sellaisia sanoja kuin »moinen vastustaja», »mutta
rehellistä menettelyä emme tosin ole tottuneetkaan siltä taholta
odottamaan», »taas uusi todistus liberaalisen puolueen kuuluisasta
liberaalisuudesta», »/Qvod erat demonstrandum/» y.m.s. Meistä muista
se oli tietysti yhtä sukkelaa ja onnistunutta kuin päätoimittajasta
itsestäänkin, sillä olihan hän päätoimittaja. Eikä ainoastaan meistä,
mutta nähtävästi kaikista muistakin, sillä kaikki, jotka siihen aikaan
kirjoittivat sanomalehtiin, koettivat kirjoittaa niinkuin »Suuri
Suomalainen.» Kaikki se, mikä meidän toimistosta kajahti maaseudulle,
tuli sieltä monisteltuna takaisin. »Samat sanat, vaikka vähän
kovemmin» saatiin lukea kaikissa maaseutulehdissä. Ja luultavasti oli
tämä kirjoitustapa kansallista, koska se yhäkin vielä on pysynyt
käytännössä »Suuren Suomalaisen» polemiikeissa, joissa sitä nyt
eroituksetta käytetään sekä oman puolueen että vastapuolueen kanssa
riidellessä.
Mutta paitse pöytää oli toimistossa sohvakin, nahkasohva, joka
erityisistä syistä on mieleeni painunut. Se on näet, niinkuin
luonnollista onkin, hyvin likeisessä yhteydessä niiden vieraiden
kanssa, jotka tuon tuostakin tulivat »Suuren Suomalaisen» toimitusta
tervehtimään. Ja niiden joukossa olivat kaikki meidän nykyiset suuret
miehemme. Silloin tosin eivät vielä suuret eikä pienet, vaan siltä
väliltä, sillä Snellman eli vielä ja hänen nimensä piti muut
varjossaan. He tulivat sinne tavallisesti kerta päivässä uutisia
kuulemaan ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Niistä en saanut
kuitenkaan minä paljon tietää ennen kuin ehkä seuraavan päivän
lehdestä, sillä Teotori vapautti minut velvollisuuksistani sanoen:
»saat mennä!» Useimmittain oli heillä käsikirjoitustakin mukanaan,
sillä ne ne olivat, jotka pääartikkeleita kirjoittivat.
Heitä tuli vanha Yrjö ja hänen veljensä Jaakko. Tuli rehevä, terhakka
numeromies K.F.I. ja nopeakielinen, pulloposkinen pankkimies W.E.,
joka aina puhui ruotsinkieltä, tuli tuo lasisilmäinsä yli katseleva
Kangasalan karhu, aina iloinen »Matti» (Antti J.), jolla oli
minullekin joku ystävällinen sana sanottavana, ja kirkassilmäinen
Suonio, joka aina pisti kättä minullekin, samoinkuin puolueen ainoa
kenraalikin. Puolueen ainoata luutnanttia, joka myöhemmin on astunut
näyttämölle, ei vielä siihen aikaan näkynyt.
Ahkeroita vieraita, vaikka vähemmän tervetulleita, olivat
valtiopäivämiehet, varsinkin talonpojat, jotka näkyivät katsovan
velvollisuudekseen tulla äänenkannattajaansa tervehtimään. Heitä tuli
pitkin päivää, kiireisimpänäkin työ-aikana, ja he istuivat kauvan ja
tupakoivat paljon niinkuin olisivat olleet omassa tuvassaan. Ja vasta
sitten, kun oli kahlattu läpi kaikki maan asiat ja kaikki kansan
toivomukset, tuli oikea asia esille: »miksi ei minun lausuntoani ole
otettu lehteen?»--»Jaa, niin, en minä tiedä... minä kysyn
referentiltä,» oli toimittajan tavallinen vastaus. Vaan ukot tiesivät,
millaista se oli tuo referentiltä kysyminen ja vääntivät melkein
jok'ikinen povitaskustaan paksun paperipinkan, jossa oli heidän
lausuntonsa kirjoitettuna. Niitä kutsuttiin toimittajain kesken
»vaalisaarnoiksi» ja melkein poikkeuksetta saivat ne vaeltaa kaappiin,
josta ne sitten kesemmällä, kun sattui puutetta paremmasta
käsikirjoituksesta, pääsivät julkisuuteen.
Tuo alituinen edusmiesten tulva olisi voinut panna kovahermoisemmankin
miehen kärsivällisyyden koetukselle, kuin mitä oli »Suuren
Suomalaisen» toimittaja. Ja täytyi minun ihmetellä, kuinka
kärsivällisesti hän osasi tätä yleisöään palvella. Oven käydessä ja
raskaiden askelien junnahdellessa etuhuoneessa, hän kimmahti
tuoliltaan, raastoi tukkaansa ja huokasi epätoivoisena: »Jo taas!»
Mutta kun tulija seisoi selän takana, millä hellyydellä, millä
sydämmellisyydellä hän osasikaan ottaa häntä vastaan ja millä maltilla
kuunnella loppumattomia laverruksia! Ja tuskin oli yksi poistunut ja
hän saanut kuivuneen kynänsä taas käymään, kun tuli toinen ja kolmas
ja samat jutut alkoivat uudelleen.
Eivätkä ne kuitenkaan ne olleet toimituksen pahimpia vitsauksia.
Kuka meistä ei muistaisi Sipi-vainajata, jolla on niin suuret ansiot
kansanrunoutemme rikastuttamisessa ja jonka sanotaan kielemmekin
tutkimista rikastuttaneen! Mutta monien ominaisuuksiensa ohessa oli
hänellä sekin, että hän tahtoi olla runoilija ja publisisti ja saada
kumpaisenakin esiintyä. Ollen »Suuren Suomalaisen» entisiä
toimittajia, tahtoi hän edelleenkin sen palstat käytettäväkseen. Ja
hän saikin. Sai ensin runojansa ja sittemmin proosaansa varten.
Muistan edellisistä muutaman ulkoakin. Se oli kirjoitettu erään
rautatiejuhlan johdosta eikä ole hullumpia, vaikka sitä semmoisena
siihen aikaan naurettiin. Kun rautatiejuhlat ovat tätä nykyä
päivänkysymyksiä, panen sen tähän. Se on näin kuuluva:
Nytpä Suomi suloin iloitse,
Sekä riemuin riemuele,
Kun olet vyötty riennon vyöllä.
Riennon rintaseppeleillä,
Suomen riennon rintavöillä
Kansan kunniasiteillä!
Riennon on juhla joutununna,
Riennon on aurinko ylennyt,
Riennon on aika auvennunna,
Riennon on ikä alettu.
Riennon on ikä ikuinen,
Riennon on päivä päättymätön.
Siis Suomi suloin iloitse,
Sekä riemuin riemuele,
Terve tiemme, terve työmme,
Terve vyömme ja väkemme!
Se oli runoa. Ja proosassa oli silloin tällöin monen palstan pituisia
polemiikkeja ruotsinmielisiä vastaan. En niitä kuitenkaan koskaan
lukenut enkä kuullut muidenkaan lukeneen. Erään kerran oli kuitenkin
hänen kirjoituksensa varustettu esipuheella: »Emme ole tahtoneet
kieltää sijaa seuraavalta sepustukselta, josta kirjoittaja itse
vastatkoon.» Oikeampi olisi ollut sanoa: emme ole /uskaltaneet/ j.n.e.
sillä nämä kirjoitukset pakotettiin pakottamalla lehteen. Ei tosin
painolain nojalla, mutta lain, joka oli sitä paljoa tehokkaampi,
niinkuin kohta tulen kertomaan.
Kuulin jo ennen toimitukseen tuloani olleen pienempiä otteita »Suuren
Suomalaisen» toimistossa. Ne olivat päättyneet siten, että Sipi
miehissä työnnettiin ulos ja hänen kirjoituksensa paperikoriin. Mutta
vuosi vuodelta tuli hän yhä rohkeammaksi. Hänestä kerrankin
päästääkseen otettiin nyt tuo runo lehteen. Sitä ei kuitenkaan olisi
pitänyt tehdä, sillä vaatimukset siitä vaan suurenivat. Isolla
kiljunnalla ja hampaitten hionnalla sai hän aikaan sen, että hänen
polemiikkinsakin tuli lehteen, mutta varustettuna yllä mainitulla
esipuheella. Vaan siitä oli seurauksena tapaus, joka luultavasti on
ainoa laatuaan meidän sanomalehdistömme historiassa.
Sen jälkeisenä päivänä kuin kirjoitus oli ollut lehdessä julaistuna,
istuttiin »Suuren Suomalaisen» toimistossa suljettujen ovien takana,
sillä jo ennen toimitustunnin alkamista oli Sipi käynyt Teotoria
tapaamassa. Pieninkin risahdus konttorissa sai meidät työstämme
lakkaamaan ja kuuntelemaan. Jo kuului tuttu änkyttävä ääni kysyvän,
onko toimittaja tavattavissa. Konttorinainen vastaa niinkuin oli
neuvottu, ett'ei toimittaja ole tavattavissa. Mutta samassa tarttuu
käsi lukkoon. Teotori tarttuu toiselta puolelta. Molemmat vääntävät
voimiensa takaa, voitto on epätietoinen ja me seuraamme suurella
jännityksellä tapahtumien kehitystä.--»Aukase!» kähisee ääni oven
takana.--»Aukase, riivattu!» kähisee sama ääni uudelleen. Mutta
Teotori ei aukase. Kolmatta kertaa ei ääni enää kähähdäkään, vaan sen
sijaan lentää ovi auki kauhealla pamahduksella, sisään syöksyy ensin
ojennettu petolinnun koura, sitten toinen samanlainen koura, pieni
pää, piippoparta, pörrötukka ja tulta hehkuvat silmät. Hirviö parkuu,
kiljuu, syleksii ja karkaa Teotorin tukkaan, partaan, kaulukseen, ja
pienessä kammarissa syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta. Iskut,
temmellykset, käännähdykset ja pyörähdykset ovat niin nopeat, että
meidän on turha koettaakaan saada sormiamme väliin. Mutta yhtäkkiä
tekee Teotori jonkun sukkelan käsitempun ja hänen vastustajansa lentää
selälleen nahkasohvalle, samalla kun Teotori omia karvojaan pölisten
pelastuu ovesta ulos. Vaan nähdessään saaliin käsistään päässeen
joutuu hänen vainoojansa voimattoman kiukkukohtauksen valtaan, ja kuin
pahankurinen lapsi--ja lapsihan hän oikeastaan olikin--heitäkse hän
sohvalle pitkäkseen ja alkaa potkia jaloillaan, potkii rikki sohvan
selustimen, särkee tuolin ulkomaanosaston toimittajan alta, kaataa
kerta romauksella koko toimituspöydän, josta paperit ja kirjat
lentävät hajalleen ja muste vuotaa lattiata pitkin. Mutta nyt on
tullut meidän vuoromme, me tartumme villikkoa niskaan ja ohjaamme
hänet ulos, jonne hän nyt siivosti lähteekin, saatuaan sydämmensä
puretuksi.
Mutta mistä on Sipi niin silmittömästi suuttunut? Sen hän selittää
huomenna tullessaan katuvaisena tekoaan anteeksi pyytämään. Hänen
kirjoituksensa olisi pitänyt panna pääartikkelin paikalle, tai ainakin
olla sitä varustamatta häntä halventavalla esipuheella.
Teotori antoi tietysti anteeksi ja lisäsi tähän lahjaansa
kymmenmarkkasen pyydettyä tekijäpalkkiota, kuitenkin sillä
pisteliäällä huomautuksella, ett'ei hän tule /lehteä/ velkomaan
maksetusta summasta.