itselleen sievän kodin; siinä Katarinakin, hänen onnensa turmelija, sai
rauhallisen turvapaikan ja jalon hoidon, sekä henkisessä että
ruumiillisessa suhteessa. Nyt täytti Gerda rakkaan nuoruuden toiveensa,
rupesi oppilaaksi yliopistoon, ja innokkaana tieteilijänä etsi ja
löysikin hän terveellisen virvoituksen raastetulle sydämelleen. Vaikka
hänet jo oli jättänyt varsinainen nuoruuden ikä ja kukoistus, niin
tyydytti hän nuoruuden innolla janoaan tietojen lähteestä; hän herätti
opettajissaan ja muussakin ympäristössään suurinta mieltymystä,
varsinkin kuin hänen kalpeista kasvoistaan ja kirkkaista,
surkumielisistä silmistään voitiin lukea hänen surullisen kohtalonsa
vaiheet. Kuluneen elämänsä vaiheita ei Gerda ilmaissut kenellekään uuden
kotiseutunsa asukkaalle, mutta ihmiset saivat kuitenkin huhujen kautta
naapurimaasta epävakaisia tietoja hänen kohtalostaan ja, kuten
tavallista, ihmisten uteliaisuutta ärsytti vielä enemmän Gerdan
äänettömyys, niin että oltiin valmiit kuulemaan ja uskomaan mitä
kummallisimpia juttuja hänestä. Tämä huoletti kuitenkin hyvin vähän
Gerdaa, jos hänellä siitä edes oli aavistustakaan, hän kävi vaan tyyntä
rataansa eteenpäin. Kaksi lukukautta luettuansa suoritti hän hyvillä
arvosanoilla kasvatusopin kandidatitutkinnon ja sai erittäin edullisen
opettajapaikan Ruotsin pääkaupungin etevimmässä tyttökoulussa. Hän
muutti niinmuodoin Tukholmaan, ja oli mielestänsä niin onnellisessa
asemassa, että hän kirjoitti vanhemmilleen voivansa tarjota heille
turvatun toimeentulon, heidän vanhoiksi päivikseen, joka heille olisikin
ollut hyvään tarpeesen, vaikka he kieltäytyivät aluksi ottamasta vastaan
hänen tarjoustaan; mutta Gerdan itsepintaisuus ja hänen vakuutuksensa,
että he läsnäolollaan tekisivät hänen elämänsä paljoa hupaisemmaksi,
voittivat viimein vanhuksien vastustuksen. He myivät vähäisen
talous-kalustonsa, ja suunnittivat matkansa tuonne ystävälliselle
rannalle, johon vanhuuden koti tyttären katon alla viittasi elämän
vaivoista väsyneitä vanhuksia tulemaan. Se aika oli vihdoinkin
koittanut, jolloin vääryyttä kärsinyt tytär, jonka hänen isänsä sokeassa
luottamuksessaan kevytmieliseen poikaan, oli perinnöttömäksi tehnyt, voi
vanhemmilleen tarjota turvapaikan omin voiminsa rakentaman katon alla.
Nämät ajatukset täyttivät vanhuksien sydämen matkalla uuteen kotiin, ja
syvää, sielun sisintä kaivelevaa nöyryytyksen tunnetta sai isä-vanhus
kokea, tuntiessaan hartaiksi tervetuliaisiksi sulkeutuvansa hänen
syliinsä.
Äkkinäinen, aivan aavistamaton, mullistus Gerdan kodissa ja hänen
poismatkustuksensa herättivät, kuten on ymmärrettäväkin, suurta
hämmästystä hänen entisessä kotiseudussaan. Se oli pitkän pituiset ajat
ainoana keskusteluaineena, ja siitä kuului arveluja selityksiä, toinen
toistaan kummallisempia, niinkuin sellaisissa tapauksissa on tavallista.
Nämät puolisot, jotka monta vuotta olivat olleet yhdessä ja kaikkien
mielestä olivat olleet jalon avioparin mallikuva, he nyt erosivat äkkiä,
oikeinpa hätäilemällä, kenenkään koskaan kuulematta sanaakaan, ei edes
pienintä vihjaustakaan oikeasta syystä sellaiseen eroon. Tuo hieno,
korkeasti sivistynyt, nuhteeton vaimo hylkäsi äkkiä kotinsa ja
puolisonsa, sen puolison, jolle hän tämän tuottamina onnettomuuden
päivinä itsensäkieltäväisellä miehuudella oli pysynyt uskollisena,
hylkäsi hänet juuri nyt, kuin heidän oli onnistunut jälleen saada
kotinsa kuntoon, ja heidän aineellinen tilansa tuli päivä päivältä yhä
turvallisemmaksi ja toivehikkaammaksi. Mikähän salaisuus oli tähän
kummalliseen tapaukseen kätketty? Yleinen sääli tuli tuon ilmeisesti
sortuneen, hyljätyn puolison osaksi, jonka suljetuilta huulilta ei
koskaan sanaakaan päässyt arvoituksen selitykseksi; hän vetäytyi vaan
lukuisain ystäväinsä ja tuttaviensa seurasta, kieltäytyi antamasta
apuansa siihen historialliseen teokseen, jota hän mainitsi tuona
kovaonnisena iltana, sulkeutui poikineen yksinäiseen kotiinsa, ja jonkun
ajan kuluttua näkyi vaan rappioinen varjokuva äskettäin niin eloisasta
miehestä. Ihmisten innostus meni tässä salaperäisessä asiassa niin
pitkälle, että koetettiin tutkia sitä pikkupojalta, joka oli isän
ainoana seurana, mutta poika, joka ei aavistanutkaan syytä äidin
poismenoon, mutta hyvin ymmärsi, että suuren, surullisen syyn siihen
täytyi olla, ei voinut, taikka ei tahtonut antaa uteleville mitään
selkoa. Hän naurahti vaan surkumielin ja vastasi, että hänen oli hyvin
ikävä äiteä, mutta hän kyllä vielä saisi tavata hänet. Sellaista
tapausta ei luonnollisesti voitu jättää rauhaan, ennenkuin oli
niinpaljon kuin mahdollista sitä tutkisteltu ja arvaeltu. Sellaista
makupalaa ei ole joka päivä pureskeltavana. Muutamat olivat varmuudella
tietävinään, että Ivarssonin herrasväki ei ollutkaan niin onnellinen,
kuin luultiin, sillä mies oli ollut oikea tyranni vaimolleen. Kukahan
olisi voinut ajatella mitään sellaista hänen iloisesta, sydämellisestä
olennostaan! Mutta niin kuitenkin oli. Toiset huhut kuiskasivat
Leonardin aviollisesta uskottomuudesta ja panivat kauniin palvelustytön
jonkinlaiseen yhteyteen hänen rikoksensa kanssa. Mutta Gerdahan oli
ottanut tytön mukaansa. Tätä hän ei luonnollisesti olisi tehnyt, jos
tämä olisi ollut syyllinen. Sehän oli selvää! Tämä huhu siis näytti heti
perättömyytensä ja sammui jo alkuunsa. Kerran saatiin kuulla, mutta
kovalla vaitiolon ehdolla, sekin surullinen salaisuus, että rouva
Ivarsson, "joka aina lie ollut vähän kummallinen," äkkiä olisi tullut
mielenvikaan ja että hänen matkansa tarkoituksena on saada oleskella
jonkun aikaa jossakussa Ruotsin hulluinhoito-laitoksessa. Sentähden oli
kaikki käynyt niin hiljaisuudessa, sentähden ei hän käynyt missään
hyvästijättämässä ja sentähden lähetettiin palvelustyttökin hoitamaan
häntä matkalla. Mutta lapset? Miksi ne olivat mukana? Vai ehkä sairaan
päähän oli pistänyt tahtoa pitää ne luonansa, ja hänen annettiin seurata
tahtoansa, ett'ei enempää hänen mieltänsä häirittäisi. Maisteri Ivarsson
raukka, niin kyllä! Sitä herttaista miestä! Oliko ihme, jos hän
näyttikin sortuneelta ja vetäytyi yksinäisyyteen surussaan? Mutta
myöskin tiettiin kertoa, että Gerda tervejärkisenä oli valmistellut
matkatarpeitaan ja vieläpä ottanut lainan hengenvakuutustaan vastaan.
Kaikkea tätä ei hän olisi voinut tehdä, jos hänen järkensä olisi ollut
suunniltaan. Ei, sehän on ymmärrettävä! Niinmuodoin tuon
mielenvika-jutun täytyy olla erehdys. Mutta entäs laina? Siinä uusi
arvoitus uteliaille. Hän otti lainan hengenvakuutustaan vastaan! Hänen
miehensä ei ollut varustanut häntä matkarahoilla, vaan hänen täytyi
hankkia itse omat varat. Siinä oli jotain erinomaista. Vaimon täytyi
olla syyllinen, ja hänen oli täytynyt antaa aihetta eripuraisuuteen.
Muuten olisi Leonardin täytynyt kustantaa hänen matkansa ja maksaa hänen
ja lapsien elatuksen. Niin oli itse selvää, että Gerda oli syyllinen.
Niin pitkälle oli tultu asian varmuudesta. Mutta nyt oli aprikoittava,
minkälainen hänen vikansa oli. Oltiin yhtä mieltä siinä, että tämä
esikuvaksi kelpaava nainen oli ollut uskoton vaimo. Juuri niin, sitenhän
olikin! Ja muisteltiin tuota pikaa koko joukko seikkoja, jotka ennen,
kuin ei ollut mitään syytä epäluuloon, olivat olleet huomaamattomissa,
mutta nyt paljastuivat sitä kirkkaammassa valossa ja osoittivat
selvästi, että oikeassa oli sittenkin heidän arvelunsa. Muistettiinpa,
kuinka Gerda siinä ja siinä tilaisuudessa oli hymyillyt omituisella
tavalla sille tai sille herralle, kuinka hänen miehensä jossakin
tilaisuudessa oli näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, kuinka hänet
eräänä iltana oli kohdattu kahden vieraan mieshenkilön kanssa, ja kuinka
hän oli punastunut mainittaessa, jotakin nimeä, josta oli väitelty
j. n. e. j. n. e. äärettömyyksiin. Olipa sentään kummallinen supatus
seurapiireissä alemmasta ylhäisempään saakka! Niin turmeltunut oli
silloin maailma! Kukahan olisi sentään voinut luulla mitään sellaista
tästä hienosti sivistyneestä, päältä niin siveellisestä, sanoissaan niin
totisesta naisesta, joka aina lausui mitä puhtaimpia mielipiteitä! Ei!
Ei pidä luottamustaan panna kehenkään. Ja kaikki ne sitte, jotka olivat
seurustelleet tuon karkurin kanssa, ja pitäneet häntä ystävänään, miten
suureen kauhistukseen he joutuivat! Ajatteles, jos heidän
siveellisyytensä olisi kärsinyt vahinkoa tästä seurustelemisesta -- ja
heidän nuoret tyttärensä sitten! Ajatteles, että hän oli "semmoinen
ihminen," eikä siitä ollut aavistustakaan! Huu, miten harmillista!
Minkälainen häväistys! Ja se miesparka sitten! Se oivallinen
mies-raukka! Miten surkuteltava hän oli! Ja kuinka jalomielisesti kärsi
hän kovan onnensa! Ei sanallakaan tahtonut ilmoittaa tämän
kelvottomuutta! Hyvin kummallista oli kumminkin, että Leonard oli
jättänyt hänelle kaksi lastansa. Ja vielä juuri ne pienet tytöt!
Minkälaisen kasvatuksen, minkälaisen siveellisyyden voi äiti heille
hankkia? Vieläpä jotkut mainita sujahuttivat: "kukapa tietänee syyn,
miksi Leonard vähemmän oli mieltynyt nuorempiin lapsiin? Hän piti
kumminkin vaan pojan." Kuin huhu mainitsi, että Gerda oli lukemassa
Upsalan yliopistossa, silloin nuot ankaran siveelliset juoruseurat vasta
oikein rupesivatkin. "Hänellä oli aivan nuoresta tytöstä saakka ollut
kummallisuutensa, ja taivas tiesi, mitä hänestä olisi tullut, jos ei
hänellä olisi ollut kunnioitettavia vanhempia, jotka olivat häntä
silmällä pitäneet? Johan hänessä silloin oli tuo oppikiihko, ja hän
olisi tahtonut matkustaa Upsalaan, mutta isä pani vastaan, ja niin siitä
ei tullut mitään. Ja nyt, vaikka hän on ollut naimisissa niin monta
vuotta ja vielä sellaisen erinomaisen miehen kanssa, ja vaikka hänellä
jo on suuria lapsia, -- vanhin poikakin on jo kaksitoista vuotias, --
lähtee hän tuota päätä miehensä, lapsiensa ja kaikkien luota ja rupee
kuin mielipuoli lukemaan Upsalassa, vanha ihminen nuorten poikain
seassa! Harjoittamaan tieteitä! Niin juuri, niin! Tieteet ovat vaati
tekosyy. Asian oikea laita on se, että hän on kevytmielinen ihminen,
ollen muka siveellinen hyvinkin perinpohjin, mutta oikeastaan hän ei
viihtynyt kodissaan eikä saanut mitään mieltymystä pyhistä
velvollisuuksistaan puolisona ja äitinä, vaan ikävöi vapaasen elämään,
tuonne kauas nuorten miesten seuraan yliopistoon! Siinä oikein näkee,
kuinka tuon mainion naiskysymyksen laita on ja näkee, ett'ei niillä,
jotka sitä suosivat, ole mitään oikeata siveellisyyttä. Jos hänellä
todellakin olisi ollut oikea harras mieltymys tieteisin, niin olisihan
hän saanut täällä kotona professorien edessä oppia niitä. Ei hänen olisi
tarvinnut karata miehensä ja lastensa luota sentähden, mutta hänelläpä
onkin vaan muut innostukset, sehän on selvää ja ymmärrettävää. Ja sitä
mies raukkaa! Miten hän on surkuteltava! Ja hänen, kuin piti olleen niin
sydämellisesti kiintynyt häneen ja pitäneen häntä niin suuressa arvossa!
Ja hän kantaa onnettomuutensa kuin mies! Nainen, sellainen kuin hän,
sellainen julkea teeskentelijä, hän on oikein häpeä sukupuolelleen.
Eihän enää voi luottaa ainoaankaan vaimoon, näyttäköön hän kuinka
kunnialliselta tahansa, sillä kukas olisi uskonut mitään semmoista
tästä? Mutta mitäs kaikkea ei saisi nähdä ja kokea! Ajat huononevat
huononemistaan."
Melkein siihen tapaan loruiltiin. Mokomia päätelmiä lausuttiin
häpeämättömällä varmuudella asiasta, joka kuitenkin jokaiselta ilman
eroitusta oli oikeastaan kätketty aivan tietämättömiin ja vielä sitten
ilman vähintäkään todistusta häjyjen johtopäätöksiensä totuudesta. Niin
käy aina maailmassa. Niin tunnollinen ja hellä on aina ankarasti
siveellinen yhteiskunta tuomitessaan seikkoja, joita se ei tunne ja
henkilöitä, joita se ei ymmärrä.
Oudoksuttiin kovasti, kuin ei Leonard kuuluttanut sanomalehdissä
karannutta vaimoansa ja tutkittiin innolla virallista lehteä kuitenkin
löytämättä ikävöityä ilmoitusta. Uusi jalomielisyyden ilmaus petetyssä
miehessä! Hän oli liian kunniallinen julkisesti ilmoittaakseen vaimonsa
häväistystä ja kokonaan repiäkseen siteen heidän välillään.
Siten kului vuosi. Leonard, tosin eläen hyvin erillään maailmasta, oli
kuitenkin kunniottettavalla miehuudella luonut päältänsä surun
masentavat kahleet ja etsinyt lohdutusta väsymättömässä työssä. Hän oli
loistavilla arvolauseilla ottanut filosofian tohtorin arvon, ja hän
vihittiin siihen samaan kevään vihkiäisissä, vuosi Gerdan lähdöstä, ja
harvinaisesta onnen sattumuksesta, juuri samana päivänä, kuin hän
Upsalassa suoritti opettaja-kandidatitutkintonsa; tästä omituisesta
tapahtumasta sai Leonard hämmästyksellä ja liikutuksella tiedon
ruotsalaisten sanomalehtien ilmoituksista, samoin kuin Gerdakin samoilla
tunteilla suomalaisista lehdistä huomasi ilmoituksen heidän yhteisestä
juhlapäivästään. Kuin lukemiset tohtorin arvoa varten olivat päättyneet,
alkoi Leonard kirjoittaa suuremmoista kirjallista teosta, johon hän jo
kauan oli valmistaunut ja koonnut aineksia. Väsymättömällä ahkeruudella
toimitti hän työn loppuun ja hän sai siitä sekä kunniaa että tuloja.
Synkeä vakavuus oli vetäytynyt ennen niin hilpeän miehen kasvoihin ja
olentoon. Hänen sielunsa oli sen kostoniskun kautta, joka oli hänen
vaimonsa järkähtämättömässä tuomiossa kohdannut häntä, herännyt ihan
valveille puoleksi tietämättömän itsekkäisyytensä tyytyväisestä
uinailustaan, ja sen huikaisevassa valossa näki hän selvästi tämän
itsekkäisyyden kaikissa väärissä, kaunistelluissa perusaatteissaan, sen
oikeassa valossa ja arvossa. Hän huomasi minkälaisessa harhaluulossa hän
ja useammat hänen sukupuolestaan olivat eläneet. Hän tunsi sielunsa
sisimmässä, että hänen puolisonsa oli oikeassa, ja hänen mielensä oli
todellakin siksi rehellinen, ett'ei hän koettanut tukahuttaa tätä
tunnetta. Hän sen sijaan vaipui totisiin mietteisin elämän tärkeimmistä
kysymyksistä ja lujasti päätti hän kestää uljaasti tulikokeen sielunsa
jalostamiseksi. Gerdan kanssa ei hän ollut kirjevaihdossa, koska tämä ei
ollut kehoittanut häntä siihen ja hän, heikompi puolue, oli liian ylpeä
rukoillakseen suostumusta siihen. Mutta hänen poikansa kirjoitti usein
äidille ja sai häneltä pitkiä, palavan rakkaita vastauksia. Tämä lapsen
ja äidin kirjevaihto oli ainoa yhdistys puolisoitten välillä.
Niistä häjyistä solvaisevista puheista, joita hänen vaimostaan oli
kulkemassa, jopa heidän niinsanottujen ystäväinkin kesken, ei
Leonardilla ollut mitään aavistusta, sillä ei yksikään parjaaja ollut
rohjennut hiiskahtaa hivaustakaan tuolle surunalaiselle miehelle tästä
asiasta; hän vaan uskoi päinvastoin varjon koko salaperäisestä
tapauksesta lankeavan yksin hänen ylitsensä, mutta hän päätti sen,
ansaittuna rangaistukselta, nöyryydellä kantaa. Mutta erään kerran, se
oli toisena vuotena Gerdan poislähdöstä, kertoi hänelle hänen rakkain ja
luotettavin ystävänsä, nuori lääkäri, mitä halventavia huhuja ja luuloja
yleisöllä oli hänen puolisostaan, ja mainitsi erittäin kaksi henkilöä
hänen enin kunnioittamista ystävistään, jotka useassa tilaisuudessa
hävyttömällä tavalla oli puhuneet hänen vaimostaan. Leonard joutui
hämmästyksiin ja mielenmurheesen. Hänen puhdas, jalo puolisonsa, joka
oli pannut oman onnensa, oman äidinsydämensä siveellisen vakuutuksensa
uhriksi, hän oli mitä häpeällisimpäin epäluulojen esineenä ja parjausten
pilkkana, ja hän, oikea syyllinen, rikoksellinen, häntä surkuteltiin ja
sääliteltiin, häntä jokainen kunnioitti!
Joku aika sen jälkeen oli hän kutsuttu erääsen suurenmoiseen
juhlaseuraan, jossa oli herroja ja naisia kaupungin arvokkaimmista
perheistä. Tässä tilaisuudessa olivat molemmat "ystävät," jotka Gerdan
kunniaa olivat solvaisseet, myöskin saapuvilla. Illallisella, kuin
imartelevilla sanoilla onniteltiin Leonardia eräästä kirjoituksesta,
jonka hän oli julkaissut sanomalehdessä ja joka oli herättänyt suurta
huomiota, ja kuin hänelle esiteltiin hänen maljansa, nousi kunnioitettu
mies seisomaan. Kalpeana silmäili hän ympärillään olevaa seuraa vakaalla
katseellaan, totisempana ja surullisempana kuin tavallisesti, ja sanoi:
-- Kunnioitettavat naiset ja herrat! Minun täytyy pyytää teiltä
anteeksi, että minä käytän tätä tilaisuutta, kuin minä olen tässä
lukuisassa, hienosti sivistyneessä seurassa, jossa on myöskin saapuvilla
moni, joka on tehnyt minulle kunniaa, sanomalla olevansa minun ja
vaimoni ystävä, tätä tilaisuutta, antaakseni selitystä, jota oma
kunniani ja rakkauteni ja kunnioitukseni puolisooni eivät kauemmin salli
minun salata. -- Tietoihini on tullut, että on koetettu antaa
kaikenlaisia vaimoni kunniaa solvaisevia selityksiä hänen lähdöstään
tältä seudulta.
Hämmästystä ja jännitettyä uteliaisuutta osoittava liikenne kävi läpi
koko lukuisan seuran.
-- Syy, jatkoi Leonard soinnuttomalla, mutta jykevällä äänellä, syy
hänen lähtöönsä tästä kaupungista, onnellisen yhteiselämämme
rikkumiseen, on minun, minun yksinään. Puolisoni on puhdas ja moitteeton
kuin äsken satanut lumi. Minä olen syyllinen. Minä olen rikkonut
uskollisuuteni, pettänyt vaimoni ja häväissyt avioliittomme häpeällisen
kevytmielisyyden teolla. Vaimoni jalo vakuutus ei sallinut hänen enää
puolisona elää rinnallani. Rangaistukseni on kova, mutta oikea. Minä
taivun kunnioituksella hänen tuomioonsa, ja sydämessäni asuu hän pyhänä
suojelusenkelinä, jota ei mitkään pahat vimmaukset lähetä uskaltane.
Hiljaisuus vallitsi kokoontuneissa. Joka sydän oli tullut
vastustamattomasti liikutetuksi, kuin tuo oman syyllisyytensä kautta
niin kovasti koeteltu mies, voittaen oman ylpeytensä, pestäkseen
vaimonsa syyttömästi loukatun kunnian, astui esiin kokouksessa, jossa
hän melkein oli kunniavieras, ja paljasti salatun rikollisuutensa.
Jokainen tunsi Leonardin antaessa tätä selitystä, että joka sana siitä
oli totta. Sen luki hänen silmistään, ja oli ymmärrettävä, ett'ei kukaan
mies näin julkisella tavalla, näin avoimin katsein, olisi ottanut
päällensä vaimonsa rikollisuutta, vaikk'ei tämä koskaan olisi ollut
hänelle niin rakas, hänen maineensa pelastaminen hänelle koskaan niin
kallis. Uskottiin ehdottomasti ne sanat, mitä lausuttiin. Ei yksikään
epäillyt tällä hetkellä Gerdan viattomuutta.
Leonard kumarsi seuralle, ja kuin illallinen oli loppunut ja malja
esitelty kunniavieraalle vähää ennen pöydästä noustua, otti hän hattunsa
poistuakseen. Isäntä lähestyi häntä ja pusersi ääneti hänen kättään.
Muut läsnäolevat seurasivat esimerkkiä, ja1 Leonard huomasi olevansa
heti liikutetun joukon keskellä, joka kunnioituksen ja säälin katseilla
ääneti puristi hänen käsiään. Hän vastasi sanaakaan lausumatta käden
puristuksiin, tervehti seuraa syvällä kumarruksella ja katosi.
Hämmästynyt, liikutettu mieliala kesti vielä kokoontuneissa.
Kuiskailtiin siellä täällä. Tämä oli siis tosi, asian oikea laita! Tämä
kelpo mies oli siis syyllinen, hän oli tehnyt aviorikoksen! Mutta miten
jalomielisesti hän nyt tunnusti vikansa! Eikö hänessä sittenkin ollut
jalo itsetuntoisuus! Hiljainen ihmetyksen kuiskina rupesi kuulumaan
äänettömästä joukosta. Harvinaista oli, että mies puhdistettuaan
vaimonsa kunnian ja tunnustettuaan vikansa, oli kokoontuneiden ja
melkein koko yleisönkin mielestä vielä viehättävämpi ja enemmän arvossa
pidetty henkilö kuin koskaan ennen, mutta Gerda sitä vastoin yhtä
moitteellinen, kuin ennenkin. Nähtiin ainoastaan Leonardin kärsivä
muoto, hänen hyljätty tilansa, kuultiin ainoastaan hänen ylevää
tunnustustaan, mutta ei ollut silmää näkemään sitä korkeaa
siveellisyyttä, jonka käskystä hänen vaimonsa oli uhrannut oman
sydämensä, onnellisen asemansa yhteiskunnassa. Häntä sanottiin
sydämettömäksi, itsekkääksi ihmiseksi, leppymättömäksi olennoksi,
turhanpäiväiseksi luulijaksi. Hänen käytöstään mainittiin halpamaiseksi
ja epänaisekkaaksi, sillä hänenhän täysi-ikäisenä naisena olisi pitänyt
ymmärtämän, että miehet, jaloimmatkin, voivat syttyä himoihin, joilla ei
ole mitään yhteyttä heidän sydämensä kanssa, ja että ymmärtäväisen ja
rakastavan vaimon velvollisuus on lempeällä anteeksiantavaisuudella
menetellä sellaisissa hairahduksissa. Sellaisella menettelytavalla saa
yhä hellemmän ja hartaamman luottamuksen mieheltänsä, mutta ei suinkaan
törkeässä leppymättömyydessään, kiroomalla ja hylkäämällä häntä. Tällä
tavalla ei kenenkään oikeamielisen vaimon tule menetellä. Kaukana siitä!
Ja ajatteles! Tämä niin kovasti kohdeltu mies, hän astuu kumminkin
tunnustamaan vikansa suuren seuran edessä, suojellakseen sydämettömän
vaimonsa kunniaa. Kuinka rakkaan hänen sentään täytyy olla hänelle, ja
eikö hän sentäänkin ole hyvin jalo! Mutta vaimo ei luonnollisesti ole
häntä koskaan ymmärtänyt. Jos hän, vaimo, olisi ollut rikollinen, niin,
olisi miehen luonnollisesti sopinut hyljätä hänet, sillä onhan miehellä
oikeus vaatia naiselta mitä moitteettominta elämää. Mutta miestä ja
sitte niin eriomaista miestä, tuomita häntä niin halpamielisesti! --
Leonard niin muodoin pysyi jalona, sääliteltävänä, kuin sitä vastoin
Gerdaa, joskin hänen kunniansa oli pelastettu, moitittiin rikolliseksi
puolisoksi. Maailma on auttamatoin.
Emme suinkaan tahdo väittää, ett'ei Leonardin ylevämielinen käytös ollut
omiaan herättämään sekä kunnioitusta että sääliä häneen, mutta
mielestämme Gerdankin menetystavalle olisi pitänyt tehdä vähäisen
oikeutta.
Neljä vuotta oli kulunut puolisoitten erosta. Leo oli tänä keväänä
päässyt ripille ja suorittanut ylioppilastutkinnon melkein samaan
aikaan. Iloa ja rakkautta tulvaava kirje, jonka Gerda kirjoitti
pojalleen, onnitellen häntä kahdenkertaisen, tärkeän juhlan johdosta,
jota hän oli viettänyt, sisälsi kuitenkin surullisen ilmoituksen. Vanha
isoisä, joka koko talven oli ollut hyvin heikko, oli nyt kevään tullen
käynyt yhä heikommaksi ja oli täytynyt kääntyä vuoteen omaksi, josta hän
luultavasti ei enää nouse. Vanhus, joka oli valmis jättämään elämän,
lähetti nuorelle tyttären pojalle, jota hän ei ollut nähnyt moneen
vuoteen, hartaimmat onnentoivotuksensa tärkeään askeleesen, jonka tämä
juuri nyt oli ottanut elämään. Liikutettuna ojensi nuorukainen kirjeen
isälle, joka luki sen ja vaipui syviin ajatuksiin. Sen jälkeisenä
päivänä sanoi hän pojalle:
-- Leo! laita itsesi valmiiksi. Me lähdemme tervehtimään äitiä ja
vanhuksia. Laiva lähtee yöllä.
Hurmaannuksiinsa ihastui poika odottamattomasta, ilahuttavasta
uutisesta, joka mitä ihanimmaksi todellisuudeksi aivan kuin
tenho-iskulla muutti hänen sydämensä hartaimman halun, jota hän ei ollut
rohjennut sanoiksi lausua. Syliinsä sulki nuorukainen isänsä, kyynelten
tulvatessa hänen säteilevistä silmistään.
Muutama tunti myöhemmin istui tuo totinen mies ja iloisesta
malttamattomuudesta värähtelevä nuorukainen valoisana, tyynenä kevätyönä
laivankannella, matkalla autuaalliseen päämääräänsä.
Seuraavan päivän illalla, kuin Gerda tuli koulusta ja astui kotiinsa,
lensi häntä vastaan kaunis, tummakutrinen nuorukainen, sulki hänet
rintaansa, suuteli häntä lukemattomat kerrat oikein raivosasti ja
kostutti ilokyynelillään hänen poskensa, ja kuin viimeinkin tuo pitkä
syleily oli loppunut, astui Gerdan luo hänen miehensä, hopeasäikeitä
tukassa ja parrassa ja silmissä rakkaus, puhtaammaksi palanut kuin hopea
ja kulta kaipuun ja itsekoetuksen sulatusuunissa, ja ojensi hänelle
kätensä. Gerda ei ensi hämmästyksissään poikansa kohdattua ollut
huomannut, että toinenkin henkilö oli huoneessa. Hän luuli, että poika
oli tullut yksin tervehtimään häntä ja vanhuksia. Nyt seisoi Leonard
hänen edessään. Luja vaimo, joka niin monet kerrat päivien ja öitten
unelmissa oli tämän kohtauksen nähnyt, joutui aivan liikutuksiin kuin
unelma oli muuttunut todellisuudeksi, mutta hän hillitsi itsensä. Kalpea
oli hän, mutta katse rehellinen, sen syvyydestä pilkoitti koko hänen
suuri rakkautensa, hänen sydämensä salainen, sanomaton ilo nähdä jälleen
hyljättyä rakastettuansa, laskea kätensä hänen käteensä.
-- Anna anteeksi! sanoi Leonard. Minä olen tullut Leon mukana
tervehtimään sinua ja tapaamaan "vanhaa iso-isää," ennen kuin hän täältä
lähtee.
-- Tervetuloa!
Puolisot istuivat myöhään yöhön puhelemassa suuresta yhteisestä
ihastuksestaan, lapsista, ja niistä joutuivat he vähitellen itseensä,
työskentelyihinsä ja pyrintöihinsä. Toukokuun yö kävi jo päivälle, kuin
he nousivat ja sanoivat toisilleen hyvää yötä.
-- Ja Katarina? kysyi Leonard.
-- Katarinan laita on hyvin. Hänellä näytti olleen erityinen taipumus
taide-käsityöhön. Minä lähetin hänet kehittämään taipumustaan. Hän
edistyi jättiläis-askelin, ja hänellä on nyt opettajatarpaikka eräässä
käsi työ-koulussa maaseudulla,
-- Ja hänen lapsensa?
-- On kuollut. Tyttö-pienokainen oli hurmaavin olento, mitä saa nähdä.
Hän oli perinyt äidin ihmeteltävän kauneuden. Minä pidin sen
luonnollisesti luonani, kuin Katarina lähti käsityö-kouluun. Mutta kuin
tämä oli puolen toista vuoden vanha, ja voi sekä kävellä että puhua,
tuli kova keuhkotulehdus ja päätti pienokaisen elämän. Kuin lääkäri
selitti kaiken toivon menneen, ilmoitin minä sähkösanomalla Katarinalle.
Hän saapui kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Vaikka hän oli paljon
saanut kärsiä lapsensa tähden, suri hän nyt kuitenkin itsensä aivan
epätoivoiseksi. Minä, joka kuoleman kautta en ole menettänyt yhtään
lasta, olin huono lohduttajaksi. Jumala siunatkoon pienokaista, jonka ei
koskaan tarvinnut kokea elämän tuskia!
Gerda kääntyi pöytään, jossa oli muutamia valokuvia kehyksissä, pari
vartalokuvaa ja joitakuita muita korukappaleita. Suurin valokuvista oli
Leonardin muotokuva. Tämän edessä oli kaunis kukkavihko tuoksuvista
kielokukista. Gerda otti yhden taulun, ympärillä luonnikkaasti leikattu
kehys, se oli mitä herttaisimman lapsukaisen kuva, ja ojensi sen
Leonardille.