tapahtuvan koko hänen elämäänsä koskeva päätös hänen itsetuntonsa ja
rakkauden välillä. Hän kumartui, irroitti Leonardin kädet polvistaan ja
nosti hänet ylös. -- Leonard! sanoi hän. Vastaa minulle: miten olisit
sinä menetellyt minua kohtaan, jos suhteemme olisi päinvastainen, jos
minä olisin rikkonut niinkuin sinä?
-- Haa, Gerda! Kuinka taidat tehdä tuollaista kauheaa kysymystä? Jos
sinä olisit ollut minulle uskoton! Haa! Minä olisin sinut ajanut
huonestani. Minä en olisi enää koskaan tahtonut nähdä kasvojasi. Minä
olisin tahtonut tappaa sinut.
-- Ja kuitenkin pyydät sinä anteeksi minulta rikollisuuttasi?
-- Ah, sehän on aivan toista. Eihän voi olla mitään yhtäläisyyttä näissä
seikoissa. Sinä olet nainen. Uskotonta naista ei voi kärsiä. Hän on
pettänyt puolisonsa uskollisuuden, häväissyt kodin pyhyyden, pannut
poistamattoman häpeäpilkun miehensä kunniaan, perheensä maineesen ja
menettänyt oikeuden katsoa lapsiansa silmiin.
-- No, entäs uskoton mies?
-- Hänen laitansa on toinen, sanon minä. Sehän on vallan luonnollista;
ja ethän sinä voine olla niin lapsellisen taitamaton, ett'et voi
käsittää, mitä eroitusta on näillä asioilla.
Leonard puhui innollisesti vakuutuksella ja näytti siltä, kuin olisi
hänestä ollut erittäin ihmeellistä, ett'ei hänen vaimonsa ymmärtänyt
niin yksinkertaisia ja itseselviä asioita.
-- Miehen ja vaimon laitahan, jatkoi hän, -- minun täytyy vielä kerran
sanoa se, -- on aivan toinen tässä tapauksessa, niinkuin monessa
muussakin. Niin on ollut maailman alusta, ja sinä se pysyy kaikkina
aikoina, sillä se perustuu siveelliseen välttämättömyyteen, luonnon
lakeihin. Miehellä on toiset intohimot kuin naisella, voimakkaammat,
aistillisemmat, pintapuolisemmat tahi eläimellisemmät, jos niin saan
sanoa minua väärin ymmärtämättä. Hän voi himojen raivossa rikkoa
siveydellisyyden säännöt, vieläpä näennäisesti uskollisuudenkin,
kuitenkaan sentähden pettämättä sydämensä luottamusta tahi hämmentämättä
sielunsa puhtautta tahi menettämättä kunniaansa. Hän voi säilyttää
sydämensä jumalattaren solvaisemattomassa pyhyydessä, vaikka hän jonkun
kerran pyörähtelisikin luonnotarten ja sulottarien hurjassa leikissä.
Sentähden juuri ei hän alennu, kuten nainen, himojen harhoista; juuri
sentähden säilyttää hän, ja syystä kyllä, arvonsa yhteiskunnassa
solvaisemattomana, huolimatta vioista, joihin himo on hänet niellyt; hän
pysyy kunniallisena miehenä, huolimatta huikentelevaisuudestaan. Ja
juuri tämä kaksoisluonto, tämä ihmeellinen tunteen rikkaus, --
solvaisemattoman, pyhän, sydämen rauhoitetussa temppelissä palavan
tunteen rikkaus, -- ja himojen lumous, -- se juuri tekee miehen
suuremmaksi, korkeammaksi kuin naisen, ja se on antanut hänelle vallan
maan päällä. Naisen laita on toinen. Hän voi rakastaa vaan yhdellä
tavalla. Kuin hän joutuu intojensa valtaan, niin ihastuu hänen koko
olentonsa ruumiineen, sieluineen, usein vähäpätöisimpäänkin seikkaan.
Hän ei voi säilyttää koskematonta pyhää loukkoa sydämessään korkeamman
tunteen varalta. Ei, hän luovuttaa sille, jolle hän antaa
ruumiillisenkin olentonsa, myöskin sydämensä kokonaan. Sentähden, kuin
hän rikkoo siveyden ja uskollisuuden lakeja vastaan, kohtaa häntä, ja
syystä kyllä, koko häpeä ja rangaistus rikoksesta. Mikä miehelle on vaan
anteeksi annettava hairaus, se on luettava naiselle rikokseksi. Se on
oikea, muuttamaton siveydenlaki. Nyt olen minä vastannut sinulle, ja jos
sinä kysyt koko maailman siveellistä vakuutusta, vaikkapa sen
ankarimmilta viisaudenopettajilta heidän ajatustaan tästä asiasta, niin
heidän loppupäätöksensä on yhtäpitävä vastaukseni kanssa.
-- Minä en ole, huomautti Gerda, ainoastaan ihmetellen, vaan myöskin
kummastellen kuunnellut, kuinka älykkäästi, kuinka viekkaasti
tuumitellen puolustit rikostasi. Se oli raa'an voiman, miesten
itsekkäisyyden keksimää ja vaan halujen hillitsemättömän vallan eduksi
ja naisen terveen päätösvoiman sekaannuttamiseksi. Mutta sinä olet
paljon erehtynyt, jos sinä olet odottanut minun olevan tuollaisia kurjia
heikkotahtoisia, yksinkertaisia naisia, jotka alamaisella
kunnioituksella taipuvat herrojensa mukavain lakimääräysten mukaan. Ei!
Järkähtämättömän, jumalallisen siveyslain käskyissä ei ole mitään ehtoja
eikä poikkeusmääritelmiä niin toista kuin toistakaan sukupuolta varten.
Kuudes käsky on lausuttu samalla järkähtämättömällä ankaruudella sekä
miehelle että naiselle. Ja eikö naisen orjuuden historia selvään näytä,
kuinka mies pääsee rankaisematta rikoksista, joista nainen puoleltaan
joutuu kovaan edesvastaukseen; se osoittaa kuinka mies pidetään vapaana,
kuin sitävastoin koko rikoksen kuorma sälytetään heikon naisen
hartioille. Mutta minun elämäkertani ei ole kuuluva tuohon historiaan,
minun nimeäni ei piirretä niitten lukemattomien vaimo-raukkain joukkoon,
jotka ovat alentaneet ihmisarvonsa ja luontonsa pyhyyden, niinkuin orja
itämaisen herran haaremissa, häväistyssä, rikotussa avioliitossa,
jakaakseen puolisonsa rakkauden ja omistusoikeuden häneen, toisten
orjain kanssa, jotka kuitenkin ovat yhtä kalliit omistajalleen kuin
hänkin. Meidän täytyy erota.
-- Gerda!
Epätoivo näytti vallanneen kokonaan Leonardin.
-- Jos sinä olisit, alkoi Gerda uudestaan ja lempeämpi katse keskeytti
sen jäykän katkeruuden, mikä peitti hänen kalpeat piirteensä, -- jos
sinä olisit silloin, kuin minä kysyin sinulta, mitenkä olisit tehnyt
minulle, jos minä olisin ollut rikollinen, jos sinä silloin olisit
vastannut minulle, että sinä olisit antanut minulle anteeksi ja jälleen
ottanut minut puolisoksesi, niin silloin olisin uskonut sanasi
vilpittömyyden; minä olisin lukenut niiden totuuden katseestasi, -- ja
minä olisin antanut sinulle anteeksi. Mutta kuin sinä selitit, että sinä
ylenkatseella olisit hyljännyt minut, jos minä olisin tehnyt sen
rikoksen, minkä sinä pidät itsesi oikeutettuna saamaan minulta anteeksi,
kuin sinä julkisesti olet ilmaissut minulle koko huonon, itsekkään
käsityksesi elämän pyhimmistä velvollisuuksista ja olet osoittanut
minulle, että minä, huolimatta kaikista kauniista sanoistasi, joita
lausuit arvostani, en ole sinun vertaisesi, vaan ainoastaan orja,
niinkuin muutkin naiset, niin, siksi on meidän liittomme rikottu, minä
en voi enää kauempaa alentua olemaan sinun puolisonasi. Meidän täytyy
erota.
-- Gerda! Älä lausu tuota kauheaa sanaa! -- Anna minulle anteeksi!
Unohda kaikki, mitä minä tuskissani olen puhunut. Älä minua hylkää! Minä
en voi elää ilman sinua. Minä joudun hukkaan, jos sinä jätät minut,
sinä, joka olet parempi puoli minussa!
-- Sinähän olet juuri äskettäin selittänyt, että miehellä on korkeampi
luonne, korkeampi arvo, kuin naisella. Kuinka voin minä, nainen, sitte
olla parempi puoli sinussa?
-- Sinä olet julma, Gerda. Armahda minua! Minä tunnustan vikani sinulle.
Minä olen menetellyt kurjasti, kelvottomasti. Sinulla on oikeus syöstä
minut luotasi, mutta älä tee sitä. Armahda minua!
-- Sinä heikko mies! Hetkinen sitten puolustit sinä niin pöyhkeästi
vikaasi ja miehuullista ylevyyttäsi, mutta kuin sinä näet
järkähtämättömän vakuutukseni ja päätökseni, jonka sinä luulit kumoavasi
muutamilla miehekkäillä, viisailla lauseparsillasi, kuin sinun täytyy
pelätä kadottavasi minut, jota sinä kuitenkin rakastat, vaikk'ei
rakkauteni eikä keskinäinen onnemme olleet sinulle kylliksi, niin
silloin lankeat sinä nöyrästi jalkoihini, luovut kaikeista kopeista
väitteistäsi ja kerjäät minulta anteeksi antoa. Ei, Leonard! Elämä,
avioliitto, ei ole mitään leikkiä, vaan pyhää todentekoa. En minä etkä
sinä ole leikkikaluja, joita vaihtelevain tunteittemme kuohut voi
heitellä sinne tänne. Minä pidän sinut suuremmassa arvossa, jos sinä
lujasti pysyt väärissä mielipiteissäsi, kuin jos sinä kehnona pelkurina
niistä luopuisitkin, mutta taas heti, kuin pelon hetki on ohitse,
omistaisit ne jälleen. Ja mitä arvoa voisit sinä minuun panna, jos minä
toisella hetkellä lausun lujan päätökseni ja toisella taas olen valmis
kumoamaan sen? Ei mikään puhdas ja jalo, vaan ihmiselle arvoton,
lihallinen rakkaus, vaadi siveellisen vakuutuksemme, ihmisarvomme
uhraamista. Ei, Leonard! -- Runsas kyynelvirta puhkesi Gerdan silmistä.
-- Koska minun rakkauteni sinua kohtaan, jatkoi hän, niinä tuskan
hetkinä, joita minä olen kärsinyt tänä iltana, ei ole voinut peruuttaa
päätöstäni, niin ei sinun epätoivosi, sinun rukouksesikaan voi sitä
tehdä. Meidän täytyy erota.
Leonard oli kovin liikutettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui
tuolille. Gerda istui, kuulumattomista nyyhkytyksistä vavahdellen,
tuolilla, toisella puolen pöytää. Kolkkoa olisi ollut katsella, kuinka
puolisot, tuskan rauentamina, istuivat ääneti hämärässä huoneessa,
myöhäisenä yön hetkenä, keskellänsä olevan lampun heikossa valossa,
nämät puolisot, jotka vielä olivat nuoret ja joilla oli kaikki, mikä
vaan voi lisätä elämän rikkautta ja suloutta, heillä oli tietoja ja
lahjoja, turvattu toimeentulo, rakastettavat lapset, -- nämät puolisot,
jotka jo monta vuotta olivat yhdessä eläneet, kestäneet raskaat
koetukset, surut ja ilot yhdessä jakaneet, he nyt tuossa istuivat
moniahta tuntinen sitte niin rauhallisessa, mutta nyt autiossa kodissa,
masentavan onnettomuuden uhreina, onnettomuuden, joka ei ollut
ansaitsematon, vaan toisen puolison julkean kevytmielisyyden tuottama.
Kauan aikaa kesti syvä hiljaisuus. Lopuksi nosti Leonard päänsä. Hänen
kalpeat kasvonsa osoittivat epätoivoista päätöstä.
-- Mutta jos minä aviomiehen oikeudellani kiellän sinun jättämästä
minut? sanoi hän.
-- Niin en minä tottelisi sellaista kieltoa, lausui Gerda, sävyisästi
vastaan. Koska sinä olet rikkonut avioliittomme, niin ei ole mitään
ulkonaisia kahleita, jotka voivat sitoa minut sinuun.
-- Mutta jos minä julkisen kuulutuksen kautta kutsuisin sinut takaisin?
-- Ja minä en tottelisi kutsumusta, niin tulisi eromme myöskin
kansakunnallisen lain puolesta vahvistetuksi.
Hetkinen äänettömyyttä seurasi.
-- Ja sinä, sanoi vihdoin Leonard lempeällä äänellä, joka aina olet
ollut niin hellä ja esimerkiksi kelpaava äiti, sinäkö voisit jättää
lapsesi?
-- Jättää lapseni! En koskaan! He seuraavat mukanani.
-- Lapsia et sinä saa temmata minulta. Siinä saa laki päättää välimme.
-- Hyvä! Vetoo vaan tuomioistuimeen. Laki on tuomitseva minun edukseni.
En minä, vaan sinä olet rikkonut avioliittomme ja menettänyt
isänvelvollisuutesi.
Taas muutaman minuutin äänettömyys. Leonard kohotti äkkiä päänsä.
-- Missä on todistajat, jotka ovat kuulleet minun tunnustavan
erehdykseni? kävi hän sanoiksi ivallisen rohkeasti. Tyttöä tuolla -- hän
teki halveksivaisen liikkeen sinne sivulle, missä keittiö oli, -- ei
tarvitse kenenkään uskoa. Hän voi valehdella.
Gerda ei vastannut mitään, mutta hänen tuskallinen, terävä katseensa
saattoi Leonardin painamaan häpeissään päänsä alas.
-- Lapset päättäkööt itse, kummanka luokse he tahtovat jäädä, lausui hän
taas jonkun ajan kuluttua.
-- Niin, lapset langettakoot itse tuomiansa, kuiskasi Gerda.
Hän nousi ylös.
-- Mihin sinä menet? kysyi Leonard luoden häneen jäykän katseen, joka
viilsi Gerdaa sydäntä. Hänestä tuntui, kuin puolisonsa olisi pelännyt
hänen heti tällä hetkellä tahtovan hänet jättää, ja hän itse näytti
Gerdasta avuttomalta lapselta, kun se näkee rakkaimman ystävänsä
valmiina jättämään hänet ja pelästyneellä kysymyksellään koittaa
pidättää häntä. Hänen täytyi tällä hetkellä ponnistaa kaikki
sielunkykynsä voidakseen olla heittäytymättä miehensä syliin ja
ollakseen sanomatta: minä jään luoksesi! -- Mutta hänen täytyi voittaa
sydämensä. Hän ei saanut panna alttiiksi ihmisarvoansa, ei saanut
vilpistellä siveellisessä vakuutuksessaan, puolisonsa ja omassa
kunniassaan, jonka pelastukseksi hän oli kestänyt niin epätoivoisen
taistelun, ja hän tunsi, että jos hän olisi heikko tällä hetkellä, niin
menisi tuo kalliisti ostettu voitto ainiaaksi hukkaan, sillä jos hän nyt
kääntyisi puolisonsa puoleen, niin ei hän voisi enää koskaan säilyttää
arvoansa miehensä silmissä.
-- Minä menen herättämään lapsia, sanoi hän.
-- Miksi häiritä heitä yösydännä?
-- Katsos! Juuri nyt täytyy minun kuulla heidän päätöksensä. Minä en voi
elää tuntiakaan tietämättömyydessä siitä, ja varmuuttahan sinäkin
haluat.
Hän meni huoneesta ja palasi hetkisen kuluttua, lapset mukanaan, jotka
kiiruussa puettuina, kysyvillä, pelästyneillä silmillään katsella
tirrittivät vanhempiin, jotka kalpeina ja vapisten seisoivat heidän
edessään.
-- Mitä tämä on, isä? kysyi vanhin poika, melkein kahdentoista vuotinen
Leo. Onko jokin onnettomuus tapahtunut?
Leonard käänsi päänsä pois päin.
-- Kysy äidiltä, huo'ahti hän.
Poika käänsi kysyvän katseensa äitiinsä, ja kaksi nuorinta lasta
liittyivät lujasti hänen helmaansa.
-- On sillä tapaa, sanoi Gerda, puhuen vaivaloisesti, että isä ja minä
olemme sopineet, että minä matkustan pois.
-- Koska sinä tulet takaisin? kysyi kymmenvuotias Hildur hätäisesti.
-- En koskaan.
Kolmiääninen sydäntäsärkevä huuto pääsi lasten rinnasta. Kovasti
valittaen pitivät he äidistä lujasti kiini.
Leonard katsella tuijotti tätä ryhmää.
-- Tahdotteko jäädä, minun luokseni vai mennä pois äitinne kanssa?
kysäsi hän. Te saatte itse sanoa, niinkuin tahdotte.
Nyt oli päättävä hetki käsillä.
-- Onko se totta, isä? kysyi Leo.
-- On!
Tuo ymmärtäväinen poika tunsi, että tämä hetki oli äärettömän tärkeä
vanhemmille, tunsi aistimaisesti, että äiti oli voimakkaampi
taistelussa, jota tässä käytiin, tunsi, että hän omasta päätöksestään ja
vastoin isänsä tahtoa meni pois, jättäen tämän suureen tuskaan. Lapsi ei
epäillyt hetkistäkään, ett'ei äiti olisi ollut oikeassa siinä, mitä
teki, vaikka hän ei voinut aavistaa syytä siihen, mutta hänen
sydämessään tuntui mitä syvin sääli isää kohtaan, ja vaikka poika
rajattomalla rakkaudella oli äitiin liittynyt, olisi mieluisammin mennyt
hänen kanssansa, jos hän olisi seurannut itsekkäistä haluansa, niin
voitti hän nyt kuitenkin sankarimielin itsensä, kuivasi silmänsä ja meni
päättävällä ryhdillä isän luo, sulki käsiinsä hänen käsivartensa ja
sanoi:
-- Minä jään sinun luoksesi, isä, jos minä saan?
Leonard painoi liikutuksella pojan rintaansa vasten ja peitti hänen
päänsä suuteloihinsa ja kostutti sitä kyynelillään.
Molemmat nuoremmat lapset liittyivät yhä lujemmin äitiin, ikäänkuin
olisivat peljänneet, että heidät pakoitetaan eroamaan hänestä ja jäämään
isän luokse niinkuin velikin.
Suuret kyynelet vuotivat hiljaa pitkin Gerdan poskia, kuin hän katseli
isää ja poikaa. Hänen ensinsyntyneensä, se lapsi, joka aina oli ollut
isän rakkain, hylkäsi äitinsä ja meni isän luo, mutta terävä äidinsilmä
luki lapsen sielusta, näki sen uhrin, minkä tämä isälle kantoi, ja hänen
sydämensä oli pakahtua. Häntä viettelytti taas kovasti luopua
päätöksestään ja lapsineen jäädä puolisonsa luokse. Mutta hän tunsi,
että hänen heikkoutensa olisi vahingoksi yhtä paljon tälle, kuin hänelle
itselleenkin; tunsi silloin kadottavansa kaiken voiman hänen sydämensä
ja ajatustapansa jalostuttamiseksi, jos hän nyt tukahuttaisi paremman
tunteen itsessään; tunsi, ettei hän kauempaa voisi olla esikuvana
lapsilleen, jos hän olisi heikompi kuin he, ja hän voitti vielä kerran
itsensä, puristi nuorimmat lapset itseensä ja kysyi heiltä:
-- Ja te, jäättekö te isän tykö, vai tuletteko minun kanssani?
-- Minä olen sinun tykönäsi, äiti! kuiskasi Hildur.
-- Minä tahdon olla äidin kanssa, sanoi kolmevuotias Naimi.
Arpa oli langetettu. Lapset olivat tehneet vaalinsa.
Vielä tänä yönä kirjoitti Gerda vanhemmilleen, ilmoittaen heille
tapauksen, joka oli kohdannut häntä, ja päätöksensä, mihin hän oli
ryhtynyt, ja seuraavana päivänä alotti hän valmistaa lähtöä kodista.
Kalpea ja harvasanainen hän oli, mutta rauhallinen ja lempeä. Aikasin
tämän päivän aamulla kutsui hän Katarinan luoksensa. Kalpeana ja arkana
seisoi onneton tyttö hänen edessään, odottaen vakavalta emännältänsä
ankaraa käskyä korjaamaan itsensä siitä perheestä, jonka hän oli
häväissyt suurella synnillään.
-- Katarina! sanoi Gerda. Minä matkustan nyt pois enkä enää palaa tänne.
Sinä saat seurata minua ja pysyä luonani. Minä olen suojeleva sinua ja
sinun lastasi, aivan kuin se olisi omani.
Tyttö jäi katselemaan, hämmästyksissään Gerdaa eikä luullut oikein
ymmärtäneensä hänen sanojaan. Hänen hyvä emäntänsä, jonka hän oli niin
julmasti pettänyt ja jonka onni, sen käsitti hän nyt, oli juuri hänen
kevytmielisyytensä kautta hävitetty, hän ei hyljännyt rikoksellista
naista, uskotonta palvelijaa, vaan hän lausui hänelle lempeitä sanoja ja
ilmoitti hänelle sen ihmeellisen sanoman, että hän tahtoi pitää hänet
luonansa ja suoda hänelle turvaansa. Katarina ei voinut sanaakaan
vastaukseksi saada. Hän tuijotti vaan Gerdaan, niinkuin hän olisi
katsellut lohduttavaa taivaan ilmiötä.
-- Niin, se on kuten sanoin, jatkoi tämä. Etkö sinä tahdo seurata minua?
Tyttö syöksyi ääneensä itkien hänen jalkoihinsa. Gerda nosti hänet ylös,
pyyhkäsi lempeästi hyväillen hänen kaunista otsaansa ja sanoi:
-- Lapsi raukka! Rauhoitu nyt ja laita kapineesi kuntoon. Me lähdemme
pian. Sitten, kun olemme tulleet uuteen kotiimme, saamme rauhassa
keskustella tulevaisuudestamme, ja silloin saat vilpittömästi uskoa
minulle kaikki, mikä sydäntäsi rasittaa.
Kenellekään tutulle päätöstänsä ilmaisematta vietti Gerda kotonaan ne
päivät, jotka olivat välttämättömät matkavalmistuksiin. Leonard näytti
hyvin alakuloiselta, mutta osoitti kuitenkin miehuullista levollisuutta,
eikä enää sanallakaan koettanut häiritä hänen aikomustaan.
Puolisot kohtasivat toisensa aterian aikoina ja viettivätkin jonkun
hetken silloin keskenään neuvottelemassa, miten järjestäisivät sekä oman
että lastensa tilan. Mitään vihollisuutta ei ollut heidän välillään. He
olivat kumpainenkin paljastaneet toisilleen sydämensä salaisuudet juurta
myöten, ja voivat nyt niin muodoin katsoa rehellisin katsein toistansa
silmiin.
Ennenkuin Gerda ennätti jättää kotinsa, tuli kirje hänen vanhemmiltaan.
Isän kirje osoitti tuskaa ja hämmästystä ja sisälsi varovaisia
vihjauksia, että Gerda ehkä oli ollut liian ankara puolisoansa kohtaan,
ja eiköhän olisi paremmin sen anteeksi antavan lempeyden mukaista, jota
miehellä on oikeus odottaa jalolta naiselta ja enemmän onnea
tuottavampaa unhoittaa hänen vikansa ja pysyä hänen luonaan. Mutta äiti,
joka aina paremmin kuin isä oli ymmärtänyt tyttärensä hengen ja
mielialan, kirjoitti hänelle kirjeen, joka tosin oli täynnä tuskaa,
paljon sydämellisempää kuin isän, tuskaa, jossa piili salavihkaista
nuhdetta, -- mutta siinä näkyi kuitenkin joka rivillä hänen harras
suostumuksensa tyttärensä päätökseen. Äidin sydän oli kaikessa
alakuloisuudessaanko täynnä ylpeilevää iloa lapsensa jalosta,
siveellisestä voimasta.
Viisi päivää siitä, kuin Gerdan ja hänen miehensä väli oli murtunut,
seurasi Leonard, itkevä poikansa mukana, poismenevää puolisoa rautatien
asemalle. Gerda ja hän puristivat toisensa kättä, vaihtoivat
jäähyväis-suutelon, Leonard syleili tyttäriään, äiti sulki pienokaisen
sydämelleen; juna vei hänet pois ja jälelle jäänyt puoliso palasi surun
murtamana, itkevää poikaansa taluttaen, autioon kotiin. Ja
poiskiitävässä vaunussa vaipui Gerda lastensa viereen, ihan
masennuksissa, mutta tieto siitä, että hän oli pelastanut luontonsa
pyhyyden perikadosta ja ankarasti tuomitsemalla puolisonsa rikoksen,
valmistanut hänelle mahdollisuuden siveelliseen uudestasyntymiseen, se
tieto antoi hänelle voimaa, kestää niitä tuskia kuin ero hänelle tuotti.
Vähän sen jälkeen kuin perhe oli asettunut pääkaupunkiin, oli Gerda
vakuuttanut henkensä, pitääkseen siten huolta jälkeenjäävistä
omaisistaan, jos kuolema sattuisi kohtaamaan häntä. Vuotuisia
suorituksiansa ei hän jättänyt miehensä kassan nojaan, vaan hankki
niihin varat omalla työllään. Sittenkin, kuin perheen raha-asiat olivat
joutuneet paremmalle kannalle, ja vaikka lasten hoito ja
talonaskareitten huoli sekä rakkaat, milloinkaan unhottamattomat
opinnot, kylläkin tarkasti veivät hänen aikansa, niin hankki hän
kuitenkin yhä edelleen vähäisen tulon omaan taskuunsa, sillä hänen
itsenäinen mielensä ei tahtonut yksinomaan olla miehensä kassan
turvissa, eikä tehdä selvää hänelle vähäpätöisimmästäkin menosta. Suuren
osan pikkutulojaan käytti hän vanhempiensa avuksi heidän ahtaassa
tilassaan, vaikka nämät ensi alussa lujasti sitä vastustivat, mutta
kuitenkaan eivät voineet he kauemmin kieltää tuota rakkaan lapsen hellää
itsepintaisuutta. Nyt kuin Gerda jätti kodin ja suorastaan hylkäsi
Leonardin tarjoaman avun, hänen ja lasten toimeentuloksi, olisi hänen
tilansa ollut sangen avuton, jollei hänen olisi onnistunut
hengenvakuutustaan panttaamalla saada lainaa erään perheystävän
välityksellä, jolle hän antoi selkoa niin paljon asemastaan ja
aikomuksestaan kuin välttämätöntä oli tarkoituksen saavuttamiseksi.
Holhonalainen kuten vaimo on, täytyi hänen, koska hän laillisesti oli
miehensä puoliso, asian päättämiseksi hankkia hänen suostumuksensa,
jonka tämä antoikin, vaikka vastentahtoisesti.