vapisivat, kuin hän otti taulun. Ääneti katseli hän liikutuksella kuvaa.
-- Kehys on Katarinan työtä. Eikö se ole kaunis? sanoi Gerda, ottaessaan
taulun takaisin, ja pani sen paikalleen.
Leonard nyökkäsi myöntävästi.
-- Mikä tuon pienokaisen nimi oli?
-- Gerda. -- Hyvää yötä, Leonard!
-- Hyvää yötä!
Puolisot erosivat aamun valetessa, koettaakseen viimeinkin lepoa, mutta
ei kumpanenkaan heistä edes uinahtanut tänä yönä yksinäisellä
vuoteellaan.
Rauhaisaan sairashuoneesen paistoi kevätillan suloaurinko. Kalpeana ja
hiuenneena, tukka ja parta hopeavalkonen, lepäsi vanha isoisä
vuoteellaan, ympärillä puoliso, lapset ja lastenlapset. Hänen
sisäänpainuneet silmänsä katselivat kuolevaisen kirkkaalla katseella
rakkaitansa ympärillään.
-- Eikö se ole suloista ja oikein hyvä, sanoi hän, se on suuri Herran
Jumalan armo, armo, jota minä vanha syntis-parka en ole ansainnut, --
koskas armo sentään onkaan ansio? -- että minä viimeisinä hetkinäni saan
nähdä teidät kaikki rakkaimpani koossa ympärilläni -- Kiitos, Leonard,
ettäs tulit!
Hän nyökäytti päätään vävylleen.
-- Gerda! jatkoi hän, ojentaen kuihtuneen kätensä tyttäreen, joka
lähestyi ja hellästi tarttui ojennettuun käteen. -- Gerda, rakas lapsi!
Minä olen suuressa velassa sinulle, velassa, jota en minä voi hyvittää.
Ainoastaan sinun lempeä anteeksiantosi voi sovittaa sen ja antaa rahtua
rauhaa täältä lähtevälle sielulleni. Gerda, oma lapseni! Minä olen
julman vääryyden tehnyt sinulle. Minä olen, sokeana vanhoissa,
halpamaisissa ennakkoluuloissa ja omassa tunnottomassa
itsekkäisyydeseäni, ainoastaan sentähden kuin sinä olit nainen, huonon
osan sinulle antanut, olen estänyt henkesi luonnollisen kehityksen,
katkeroittanut nuoruutesi ja tehnyt sinut perinnöttömäksi veli-raukkasi
tähden, jonka sisällisessä heikkoudessani onnettomaksi saatoin,
valmistin hänelle väärän elämän suunnan ja liian aikaisen haudan.
Rangaistukseni on ollut kova, mutta oikea. Pitkät, kolkot vuodet olen
minä murheessa ja mielimurteissani koetellut itseäni ja mietiskellyt
elämän totuutta. Minä olen oppinut ymmärtämään naisen arvon ja hänen
Jumalalta itseltä saaneen samat oikeudet, joita me miehet vuosituhansien
kuluessa häpeällisesti ilman mitään oikeutta olemme polkeneet. Rakas
tytär! Isälle, joka ryösti sinulta pyhät oikeutesi, olet sinä
lahjoittanut hellän vanhuuden kodin, oman voimasi luoman, Herran Jumalan
siunaaman. Sinussa olen minä nähnyt todellisen naisen korkeudessaan,
jalon äidin kasvattaman. Minä tahdoin kasvattaa orjan, mutta hän
kasvoikin sankarittareksi. Kiitos, rakas tytär! kaikesta siitä
lohdutuksesta ja opetuksesta, kuin sinä minulle antanut olet, ja anna
minulle anteeksi rikokseni!
Liikutuksen vallassa vaipui Gerda polvilleen vuoteen viereen ja painoi
huulensa kuihtuneesen käteen, josta hän piti kiini.
Vanhuksen puhuessa puhkesi suuren, yltäkylläisen ilon säde iäkkään äidin
silmästä, kuin hän istui puolisonsa vuoteen ääressä. Tämä tunnusti
itsekkäisen erehdyksensä, lausui suuren totuuden sanoja, hän nousi
heikkouden, itsepintaisuuden ja ennakkoluulojen pimeydestä, puhtaana ja
jalona, todellakin hänen rakkautensa arvoinen, semmoinen, jollaiseksi
hän nuoruuden onnellisina päivinä oli hänet uneksinut. Paha oli mennyt.
Kaikki oli sovintoa ja selvää.
Kuin Gerda oli noussut, ja muutkin läsnä olevat hiljaa ja
kunnioituksella jättäneet huoneen, ett'eivät häiritsisi vanhusta, jonka
heikot voimat näyttivät kovin rauenneilta, jäi äiti yksin hänen
luoksensa, kumartui häneen, sulki hänet syliinsä ja painoi suutelon
hänen huulilleen. Tässä suutelossa, joka rakkaudella jälleen yhdisti
vanhat puolisot, hengähti kuoleva pakenevan henkensä. Hiljaa uinahtaen
makasi hän jälleen, voitetun rakkauden suutelo vienosti hymyilevillä
huulillaan ja ilta-auringon siunaava loiste otsallaan.
Sen päivän illalla kuin vanhan isän hautaus oli vietetty, seisoi Gerda
surupuvussa yksinään peräkammiossaan syvissä ajatuksissa, nojaten
kasvonsa tuoksuviin ruusuihin kukkapöydällä. Leonard astui sisään ja
lähestyi häntä.
-- Gerda! sanoi hän. Minä lähden nyt kotiin, mutta minä olen ajatellut
jättää Leon tänne luoksesi suven ajaksi. Sen palkinnon hän todellakin
ansaitsee.
Gerda katsoi ylös.
-- Sinä lähdet? sanoi hän tarkkaavalla, kysyvällä katseella.
- Niin!
Syvä liikutus, suuri, puhdas sielunvoima, paistoi Leonardin silmistä, ja
loi kirkkauden hohteen hänen vanhentuneille, mutta vielä kauniille,
surusta ja syvistä ajatuksista jalostuneille kasvoilleen, voittoloisteen
hengen taistelusta lihan ja itsekkäisyyden kanssa.
-- Niin, Gerda, sinä jalo, sinä armas! sanoi hän. Minä menen pois, enkä
pyydäkkään edes jäädä tänne, sillä nyt olen minä oppinut selvästi
ymmärtämään sinun sielusi, sinun menetystapasi, oppinut ymmärtämään ne
ikuiset, pyhät oikeuden ja vääryyden käskyt ja sen järkähtämättömän
rangaistuksen, jonka pitää kohdata jokaista, joka vaan uskaltaa sohaista
niitä. Sinä kysyit kerran minulta, kuinka olisin sinun asemassasi
menetellyt. Minä vastasin, että minä olisin hyljännyt sinut. Minä en
peruuta nytkään niitä sanoja, mutta minä lausun saman ankaran tuomion
itsestänikin. Minä en vaadi nyt enään kuten ennen itsekkäisessä
julkeudessani lempeämpää tuomiota, suurempaa armoittelua sen tähden,
että minä mies olen. En! Tuomiosi oli oikea ja jalo, ja sittemmin olen
mitä täydellisimmästä vakuutuksestani tuominnut itseni samalla
tuomiolla. Minä en ansaitse olla sinun puolisosi. Ja sentähden minä
menen pois. Minä menen rauhaan, Gerda! Iloinen ei ole sydämeni, mutta se
on rauhallinen, ja minä kiitän Jumalaa, joka sinussa on ilmoittanut
minulle totuuden. Voi hyvin, rakkaimpani!
Hän ojensi Gerdalle molemmat kätensä ja hänen katseessaan oli korkia
rakkaus, puhdas kaikesta tomun kuonasta, katseessa, joka läpäsi tuskan
kyynelusvan hänen silmässään.
-- Jää hyvästi!
Gerda kohtasi hänen katseensa. Tarkkaava, kysyväinen näkönsä oli
muuttunut toivorikkaaksi iloksi. Hän laski kätensä puolisonsa käsiin.
-- Älä mene pois, Leonard! helähti hänen äänensä, kirkas ja suloinen
kuin armoituksen autuaallisen sanoma hengeltä tuomitulle, joka oli
suoriutunut maailman kanssa ja hurskaassa nöyryydessä kävi päin
kohtaloansa. Nyt, jatkoi hän, seisot sinä edessäni siinä jalossa
ihmisellisessä korkeudessa, jossa minä olin nähnyt sinut hartaimmissa
rukouksissani, toivoin vienoimmissa unelmissa. Ole tervetullut,
rakkaani!
Hän taittoi suloisesti tuoksuvan valkoisen ruusun suuresta kukkivasta
ruusukasvista edessänsä ja ojensi sen Leonardille.
-- Punaiset ruusumme, sanoi hän, ovat kuihtuneet. Meille kukkivat
valkoiset. Olkoon tämä morsiamen tervehdys sulholle uutena hääpäivänä!