ajalla oli Gerdalla palvelustyttö, joka kaukaa maaseudulta oli tullut
pääkaupunkiin onneansa etsimään. Hän oli seitsentoista vuotias ja ihmeen
kaunis, ihana metsäkukkanen, kohonnut erämaan puhtaassa yksinäisyydessä.
Tämä tyttö, hänen harvinainen ihanuutensa ja runollinen luonteensa, hän
kuin alinomaa hyräillen kaukaisen kotiseutunsa kansanlauluja sekä
toimitti iloisesti ja ahkerasti askareensa, saavutti kokonaan
hienotunteisen, sivistyneen emäntänsä mieltymyksen. Gerda vietti monta
iltaa, kuin Leonard oli poissa, keskustelussa tyttösen kanssa, joka
tavallisesti silloin teki jotain helpollaista käsityötä; itse hän istui
jakkaralla tytön vieressä, sepitteli helpollaisen säestyksen hänen
omituisiin lauluihinsa ja salli hänen, tahtoen jollakin tavalla palkita
hänen hyvin toimitetun päivätyönsä, laulaa laulujansa hänen säestyksensä
mukaan ja hänestä oli hauskaa keskustelulla ja sopivain kirjain
lukemisella kehittää tyttösen lahjakasta, mutta vielä taitamattomuudessa
uinailevaa henkeä, ja tyttönen näyttikin päivä päivältä yhä enemmän
mieltyvän emäntäänsä.
Kuin nuori Katarina oli palvellut lähes puoli vuotta Gerdalla, huomasi
tämä kummallisen muutoksen tytön olennossa. Sen sijaan kuin hän ennen
oli ollut ihan vilpittömästi sydämellinen emäntäänsä kohtaan, näytti hän
nyt yhä enemmän ja enemmän nurpealta ja arkamaiselta. Hän toimitti
askareensa ahkerasti ja huolellisesti kuten ennenkin, mutta ei hän
näyttänyt pitävän väliä Gerdan suosiollisesta katseesta ja hänen
hyväksyvistä sanoistaan. Iltasin, oltaessa Gerdan huoneessa tavalliseen
keskusteluaikaan, ei tytöllä näyttänyt olevan enää mitään halua
kyselemiseen enempää kuin vastauksiinkaan, hän istui vaan mykkänä,
innokkaasti tehden työtänsä, ainoastaan silloin tällöin vetäen syvän
huokauksen, ja kuin Gerda kehoitti häntä laulamaan, epäsi hän aina.
Kaikista näistä merkeistä tuli Gerda siihen johtopäätökseen, että tyttö
oli tutustunut johonkuhun, joka oli vanginnut hänen sydämensä, ja hän
päätti emäntävelvollisuutensa ja ihmisystävyyden oikeudella ryhtyä
asiaan ja pitää silmällä tyttöä, ett'ei hän, kuten monta tuhatta hänen
kaltaistaan, joutuisi halpamaisen rakkaudenliiton uhriksi.
Hienotunteisuudessaan Gerda käytti kuitenkin suurinta hellyyttä tässä
arassa asiassa. Hän päätti ainoastaan salavihkaa ja tarkasti pitää
silmällä tyttösen luonnetta ja käytöstä ja vielä hellemmällä kohtelulla
kuin tähän asti herättää hänen sydämessään luottamusta emäntäänsä. Tämä
ei kuitenkaan onnistunut. Katarina vaipui vaan päivä päivältä yhä
syvemmälle haaveelliseen synkkämielisyyteensä, ja Gerda oli kovin
levoton tytön tähden, jonka hän vaistomaisesti aavisti olevan
onnettomalla polulla, sillä kunniallinen rakkaus käy edes avoimin otsin,
ilman pelkoa ja arkuutta. Hänen levottomuutensa lisääntyi vielä enemmän,
huomatessansa Katarinalla olevan esineitä, joita hän omalla palkallaan
ei olisi voinut hankkia eikä myöskään hänen vertaisensa sulhanen hänelle
lahjoittaa, niinkuin kallisarvoisia, jalokivillä koristettuja
kultaneuloja. Hän näki hänen myöskin usein syövän hedelmiä, makeisia,
viinimarjoja ja kaikellaisia makeisia, ja oli vakuutettu ett'ei tyttö
niitä itse ostanut, vaan saanut ne joltakulta lahjaksi. Tuollaisia
turhanaikaisia korukaluja näkee joskus sivistyneitten miesten käyttävän
jonkinlaisena syöttinä, joilla koettavat houkutella nuoren, kokemattoman
nais-raukan suosion puoleensa, he käyttävät niitä jonkinlaisena kurjana
matosena, joka pannaan koukkuun, sillä saatavaksi tuo herkkukala, joka
ahmaistaan ja sitten heitetään ruodot tunkiolle. Kuin vielä muutamia
kuukausia oli kulunut, huomasi Gerda katkerimmaksi mielikarvaudekseen
tyttösen olevan vallan surkeassa tilassa. Silloin piti hän
välttämättömänä velvollisuutenaan ryhtyä asiaan ja syytti itseään, kuin
hän ei aikaisemmin ollut pakoittanut Katariinan luottamaan paremmin
häneen, kuin ehkä vielä olisi ollut aika pelastaa häntä, -- otti hänet
kahdenkesken huoneesen ja kysyi häneltä vakaasti hänen laitaansa ja kuka
oli hänen viettelijänsä. Tyttö oli vastaukseksi vaan ääneti, mutta
kuumat kyynelet vuotivat hänen poskilleen.
Gerda puhui kauan aikaa hänen kanssaan ja koetti aivan hyväntahtoisilla
sanoilla, jaloimmalla ihmisrakkaudella, saada häntä puhumaan suoraan,
lupasi hänelle lempeintä tuomiota, hellintä osanottoa, neuvoa ja apua.
Turhaan! Mutta kuin hän laski kätensä tytön hartioille ja tarkasteli
kirkkaalla, terävällä katseellaan häntä silmiin, silloin vaipui tuo
raukka, aivan kuin tämän jalon, petetyn naisen käsi olisi painanut hänet
maahan, alas hänen jalkoihinsa, kostutti niitä kyynelillään ja kuiskahti
sen kauhistavan tunnustuksen, että Gerdan puoliso, hänen isäntänsä, oli
viettelijä. Tämä isku oli Gerdalle odottamaton. Tyrmeänä, puoleksi
tunnotonna, vaipui hän maahan palvelustyttönsä viereen. Mitä oli kaikki
kärsimys, kaikki kurjuus, kuin hän tätä ennen oli saanut Leonardin
tähden kokea, tähän kuoliniskuun verrattuna! Hän olisi ilolla elänyt
hänen kanssaan katalassa maan luolassa ja jakanut hänen kanssaan
pettupalasen, vieläpä kerjäläissauva kädessä kuljeskellut hänen
rinnallaan, niinkauan kuin hän vaan oli vakuutettu hänen siveellisestä
puhtaudestaan, hänen uskollisuudestaan siihen pyhään rakkauden valaan,
jonka tämä oli vannonut hänelle. Tämähän vakuutus oli se sovittava side
hänen ja hänen puolisonsa välillä, joka uhalla oli kestänyt kaiken
masennuksen, kaiket kärsimykset. Ja nyt se oli katkennut! Nyt oli mies
katalassa halpamielisyydessään rikkonut uskollisuutensa ja kuin
arvottoman rievun polkenut jalkainsa alle avioliiton pyhyyden. Hän oli
ruvennut kaksinaimiseen, hyväksynyt sen raakalaiskatsantokannan ja ne
tavat, jotka vallitsevat kaukaisissa maissa, jotka ovat kahlehditut
häpeällisen orjuuden kahleilla, sillä kaksinaimiselta näytti
auttamattomasti Gerdan puhtaasta sielusta puolison rikos. Juuri nyt,
kuin onni taas hymyili heille niin lupaavasti, kuin hän oli riemuinnut
miehensä menestyksestä ja niin luottavaisesti toivonut onnellista,
kaunista tulevaisuutta, juuri nyt oli hän niin julmasti, niin kavalasti
hävittänyt hänen toiveitten pyhyyden ja, -- synkkä epäluulo nousi hänen
sieluunsa, -- kenties jo kauan tätä ennen rikkonut uskollisuutensa,
vaikka sattumalta oli hänen onnistunut salata petoksensa häneltä; tämä
oli hyvin luultavaa, varsin todenmukaista (ja myös totta). Tällainen
suuri tukahuttava tuska, joka tavallisesti saattaa ihmissieluun hurjan,
kylmän mielen, hallitsi Gerdan sydäntä. Hän nousi ylös, puristi ääneti
tytön kättä niin kovasti, että tämä oli vähällä kirkaista ja sanoi
ainoastaan nämät sanat:
-- Kiitän vilpittömyydestäsi! Minä en hyljää sinua, käski häntä
viittauksella poistumaan ja jäi yksinään huoneesen.
Hetkinen sen jälkeen tuli Leonard kotiin, iloisena, lempeänä ja
viehättävänä, kuin ainakin.
-- Gerda! sanoi hän jo sisään astuessaan, nähtyään oven raosta
valonhohteen makuukammiosta. -- Gerda! Minä kerron sinulle jotain
ilahuttavaa. Minua on tahdottu ottamaan osaa erääsen suuren
historialliseen teokseen, jota nuoret kirjailijamme aikovat toimittaa.
Minun voitto-osuuteni ei ole mikään pieni oleva. Työ on taattu. -- Mitä
sanot sinä asiasta, carissima mia?
Leonard käytti italialaisia lempinimiä, kuin hän oli oikein hyvällä
tuulella.
Mielihyvissään ja iloissaan uusista, suurista toiveistaan, astui hän,
huoletonna ja uljaana puolisonsa luokse, mutta jäi hämmästyksestä
seisomaan, nähdessään hänet astuvan vastaansa kuolonkalpeana kuin
marmorikuva, muutama kymmenen vuotta vanhentuneena, aivan kuin kaikki
elämä olisi sammunut hänestä.
-- Mikä sinua vaivaa? aikoi hän lausua, mutta sanat jäivät hänen
kielelleen, ja hän katsella tuijotti vaan, sanaakaan saamatta, niin
kummallisesti muuttunutta puolisoansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
katsellut hänen kalpeaa haamuansa, eikä itse rakasta Gerdaansa, joka
tavallisesti lempeä hymy huulilla vastaanotti hänet tervetulleeksi
kotiin. Aavistus tuon kolkon muutoksen syystä nousi hänen sydämeensä, ja
kylmä väristys kävi hänen jäsenissään. Äänetönnä seisoivat Gerda ja hän
hetken aikaa toisensa edessä. Jokainen elonmerkki oli kadonnut Leonardin
kasvoista. Silmänsä tuijottivat kauhistuksella vaimoon. Hän tunsi,
seisoessaan siinä, että hirvittävä, auttamaton mullistus hänen
elämässään oli uhkaamassa.
-- Mitä sinä ai'ot, Gerda? alkoi hän viimein soinnuttomalla äänellä.
Gerda vaikeni. Jokainen hänen jäsenensä oli jähmettynyt, hänen kielensä
tuskasta lamautunut, kuin hän näki edessään miehen, jota hän oli niin
suuresti rakastanut, jonka uskollisuuteen ja kuntoon hänessä oli ollut
niin järkähtämätön luottamus, sen miehen, jonka omana puolisona hän oli
ollut yli kahdentoista vuoden ajan, omain lastensa isän, kuin hän nyt
näki hänet edessään katalana pettäjänä, hävyttömänä teeskentelijänä,
joka niin tunnottomasti voi turmella nuoren naisen hengenrauhan ja
ihmisarvon. Hurja taistelu raivosi tällä hetkellä Gerdan sielussa,
taistelu kiihkeän rakkauden ja omantunnon, harhaantumattoman siveyden
tunteen välillä, joka kirosi ja halveksi avioliitonrikkojaa ja kielsi
vaimon enää kauemmin pitämästä häntä puolisonaan. Taistelu oli
suoritettu, peräyttämätön tuomio langetettu. Jalompi tunne oli voittanut
alhaisemman.
-- Ei meillä ole enää mitään yhteyttä, kuului Gerdan kumea, mutta vakava
ääni. Minä en ole enää sinun puolisosi, minä jätän sinun huoneesi.
Heti, kuin Leonard kuuli Gerdan äänen, murtui myöskin se lumous, mikä
oli hänen kielensä pitänyt kahleissaan.
-- Gerda! kävi hän sanoiksi. Oletko mieletön, kuin puhut jättäväsi
minut? Ethän sinä tiedä, mitä sanot. Gerda, rakas ystävä! puhukaamme
järjellisesti keskenämme.
Hän lähestyi askeleen ja ojensi innokkaasti rukoilevalla liikkeellä
kätensä häneen.
-- Puhukaamme järjellisesti! kertoi hän. Kuule minua, Gerda!
Hänen vaimonsa ei liikahtanut paikasta, ei liikahuttanut jäsentäkän.
Hänen kirkas katseensa oli vaan jäykkänä ja terävänä tuossa rikollisessa
miehessä.
-- Minulla ei ole mitään kuultavaa sinulta, ei mitään muutakuin että
sinä olet rikkonut uskollisuutesi minuun, häväissyt avioliittomme ja,
ollen rakastavinasi minua, vietellyt viattoman tytön, oman
palvelijattaresi. Onko tämä valhe vai tosi?
Leonard käänsi alas kalpeat kasvonsa. Vilaukselta kävi hänen päässänsä
ajatus, mikä houkutteli häntä antaumaan vaaralliseen leikkiin ja
kieltämään rikoksensa, mutta sellaiseen julkeaan kavallukseen oli hän
kuitenkin liian rehellinen.
-- Se on totta, sanoi hän tukahtuneella äänellä, mutta minä sanon vielä
kerran: puhukaamme asiasta ymmärtäväisten ihmisten tavalla. Kuule minua
Gerda! oma Gerdani! Minun rakkauteni sinuun ei ole ollut teeskenneltyä.
Yhtä vilpittömästi ja hartaasti kuin hääpäivänämme olen rakastanut sinua
aina tähän hetkeen. Sydämeni on kokonaan ja jakamatta ollut omasi. Älä
pahoita mieltäsi, rakkaani! vertaamalla hetkistäkään itseäsi ja arvoa,
joka minusta sinulla on, tähän tyttöön ja niihin suhteisin, missä hän
pahaksi onneksi on minuun ollut. Tällä yhteydellä ei ole mitään
tekemistä minun rakkauteni ja uskollisuuteni kanssa sinuun.
Tämän älykkään ja samalla jalon puolustuksensa lausui Leonard melkein
jonkinlaisella ystävällisesti moittivalla äänellä, jotenkin niinkuin
lapselle selitetään erehdystä, johon hän on joutunut. Puhuessaan nojasi
hän kämmenellään pöydän syrjään ja loi vaimoonsa kopean, rohkean
katseen, joka tuntui vähän sopimattomalta tässä tilaisuudessa.
Puolustuspuheensa lopetettuaan oli hän vakuutettu, että hänen oli
onnistunut saada puolisonsa tajuamaan väärän ja lapsellisen käsityksensä
aviollisesta uskollisuudesta.
Tällä luulolla ei kuitenkaan ollut perää. Gerda ei näyttänyt ollenkaan
käsittäneeltä tahi vakuutetulta. Hän katsella tuijoitti päin vastoin
hämmästyneenä miestänsä, aivan kuin ei hän olisi joko ymmärtänyt hänen
sanojaan tahi olisi epäillyt, ett'ei hän ollut selvällä järjellä.
-- Minä en ymmärrä sinua! sanoi hän vihdoin.
-- Ah niin, rakas lapsi! lausui Leonard hilpeästi vastaan, ystävälliseen
tapaansa. -- Se ei minua ollenkaan kummastuta. Sinä ja kaikki sinun
kaltaisesi kasvatte omassa viattomuudessanne ja haaveellisessa!
elämänkäsityksessänne. Ja juuri tämä tietämättömyys asiain todellisesta,
useinkaan ei ihanteitanne vastaavasta laidasta lisää nuoren naisen
viehätysvoimaa enemmän kuin luuletkaan, meidän miesten silmissä, samalla
kuin se on syynä siihen, että te usein meistä, miehistä, ja myöskin oman
sukupuolenne jäsenistä, lausutte mitä ankarimpia tuomioita, aivan kuin
sinä nyt olet tehnyt minulle. Tarkempi katsahdus maailman menoon ja
ihmisluonteesen on kuitenkin sekä sinussa että muissa huojentava nämät
päätelmät ja opettava teille, koska naisen on oikeus ryhtyä tuomitsemaan
miehen elämää ja toimintaa ja koska siitä oikeaan aikaan lakkaaminen.
-- Jatka! sanoi Gerda.
-- Jatka! kertoi Leonard hämillään. Mitä pitäisi minun vielä sanoman?
Minä luulen puhuneeni asian selvästi kyllä, ja toivon Gerdani samalla
mielen ylevyydellä tuomitsevan tätä hairahdusta, josta nyt on puhe, kuin
hän on tuominnut miehensä kaikki muutkin virheet. Anna minulle anteeksi,
kallein puolisoni!
Hän ojensi Gerdalle kätensä.
Hurja viha, ylenkatse, leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan.
-- En suinkaan! kävi hän sanoiksi, ja hänen äänessään oli ankara, terävä
sointu. Niin helposti ei ole vahinko korvattu. Nyt ei ole puhe
mielivaltaisesta menettelemisestä vaimon ja hänen omaisuutensa kanssa,
aivan kuin hän olisi vaan järjetön kotieläin, ei ole puhe hävitetystä
kodista, leivättömästä perheestä. Sellaiset virheet ovat lastenleikkiä,
verraten siihen rikokseen, johon sinä olet tahriutunut, ja ne antaa
anteeksi uskollinen rakkaus ilolla, kuin niitä vilpittömästi kadutaan.
Mutta tämähän on häväisty pyhyys, rikottu vala. Minun anteeksi
antamiseni, jos minä sen sinulle lahjoittaisin, ei voisi sovittaa tätä
Jumalan pyhäin lakien rikkomista. Sen siteen, jonka sinä olet rikki
repinyt, täytyy pysyä murrettuna. Meidän täytyy erota.
Ensimäisen kerran onnettomuuden ja köyhyyden kohtauksen jälkeen uhkasi
Gerda Leonardia tällä rangaistuksella. Mutta nyt, kuin tämän menetystapa
oli herättänyt hänen ylenkatseensa, näyttikin hän hänelle, mitä oli
väliä hänen entisellä suurella hairauksellaan ja sillä törkeällä
rikoksella, johon hän nyt oli tehnyt itsensä syypääksi.
Leonard silmäili puolisoansa. Tämä rautainen vastaus, jonka hänen
mukavat ja rikkiviisaat siveyden periaatteensa äkkiarvaamatta
kohtasivat, herätti hänessä katkeraa tuskaa, mikä näkyi selvästi hänen
katseessaan. Kuinka loppunee tämä taistelu? Kuinka torjua tuo uhkaava
hävitys? Hän rakasti todellakin, huolimatta kevytmielisyydestään,
vaimoansa niin hartaasti, ett'ei hän voinut olla joutumatta mitä
tulisimpaan tuskaan, ajatellessaan kadottavansa hänen rakkautensa,
kadottavansa hänen itsensä, ja nyt kuin tämä vaara uhkasi häntä, tuntui
hänestä, kuin Gerda ei koskaan olisi ollut hänelle niin kallis kuin
juuri nyt. Hän pyyhkäsi tärisevällä kädellään kosteaa otsaansa.
-- Gerda! sanoi hän vapisevalla äänellä. Olkaamme järjelliset, älkäämme
ajattelematta syöskö tulevaisuuttamme pirstaleiksi! Sinä kelpaat
kuitenkin muuhun kuin uhriksi onnettomuuteen, jota ei sillä kuitenkaan
voi tyhjäksi tehdä. Gerda! Se vika on sinussa ja kaikissa naisissa,
ett'ette voi eroittaa sydämen ja aistien tunteita toisistaan. Te
tahdotte tietää vaan yhdenlaisesta rakkaudesta ja kaikkia ihmisluonnon
taipumuksia ja myötätuntoisuuksia nimitätte te yhteisellä nimellä
rakkaudeksi. Te ette tahdo käsittää, että mies sydämensä jaloimmilla
voimilla voi rakastaa uskollisesti vaimoansa ja samalla leimahtaa
huikentelevaan mielenvimmaan toisen naisen hempeydestä. Anna anteeksi,
ystäväni, että minä käytän sanoja, jotka ehkä haavoittavat naisekasta
hienotunteisuuttasi, mutta meidän täytyy kerran tulla selville tässä
asiassa, ja sinä olet jo kyllin vanha, voidaksesi huomata eroituksen
miehen ja naisen luonnon välillä ja siitä seuraavat erilaiset oikeudet
ja velvollisuudet.
Katkera, pilkallinen hymy vetäytyi Gerdan kasvoille, kuin Leonard pyysi
häneltä anteeksi sanoja, joita hänen oli pakko käyttää. Hän pelkäsi
sanoillansa haavoittavansa hänen naisellista hienotunteisuuttansa, hän,
joka ei kuitenkaan epäillyt häiritä hänen rauhaansa, eikä
kuolettavaisesti haavoittaa hänen sydäntään mitä sopimattomimmalla
teolla! Sellaisiin ristiriitaisuuksiin joutuu mies usein syypääksi, ja
se tulee vaan siitä, että he ovat tottuneet pitämään naista kukkana ja
orjana, mutta harvoin vapaana, tasa-arvoisena ihmisenä.
Leonard, jatkoi:
-- Paljon, mikä on anteeksi annettava naisessa, on hyljättävä miehessä,
ja päinvastoin. Naisen heikko ja puutteellinen rohkeus esimerkiksi, ei
koskaan ole hänessä säälittävä vika, kuten miehessä, kuin taas tuo
niinsanottu kevytmielisyys, joka ei miehessä te'e haittaa hänen
ihmisarvollensa eikä hänen asemallensa yhteiskunnassa, sitävastoin on
alentavaa ja anteeksiantamatonta naisessa. Jos me katsomme asiaa tältä
ainoalta oikealta ja tosiperusteelliselta näkökannalta, niin täytyy
meidän ehdottomasti lausua paljoa lievempi tuomio miehen hairahduksista,
kuin minkä sinä äskettäin minulle langetit, vaikk'en minä suinkaan tahdo
kieltää, ett'ei semmoinen erehdys olisi viaksi luettava. Vika se on
todellakin, kuten kaikki muukin himojen valtaan antauminen, mutta ei
sentään läheskään niin paha vika, kuin se näyttää teistä, naisista! --
Etkö voi käsittää, rakas vaimo, ett'en minä rikkonut sydämeni
uskollisuutta sinuun, vaikka minut pahaksi onneksi harhaannuttivat
ihmisluonnon intohimot, nähdessäni tämän tytön todellakin lumoavan
kauneuden ja hänen luonnollisen suloutensa. -- Minä pyydän vielä kerran
anteeksi sinulta, jos sanani loukkaavat mieltäsi. Usko minua,
julkeudesta minä en lausu sanojani näin peittelemättä, sillä sydämeni
tuntee sanomattomia tuskia. -- Ei! Mutta minä tahdon ja minun täytyy
puhua suoraan, ja sen voimme puolisoina. Vilpittömästi olen tunnustanut
ne tunteet, jotka minut ovat villinneet, eikö jo senkin pitäisi
kehoittaa sinua lempeämmin tuomitsemaan minun vikaani. Ja muutenkin saan
sinulle sanoa, ett'ei syy onnettomuuteen ole niin yksinomaan minunkaan
juuri. Minä en olisi koskaan rohjennut ruveta viettelemään viatonta
tyttöä, ja himoa häneen kentiesi ei olisi minussa herännyt, vaan
tunteeni häntä kohtaan olisi jäänyt siksi, kuin se ensiksi oli, nim.
hänen ihanuutensa, aivankuin taideteoksen ihmettelemiseksi, -- mutta
minun täytyy todellakin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, sanoa
tätä tyttöä ennemmin minun viettelijäkseni, kuin päinvastoin. Jo ensi
ajoista kuin hän oli meillä, kohteli hän minua sellaisella tavalla ja
katseli minua välistä sellaisella katseella, joista, -- sitä ette voi
te, naiset käsittää, -- ei kukaan mies, hän ei olle koskaan niin jyrkkä
peri-aatteessaan, voi olla välinpitämätön, kuin se tulee niin kauniilta
naiselta, kuin Katri on. Syy ei niinmuodoin ollut yksinomaan minun.
-- Minkälaista miehen ylevämielisyyttä on ensin houkutella nuori
tyttö-parka turmioon ja sitte panna rikos hänen syykseen.
-- Yhtä usein on nainen miehen viettelijä, kuin päin vastoin.
-- No niin, mutta ne ovatkin kokeneita, kevytmielisiä naisia, eikä
nuoria, viattomia tyttöjä.
-- Mitä sinä tiedät niistä asioista?
-- Sen, mitä lukemattomat surulliset tapaukset, joita joka päivä saamme
nähdä, ja mitä oma terve järkeni ovat minulle opettaneet.
Leonard astuskeli hitain askelin edestakaisin huoneessa.
-- En koskaan, en koskaan olisi minä antaunut tuohon hairahdukseen, en,
ennen minä olisin ajanut tuon onnettoman naisen talostani, jos minä
olisin tainnut aavistaa, jos minä olisin voinut ajatellakkaan näitä
katkeria seurauksia ajattelemattomuudestani, sanoi hän enemmän
itsekseen, kuin Gerdalle. Mutta minä en ajatellut -- -- -- -- Niin,
mutta eihän silloin ajatellakkaan, kuin himo on mielen anastanut. Ei,
minun tarkoitukseni oli rehellisesti pitää huolta hänen
tulevaisuudestaan ja hänen, -- omasta lapsestani. Tämän velvollisuuden
täyttää sellaisissa tapauksissa jokainen kunnon mies. Ainoastaan
heittiöt voivat jättää hätään ja kurjuuteen naisen, joka on antautunut
heille.
Gerdan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Leonard seisattui hänen
eteensä.
-- Rakas vaimo! sanoi hän. Kuin minä nyt olen kunniallisesti tunnustanut
kaikki sinulle, niin tuomitse minua maltilla ja rakkaudella, kuten jalon
naisen, hyvän puolison, tulee ja sopii. Usko minua, kuin minä vielä
kerran juhlallisesti vakuutan, että minun tunteillani tähän tyttöön ja
suhteillani häneen ei ole mitään vaikutusta sydämeni rakkauteen ja
uskollisuuteen sinua kohtaan. Älä alenna itseäsi asettumalla
hetkeksikään hänen rinnalleen. Te kumpikaan ette voi toisiltanne ottaa,
ette toisillenne antaa mitään.
-- Olenhan kuitenkin nainen, niinkuin hänkin, muistutti Gerda.
Ajatteles, jos Katarina, olisi ollut minun sijassani ja minä hänen.
Silloinhan olisit sinä avioliitossa hänen kanssaan, ja minä olisin tuo
arvoton palvelustyttö, sinun huonojen himojesi esine. Sinä näet, että se
on vaan sattumus, ainoastaan se seikka, että tämä tyttö ja minä olemme
syntyneet erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, joka on tehnyt minut
sinun lailliseksi vaimoksesi, "sydämesi" puolisoksi, hänet halveksituksi
rakastajaksesi.
-- Ah, Gerda! Älä tuo esiin tuollaisia järjettömiä vertauksia! Niissä ei
ole perää. Tässä tytössä ei ole sitä sielunelämää, sitä henkistä
suloutta, että minä, vaikka hän olisi minun vertaiseni, ja minä naimaton
mies, voisin hänelle osoittaa jalompaa rakkautta tahi yhdistää hänen
elämänsä omaani. Sinä olet nainen niinkuin hänkin, sanot sinä. No niin,
mutta se onkin ainoa yhtäläisyys teillä, sillä hän on aivan toisellainen
nainen kuin sinä. Siinä on eroitus. Minussa ei ole häneen mitään
jalompaa tunnetta, mitään sydämen taipumusta. Sydämeni kuuluu yksinomaan
sinulle, niinkuin se ainakin on ollut ja on viimeiseen hengenvetoon
saakka oleva. Hän ei ole minkään arvoinen ihmisenä. Minulle on myöskin
sama, joko hänellä on hyvä tai huono luonne.
Hurja raivo säihkyi Gerdan sysimustista silmistä, jotka kiiluivat hänen
aaveenkaltaisista, kalpeista kasvoistaan. Hän puri hampaitansa niin,
että nirinä kuului ja pusersi kätensä niin kovasti nyrkkiin, että kynnet
painuivat lihaan ja veri tirskui ulos, vaikk'ei hän siitä mitään tuskaa
tuntenut.
-- Kurja! äännähti hän viimein. Ja kuitenkin liityit sinä tähän naiseen
kuin puolisoon.
Leonard ällistyi ja tumma punahdus nousi hänen kasvoihinsa.
-- Niin, aistien puoliso, ei sielun! vastasi hän korkealla äänellä ja
ilkeän näköisenä. Hänen mielensä oli Gerdan solvaisevan vastauksen
kautta joutunut raivoon. Hän mittaili lattiaa kiivain askelin. Oli aivan
hiljaista, ainoastaan Leonardin raskas astunta kuului ja siitä seuraava
lasi- ja porsliini-astiain tärisevä helinä. Viimein seisattui hän Gerdan
eteen. Kova mielenliikutus hehkui hänen kasvoissaan.
-- Gerda! sanoi hän. Huolimatta siitä solvauksesta, kuin minulle tehnyt
olet, nöyristyn sinun edessäsi enemmän kuin kukaan mies nöyristyisi
naisen edessä, vaikka olisi rikkonutkin häntä vastaan, mutta juuri koska
minä rakastan sinua niin hartaasti, sentähden tahdon edessäsi maahan
painaa ylpeyteni. Nöyryydessäni saatat nähdä rakkauteni kukkulan. --
Gerda! Kallis ystävä! Rakas puoliso! Minä olen pahoin rikkonut sinua
vastaan. Minä ansaitsen vihasi, ylenkatseesi. Mutta salli sydämesi,
naisen tunteesi puhua. Se kaunistaa sinua enemmän kuin kopea
katkeruutesi. Anna minulle anteeksi! Tämä onneton tapaus, tämä raju
myrsky, joka on meitä koetellut, liittäköön meidät vaan lujemmin
toisiimme uskossa ja rakkaudessa. Älä hylkää katuvaa! Gerda! minä en voi
elää sinutta.
Ankaran, todellakin vilpittömän tunteensa vallassa vaipui Leonard
puolisonsa jalkoihin ja syleili rukoillen hänen polviaan.