odottamattomasta iskusta. Mutta sitte leimahti hänen kiivautensa
ilmituleen yhteiskunnan, lakeja ja tapoja vastaan, jotka sallivat toisen
puolison edes kysymättä toisen ajatusta käyttää omaksi hyväkseen kodin,
vaimon, omaisuuden, vaikka kuitenkin ovat puolisot, ja kumpikin
järjellinen olento, -- hän yltyi vihaan puolisoansa vastaan, joka,
huolimatta siitä jaloudesta, mikä hänessä oli niin usein ilmaantunut
sekä sanoissa että töissä, kuitenkin oli alentunut menettelemään näitten
raakojen lakien ja tapojen mukaan. Hänen vihastuksensa oli niin
voimakas, että se uhkasi sammuttaa hänen rakkautensa puolisoon ja panna
ylenkatseen sen sijaan. Mutta Leonard oli nöyrä ja vilpitön, hän
tunnusti suoraan, että hän oli ollut ajattelematon orja vanhain
ennakkoluulojen vallan alla, joitten vääryys ja mielettömyys hänelle nyt
onnettomuuden kautta kävi selväksi. Kuin hän omantunnon soimausten ja
epätoivon vallassa oli hänen jalkainsa juuressa, viimeistä iltaa kotona
viettäessään, sai hän tämän sydämmen liikutetuksi, hänen vihansa
tukahutetuksi, ylenkatseen karkoitetuksi ja herätti hänessä
osanottavaisuutta ja kunnioitustakin häntä, onnetointa, kohtaan, sillä
sitä rohkeasti ja kunniallisesti tunnustettu vika aina vaikuttaakin
jaloissa ihmissieluissa. Gerda antoi anteeksi Leonardille, ennenkuin hän
läksi ikävälle matkalleen autiosta kodista.
Nyt alkoi Gerdalle, martyyrille, kauhea aika, sellainen aika, jota
lukemattomat naiset, huomiota nostamatta ja hätäänsä unohdettuina, ovat
kokeneet ja vielä joka päivä kokevat maailmassa. Hän ei asunut enää
tuossa vähäisessä komeassa huoneuksessa, joka kymmenen vuoden ajan oli
ollut hänen asuntonaan, vaan eräs perheen tuttu antoi tilaa
käyttämättömässä maakerroksessa tälle nuorelle rouvalle ja hänen
lapsilleen. Hän kuin oli tyhjä kaikista varoista, ei voinut pitää
palvelustyttöä, vaan hänen täytyi itse hoitaa askareensa. Muutamat
ystävät, jotka ilonpäivinä olivat vierailemassa Gerdan entisessä,
hupaisessa kodissa, lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja ja
raha-apua; nämät lahjat olivat ainoat, mistä hänen oli ensialussa
eläminen. Vuodenaika oli kylmä, halot kalliita ja niitäkin niukasti,
huone maakerroksessa oli kylmähkö ja niin kostea, että seinät nurkissa
olivat jäässä. Näin viheliäisessä asumuksessa, jossa liesikin oli kylmä,
talouskaluja vaan joku muutama, nekin lainatut, istui Gerda, lapset
ympärillään, imettämässä nuorintaan surun kuihduttamasta rinnastaan, ja
ahkeralla käsityöllä ja puhtaaksi kirjoituksella hankki hän
välttämättömimmän jokapäiväisen leivän. Tässä hädässä, kokonaan miehensä
aikaansaattamassa, ajatteli hän kuitenkin joka päivä ja joka hetki
rakkaudella häntä, sillä olihan hän huomannut ja vilpittömästi katunut
viallisen käytöksensä ja kärsi varmaan sanomattomia tuskia vankilan
muureihin suljettuna, hän, jolla oli niin uljas ja vapaa henki. Usein
sai Gerda kirjeen häneltä. Niissä hän kertoi yksinäisyyden hetkinä
ikävät mielimurheensa ja kaipauksensa, ja surun raskaan käden alla nousi
hellä, jalo tunne hänessä, mikä teki hänet vielä rakkaammaksi kuin
koskaan ennen onnettomalle vaimolle. Pitkissä, sydämmellisintä rakkautta
uhkuvissa kirjeissä elähytti Gerda taas puolisonsa lannistuvaa rohkeutta
ja toivoa, mutta samalla lohduttaakseen häntä, kuvaili hän oman tilansa
paljoa paremmaksi, kuin se todella olikaan.
Gerdan onnettomuus oli isku, joka melkein kokonaan mursi iäkkäät ja niin
kovasti koetellut vanhemmat. Itsekkin kuin olivat köyhät, eivät he
voineet muulla auttaa ja lohduttaa häntä kuin hartailla esirukouksilla
ja hellillä kirjeillä, joita he kyynelillään kostuttivat. Puoli vuotta
oli kulunut. Sillä ajalla oli Gerdan onnistunut todellakin
yhtämittaisella työllä, -- parin ystävän avulla, jotka eivät hädänkään
hetkenä hyljänneet häntä kuten muut, vaan olivat pysyneet uskollisina.
-- kohota köyhyyden kuilusta ja hankkia itselleen yksinkertainen mutta
hupaisa asunto, nimittäin pieni kamari ja osa kyökkiä. Hänen vanhin
poikansa jatkoi taas koulunkäyntiänsä, vaikka hänen siitä oli täytynyt
hädän pahimmillaan ollessa luopua. Gerdan syyttömästi kärsimä kova
onnettomuus ja se sankarimoinen tapa, millä hän sen kesti, tapa, millä
hän koetti jälleen rakentaa hävitettyä kotiansa, olivat herättäneet
yleistä sääliä ja aukaisseet monen silmät näkemään, kuinka kurja vaimon
tila oli miehensä vallanalaisena holhottina. Mutta hänkin sentään tulee
täysivaltaiseksi tavallisesti silloin, kuin mies hallituksellaan on
saattanut kodin turmioon. Silloin on myös hänen osansa tuo raskas
velvollisuus koota hävitetyn pesän pirstaleet, niistä "heikolla
voimillaan" ja "ymmärtämättömyydessään" rakentaa uuden itselleen,
lapsilleen ja usein uupuneelle miehellensäkin, joka vielä joskus
kopeillen hallitusoikeudestaan tahtoo olla vallanpitäjä perheessä.
Puolisonsa hellät kirjeet olivat elähyttäneet ja voimistuttaneet
Leonardia niin paljon, että hän tointui vähitellen epätoivostaan, mikä
hänet oli vankeuden ensi aikoina vallannut, ja hän alkoi ajatella jotain
tehtävää. Hänellä ei ollut enää ainoatakaan kirjaa. Hänen vuosien
kuluessa hankkima, kallisarvoinen kirjastonsa oli mennyt huutokaupassa
polkuhintaan. Sama kohtalo oli Gerdankin rakkailla kirjoilla, joista
jokainen oli hänen kallis ystävänsä; aina hänen nuoruutensa alusta
monina yksinäisinä hetkinä olivat ne olleet hänen jaloimpien ajatustensa
vaikuttimena; äärettömäin lohtusanainsa kautta olivat ne herättäneet
hänessä eloon monta uutta aatetta, tieteen ja viisauden voimalla
kasvattaneet hänen henkensä vapaaksi, voimakkaaksi ja lempeäksi. Nämät
uskolliset ystävät säilyttivät niin monta pyhää muistoa lehdissään,
joihin hän monta monituista kertaa oli kirjoitellut ajatuksia ja
tunteita, kuin runoilijain tahi viisaitten lumoavat sanat olivat niitä
hänen sydämessään herättäneet. Gerdan täytyi nähdä ryöstöpalvelijain
kiskovan tätä verratonta aarretta kirjakaapista, mätettävän suureen
koppaan, peitettävän muutamilla vanhoilla lattiamatoilla ja kuletettavan
huutokauppakamariin täyttämään vähäpätöisellä hinnallaan, ehkä parilla
kymmenellä markalla, edes tuuman verran sitä ammoittavaa kuilua, minkä
hänen puolisonsa oli kaivanut kotinsa alle. Se hetki, jolloin
kirjakokoelma ryöstettiin Gerdalta, oli hänelle katkerin koko tällä
raskaalla ajalla, melkeinpä katkerampi sitä, kuin hänen puolisonsa
vietiin vankeuteen, sillä nehän olivat juuri ne rakkaat, äänettömät
ystävät, jotka olivat opettaneet hänet oikein jalomielisesti ja
vaatimattomasti rakastamaan miestänsä, samassa kuin ne olivat
kasvattaneet hänet vapaaksi, puolisonsa vertaiseksi ihmiseksi, ja
yhdistäneet häneen rakkauden eikä orjuuden siteillä. -- Hän oli tosin
velkojalta pyytänyt saada pitää kirjansa, mutta siihen ei suostuttu,
koska tätä kirjakokoelmaa pidettiin talon arvokkaimpana omaisuutena, ja
muutenkin arveltiin, että kirjoistahan ei voisi olla mitään erityistä
hyötyä naisihmiselle, ja varsinkin perheenäidille, jolla on kyllä
muutakin tehtävää. Eihän niissä voi olla mitään säilytettävää arvoa
niinkuin jossain koristeessa tahi muussa sellaisessa muistossa. Kuin hän
vast'edes saapi parempia tuloja, hankkikoon hän uuden kirjakokoelman,
tuumattiin. Niin kyllä, mutta he eivät tienneet, nämät ankarat tuomarit,
ett'ei vanhoja kirjoja voi korvata uusilla, yhtä vähän kuin miljoonilla
voi ostaa itselleen uutta ystävää, kalliin poismenneen sijaan. Kuin
Gerda velkojalta sai kieltävän vastauksen pyyntöönsä saada pitää
kirjansa, kääntyi hän erään tuttavansa naisihmisen puoleen, jonka hän
piti vilpittömänä ystävänään, pyytäen tätä, koska hän ei ollut
kenestäkään riippuva, huutamaan huutokaupassa hänen kirjavarastonsa,
niin että hän saisi lunastaa ne jälleen tulevina, parempina päivinä,
joita ihminen tukalimmillakin hetkillään aina toivoo saavansa vielä
nähdä. Hyvin surkean näköisenä päivitteli ystävä Gerdan tilaa ja omaa
kykenemättömyyttänsä auttamaan häntä, vaikka hän muka kaikella muotoa
toivoi voivansa tehdä sen. Mutta kuin kirjat varmaan huutokaupassa
nousisivat hyvin korkeaan hintaan, ja hänen kaikki rahansa olivat
pankissa ja kotona ainoastaan sen verran, kuin oli välttämätöntä hänen
jokapäiväisiin menoihinsa, niin ei hän voinut, niin ikävältä kuin se
hänestä tuntuikin, täyttää Gerdan pyyntöä. Gerda seurasi vanhaa tosi
sananlaskua: "kuin tippuu tynnyristä, ystäviä yltäkyllin, mutta kuin
lakkaa tippumasta ystäviä ei yhtäkään," eikä liioin enää sen koommin
koetellut ystävien uskollisuutta kovan onnen päivinä, vaan antoi asiain
mennä menojaan eikä enää koettanut pelastaa ainoatakaan pirstaletta
rakkaan kodin omaisuudesta; hän ei välittänyt enää edes niistä rakkaista
kirjoistaan, hän katseli vaan rauhallisesti, kuinka hänen ympäriltään
kaikki riistettiin ja raastettiin, ja kuinka hän jäi seisomaan kuin
yksinäinen kasvi maahan, joka äsken vielä niin kaunis ja vihannoiva, nyt
oli muuttunut mustaksi multaröykkiöksi.
Vaikka miehet hyvin paljon ylistelevät naisen taloudellisia taipumuksia
ja väittävät niitten olevan hänen kiitettävimmät hyveensä, mutta
kummallisinta kyllä, heidän omaatuntoaan ei useinkaan rasita, vaikka he
tuhlaavaisuudellaan ja muilla kevytmielisillä teoillaan ovat kodin
autioksi tehneet, kodin, jonka hellä naisen käsi vuosien kuluessa
huolella ja hiljaisella ahkeruudella on järjestänyt ja valmistanut
hupaisuuden temppeliksi.
Leonardilla ei ollut, kuten sanottu, ainoatakaan kirjaa aikansa kuluksi
vankeudessa, mutta hän hankitutti toimitusmiehellä puhtaaksikirjoitusta
ja käännöstyötä ja näitten tulolla osti hän paperia ja muita
kirjoitustarpeita ja alkoi tehdä erästä historiallista kertomusta, joka
jo kauan oli ollut hänen mielessään. Pimeähkössä vankikammiossa istui
hän pienen raudoitetun ikkunan ääressä hämärinä talvipäivinä ja huonon
kynttilän valossa pitkinä pimeinä iltoina ahkerasti kirjoittamassa
mielikuvituksensa tuotteita. Pian oli hänen työnsä valmis, mutta kehen
kääntyä saadakseen sille kustantajan? Olikohan mahdollista, että ennen
tai oikeammin äskettäin niin suosittu kirjailija olisi kokonaan
unohdettu lukuisassa ystävä piirissä, joka häntä oli ympäröinnyt, vaikka
hän vankeudessaan ei ollut kuullut heistä sanaakaan. Ainakaan ei kukaan
hänen ystävistään ollut yrittänyt vapauttaa häntä vankeudesta, eikä se
ollut ihmeteltäväkään, koska niillä henkilöillä, joita hän tunsi, ei
ollut varoja, jos kohta tahtoakin siihen. Jos hän vaan kirjoittaisi
jollekin ystävälleen ja lähettäisi käsikirjoituksensa, niin voisi hän
saada kustantajan -- ja tulot kirjasta saisi Gerda ja lapset. Hän ei
ajatellut itseänsä. Hän saa kyllä istua vankilan muurein sisällä
kärsimässä rangaistusta vaimolleen ja lapsillen tekemästä vääryydestään.
Mutta ennenkuin Leonard ennätti lähettää käsikirjoitustaan, sattui
hänelle se odottamaton onni, että eräs entinen lukukumppani, nykyään
yliopiston-opettaja, ollessaan matkalla siinä kaupungissa, jossa Leonard
oli vankina, etsi hänet linnasta, vangitusta tämä sattuma näytti olevan
taivaan sallimus, sillä nyt hän oli löytänyt oikean miehen, joka ottaisi
hänen käsikirjoituksensa huostaansa; ja sen tämä suurimmalla
mielihalulla tekikin. Muutaman viikon kuluttua sai Leonard vakuutetun
kirjeen ja siinä paljoa suuremman palkkion kuin hän oli toivonutkaan ja
päälle päätteeksi erittäin kiittelevän kirjoituksen kustantajalta, joka
pyysi useampiakin teoksia samaa oivaa laatua. Nyt oli hän niin iloinen,
että hän kutsui onnettomuuskumppaninsa, erään kauppiaan ja
ravintolanpitäjän, ja myös päällysmiehen pitoihin linnaan. Pidettiin
iloinen aika, lauleltiin, lausuttiin, soitettiin viulua ja juotiin puoli
yöhön. Leonard tunsi olevansa miltei onnellinen keskellä
onnettomuuttaan. Hän tiesi, että kumminkin nykyisissä oloissa melkoinen
summa oli matkalla hänen vaimolleen. Hän kuvaili, kuinka hämmästyneeksi,
kuinka iloiseksi hän tulee, saadessaan tämän odottamattoman lahjan,
kuinka ystävällisesti hän ajattelee häntä, joka sen lähetti ja kertoo
että "isä on lähettänyt paljon rahaa." Leonard tunsi olevansa oikein
ylpeä. Hänhän se kumminkin on, joka vankeuden kurjuudessakin ollessaan
pitää huolta perheestään, niinkuin isän velvollisuus onkin. Hän ryhtyi
uudestaan työhön ja kirjoitti innokkaasti yöt päivät. Ehkä olikin hän
luotu kirjailijaksi. Ja kuka ties hänen oli juuri kiittäminen
vankeuttaan siitä, että hänen kynänsä tuli käytetyksi. Olihan
mahdollista, ett'ei hänen koskaan muuten olisi tullut koetettua sitä.
Kaikki, mitä tapahtuu, on hyväksi. Niin lohdutteli itseään tuo
hyväsydäminen, mutta kevytmielinen mies ja rakensi ilmalinnojaan toisen
toistaan komeamman, ensimmäisen pienen menestyksensä perusteella.
Vihdoin alkoi hän epäillä, että ne tapaukset, jotka näennäisesti olivat
olleet niin suuri onnettomuus hänelle ja hänen perheelleen, oikeastaan
olisivat onni, ja että se myrskyvihuri, joka oli hävittänyt hänen
kotinsa, ja singahuttanut hänen läheisensä kurjuuden ja surun
aavikoille, että se vaan olisi ollut se tuuli, joka saattaisi hänen
älynsä ja maineensa hehkuvan kipenen leimuamaan kirkkaassa, liekissä.
Aivan niin, siten hän asian oikea laita olikin! Leonard oli oikeen
onnellinen, oikein kohtalolle kiitollinen. Taas tuo vanha miesten
itsekkäisyys. Mielipahansa niistä kärsimyksistä, jotka hän oli
vaimolleen ja lapsilleen valmistanut, sai hän kokonaan haihtumaan,
kuvailemalla että nämät kärsimykset olivat aiheena hänen omalle
menestykselleen, ja jos jonkun kerran hänen suuriin unelmiinsa
pujahtikin se hämmästyttävä ajatus, että hänen omaisensa sentään olivat
nähneet paljon vaivaa hänen tähtensä ja että hänen kunniakas
tulevaisuutensa oli ostettu kylläkin kalliilla hinnalla, hääti hän nämät
harmittavat soimaukset sillä, että hänen kunniansa varmaan levittäisi
loisteensa myös hänen puolisoonsa ja lapsiin ja nämät tulisivat
niinmuodoin kyllin palkituksi siitä, mitä he ovat kärsineet hänen
tähtensä, vieläpä kenties rikkaammiksi sekä henkisessä että
aineellisessa suhteessa, kuin jos ei mitään häiriötä olisi tapahtunut
heidän elämässään. Sillä tavalla on itsekkäisyys aina valmis
lohduttamaan ja lepoon tuudittamaan rauhatonta omaatuntoa. Ei koskaan
juolahtanut Leonardin päähän, että hän olisi onnellisissakin oloissa
voinut käyttää lahjojansa, hädän tarvitsematta häntä siihen pakoittaa,
koska hänellä oli ollut niin monta päivää ja hetkeä joutilaana, mutta
jotka hän sen sijaan oli tavallisesti käyttänyt mitättömiin jaarituksiin
ystäväseuroissa. Ja missä ystävät nyt olivat? Leonardin kirja, joka
ilmestyi painosta keväällä, onnistui herättämään pääkaupungissa mitä
suurinta mieltymystä tekijään. Hankittiin lähempiä tietoja hänestä
itsestä ja hänen laidastaan; ja hänen onneton tilansa tuli yleisen
säälin esineeksi. Yksi pääkaupungin sanomalehti halusi saada tuon
nerokkaan kirjailijan toimitukseensa, ja alettiin miettiä keinoja hänen
vapauttamisekseen vankeudesta, sillä olihan sopimatonta, että annettiin
sellaisen ky'yn liu'eta pahantekijäin joukossa vankina ja ainoastaan
sentähden, että hän oli ollut avulias ja luottavainen. Muutamat
varakkaat henkilöt sanomalehti-yhtiöstä suostuivat tarjoamaan lainaksi
hänelle vapaaksipääsemiseen tarvittavan rahan, ja hänelle esitettiin
kirjeellisesti tämä aikomus, johon vanki luonnollisesti suostui ilolla.
Hän kiirehti ilmoittamaan siitä kirjeessä, joka oli täynnä mitä
toivehikkaampia tulevaisuuden suunnitelmia, puolisolleen, joka
luonnollisesti hänkin ilolla tervehti tätä paremman ajan koittoa. Rahat
maksettiin. Leonard astui vankilasta ja kiiruhti perheensä luo.
Hämmästyneenä katsahti hän ympärilleen vaimonsa pienessä, hupaisessa
kodissa. Kuinka hän on saavuttanut tämän kohtalaisen toimeentulon ja
vielä niin lyhyessä ajassa, sillä eihän ollut kulunut vielä vuottakaan
siitä, kuin Leonard lähti kotoa. Kuka oli auttanut häntä? Ei kukaan! Hän
oli ainoastaan ahkerasti tehnyt työtä. Mahdotonta! Leonard, niinkuin
kaikki muutkin miehet, oli pitänyt naista aivan avuttomana, jollei häntä
tue joku heidän voimakkaammasta su'usta. Usein kuitenkin tuo sama
voimakkaampi sukupuoli ei epäile itsekkäisyydessään heittää omiin
voimiinsa tätä avutonta olentoa eikä myöskään käyttää hyödykseen hänen
heikkoja voimiaan. Tällä hetkellä tunsi Leonard sydämessään pistävän
esiin epäluulon, josta jo paljas aavistus saattoi hänet vimmaan. Ja hän
rohkeni todellakin asettua tuomariksi marttyyrin eteen lausuen hänelle
epäluulonsa, oikeutetun kehoituksensa tekemään selvää tavasta, millä
hänen oli onnistunut kohota kurjuudesta, sillä hän piti aivan selvänä,
ett'ei se vähäinen summa, minkä hän oli vankeudesta lähettänyt, voinut
tehdä tätä ihmettä, varsinkin kuin vaimo ensi näkemisen iloisassa,
sanatulvassa oli kertonut hänelle, että vanhin poika jatkoi taas
koulunkäyntiänsä ja että hän oli muuttanut uuteen kotiin jo ennen, kuin
mainittu summa tulikaan. Gerda, joka selvästi oivalsi tämän solvaisevan
luulevaisuuden ja jonka puhdas sielu siitä kovasti haavoittui, laski,
sanaakaan vastaukseksi lausumatta, Leonardin eteen muistiinpano-kirjan,
johon hän oli heidän eronsa aikana merkinnyt joka pennin, kuin hän oli
ansainnut ja pannut menemään. Häpeästä punastuneena silmäili Leonard
näitä lehtiä, jotka kuiviin numeroihinsa kätkivät kertomuksen
sankarimaisen naisen kovasta taistelusta oman ja omaistensa
kohtalaisesta toimeentulosta, ja kuin Leonard oli pannut kirjan kiini,
ojensi hän sen jälleen hänelle niin nöyrästi anteeksipyytävän näköisenä,
että Gerda sydämessään antoi anteeksi hänen solvauksensa, kummaltakaan
puolelta sanaakaan enää lausumatta tästä aineesta. Hänen rakkautensapa
se juuri olikin, mikä oli yllyttänyt Leonardia epäluuloon. Se, joka
rakastaa, on luulevainen, ja luulevaisuus on tunnoton, sen ymmärsi Gerda
aivan hyvin.
Leonard kiiruhti pääkaupunkiin tervehtimään suosijoitaan ja lähemmin
sopimaan uudesta toimipaikastaan ja valmistamaan perheensä tuloa. Häntä
vastaanottivat mitä sydämellisimmällä tavalla hänen tulevat esimiehensä,
ja tarjosivat hänelle erittäin edulliset ehdot suuren sanomalehtensä
toimituksessa, ja ehdottivat, että hänen asiansa järjestettäisiin siten,
että joku vähäinen osa hänen palkastaan joka kuukausi jätettäisiin velan
maksuksi. Leonard oli sangen tyytyväinen ehdotukseen ja hän arveli
saavansa vielä jatkaa hyvällä menestyksellä alkanutta kirjallisuuttansa,
koska sanomalehti-työstä jäi hyvin paljon aikaa jälelle. Hän vuokrasi
soman asunnon ja lähti hakemaan perhettänsä, joka kuukausi hänen
vankilan portista ulosastuttuaan otti uuden kodin haltuunsa.
Pääkaupungissa menestyi Leonard oivallisesti. Hänen toiveensa selkenivät
yhä enemmän joka päivä. Kärsimänsä onnettomuus tuotti vielä erityistä
mieltymystä tähän iloiseen, kauniisen ja soreaan kirjailijaan, hän kuin
luottamalla petolliseen ystävään oli joutunut köyhyyteen ja vankeuteen.
Marttyrinkirkkaus ympäröi häntä yleisön silmissä. Puhuttiin myöskin,
että hänen vaimonsa oli ollut hyvin itsensä uhraava ja ponteva
onnettomuudessa. Ainoastaan muutamat pääkaupungin sivistyneet muistivat
hänet neito-ajoilta, jolloin hänen sanoivat olleen erittäin vakavan ja
tietohaluisen, vaikka vähän "omituisen" tytön. Neljännestä osastakaan
Gerdan kärsimisiä ja ponnistuksia ei kuitenkaan ollut kellään
aavistusta, mutta vaikka ne olisi tunnettukin, niin olisi varmaan
kuitenkin sanottu, kuten nytkin: "mitä ei voisi kestää ja kärsiä
sellaisen miehen tähden?" ja jos Gerda olisi toisin menetellyt, niin
olisi häntä sanottu huonoksi vaimoksi.
Niin kului vuosi. Sillä ajalla olivat hupaisuuden lisäksi Gerdan
vanhemmatkin olleet hänen kotonaan, he näet olivat kutsutut sinne
jouluksi ja viipyivät useita viikkoja tyttärensä luona, jolloin vanha,
kovaa kokenut äiti näytti uudestaan virkoavan eloon, hellitellessään
lastensa lapsia. Mutta kapteeni istuskeli vaan nyreissään katselemassa
herttaista perheseuraa, ja sydämen koetuksista ja vakaista ajatuksista
tarkemmaksi tulleella huomioky'yllään luki hän tyttären kalpeista,
eloisista kasvoista, mitä surupäiväin sanomattomat urotyöt tiesivät
kertoa. Ja hän ajatteli, että tytärhän, vääryyttä kärsinyt lapsi,
sentäänkin teki hänelle ilon, hän yksinään, sen täytyi hänen
huokauksella tunnustaa, muistaessaan poikaa.
Leonardilta oli taas tullut kirja, joka sai vielä suurempaa suosiota
kuin ensimäinen, ja ylipäänsä pidettiin häntä lahjakkaimpana ja
aatteellisempana sanomalehtimiehenä. Nuoret vasta-alkajat kirjallisuuden
alalla saivat hänestä ennakkoluuloista vapaan ja hyväntahtoisen
neuvonantajan, kaikki ihmiset puhuivat hänen viehättävästä olennostaan
ja hänen luonteensa oivallisuudesta. Sitten kuin hän myytyänsä viimeisen
teoksensa hyvästä hinnasta Ruotsiin oli suoriunut velastaan, poistuivat
hänen taloudelliset vaurionsa yhä loitommalle, niin että jäi ainoastaan
kimalteleva jälkihohde hänen uhraavasta ystävyydestään ja syyttömästä
kärsimisestään; jopa puhuttiin, ja siinä oli perääkin, että hän alkoi
lukea filosofian tohtorin arvoa. Hänen komeat tuulentupansa olivat siis
toteutuneet, vaikka tavallisesti niin ei käy.
Gerda oli onnellinen. Hän oli haaksirikon kauhuista myrskyn ja kuohujen
läpi taistellen pelastunut tyynen rannan lujalle kalliolle. Nyt ei
pitäisi minkään myrskytuulen enää voiman kumota hänen rauhallista
majaansa. Leonard oli eloisa, uuttera ja herttainen. Rohkeita, ihania
aatteita syntyi hänen sielussaan, ja vaikka hänellä nyt uudessa
asemassaan suosittuna sanomalehtimiehenä ja mieleisimpänä kirjailijana
oli laaja ystäväpiiri ja vaikka hän usein vieteltiin kotoa pois ja
välistä vietti kokonaisia päiviä poissa kumppanien ja ystävien seurassa,
niin tuntui Gerdasta kuitenkin niinkuin hän ei olisi ollut niin yksin
nyt kuin ennen, heidän avioliittonsa ensi aikoina, vaikka hän seurusteli
yhtä vähän kuin silloin muitten ihmisten kanssa, mutta niinä hetkinä,
jotka hänen puolisonsa vietti kotonaan, seurusteli hän ja keskusteli
vaimonsa kanssa, vieläpä, kuin opettajansa, johon hän monessa
tapauksessa loi silmänsä ja jonka päätelmiä ja ajatuksia hän iloisella
luottamuksella kuunteli. Kärsimyksen päivät olivat Leonardille
ilmaisseet hänen vaimonsa oikean arvon, joka oli ollut häneltä salattuna
heidän avioliittonsa ensimäisinä suruttomina päivinä. Gerda oli
onnellinen ja ne hetket, jotka jäivät hänen perhe- ja kotitoimistaan,
pyhitti hän kuten ennenkin, henkisten kykyjensä kehittämiseen. Hänen
vanhat kirjansa tosin olivat hävinneet ja joutuneet sinne tänne, mutta
uusia saatiin pian sijaan. Vaikk'eivät ne sisältäneetkin samoja muistoja
nuoruuden ajoilta kuin hänen vanhansa niin ei se voinut häntä kauan
kumminkaan enää surettaa, sillä hän oli sen luontoisia, jotka eivät
huoli niin paljon syrjäseikoista, kuinka tärkeitä ne olleekin, kuin he
vaan saavuttavat toivotun tarkoitusperänsä. Mitäpä hän siis suotta
sureksisi kirjainsa katoamista, koska hänellä on vapaa tilaisuus
toisista, uusista, ammentaa sielunsa ravintoa samalla nautinnolla, kuin
mitä vanhat olivat hänelle suoneet. Gerda oli onnellinen. Hänen elämänsä
oli jälleen täydellisesti sopusointuinen, ja koko hänen olentonsa sai
entisen suloutensa.