vielä, huolimatta kaikista vastoinkäymisistä, mitä jo oli kärsitty,
poikansa kypsyvän vihdoinkin ymmärtäväiseksi mieheksi, ja toivoi hänelle
onnellista tulevaisuutta, ja vaikka hän eläisikin vielä
häiritsemättömässä onnessaan vanhassa kodissa, niin ei hän olisi sentään
hetkistäkään epäillyt jättää sitä, kuin hän vaan olisi tiennyt jollakin
tavalla voivansa edistää lapsensa tulevaa onnea. Muuten ymmärsi hän
sangen hyvin, kenenkään sitä sanomattakaan, että kaupungintalo oli
myytävä rahan hankkimista varten vuokran maksamiseksi tälläkin kerralla,
sillä se suuri voitto ei ollut vielä langennut, jonka Rudolf toivoi
saavansa kaupasta, mihin hän oli kuluttanut tulonsa, ja joka edelleenkin
yhdessä hänen tuhlaavan elämäntapansa ja hurjien
maanviljelys-yritystensä kanssa nielasi kaikki, mitä puukauppa tuotti.
Kaikki tämä kävi parissa minuutissa rouva Ivarssonin ajatusten läpi,
samalla kuin hän taas tunsi katkeraa tuskaa ajatellessaan, kuinka
vähäinen osa kodin varoista oli uhrattu tyttäreen, kuin poika sitä
vastoin oli saanut nauttia melkein kaikki, eikä siitä runsaasta kylvöstä
kuitenkaan näyttänyt tulevan niin mitään näkyviin. Mutta olihan Rudolf
hänen ensin syntynyt rakastettu lapsensa, huolimatta kaikista niistä
tuskista, mitä hän oli tuottanut hänelle, ja kentiesi kaikki kääntyisi
vielä paremmaksi kuin voitiin aavistaakin, kuiskasi toivo
äidinsydämessä.
Rouva Ivarsson suostui siis muuttamaan poikansa luo. Kapteenin ja
Rudolfin välillä oli asia jo valmiiksi puhuttu. Alettiin valmistautua
matkalle vanhasta kodista. Rudolf sai puolestaan vähäisen lykkäysaikaa
vuokran maksussa, koska hänen isänsä oli takuussa siitä, sillä
tiedettiin, että ukko Ivarssonilla, vaikka hän jo oli antanut kauniit
rahat poikansa puolesta, kuitenkin vielä oli kylläksi jälellä
lunastaakseen tämänkin sitoumuksen. Kaupunkitalo ilmoitettiin
myytäväksi. Kuin sen asema oli erittäin edullinen ja kun siihen sitä
paitsi kuului suuri ja hyvä tontti, sopiva uusille rakennuksille, tuli
joukko ostajia ja kapteenin onnistui saada hyvät rahat siitä, niin että
hänellä, sitten kuin Rudolfin vuokraraha oli eroitettu, oli muutama
tuhat jäljellä, jotka hän pani pankkiin tyttärensä laskuun siinä
vakaassa päätöksessä, ett'ei hän liikuttaisi ropoakaan siitä pojan
tähden, joka jo oli saanut yllin, kyllin. Kapteenilla, samoin kuin hänen
vaimollansakin, oli se iloinen toivo, että nuorukaisen talous ja toimet
tulisivat vallan toiselle kannalle kuin vanhemmat muuttaisivat hänen
luokseen. Myöskin luulivat näkevänsä vilahduksen pojan uskollisuudesta
siinä, kuin Rudolf toivoi heidän kotiutuvan hänen luokseen, mutta se
kuitenkin oli erehdys, sillä Rudolfin esitys tuli vaan hänen
rahapulastaan ja tarkoituksena sillä oli, että talon myyminen auttaisi
häntä siitä.
Toukokuussa muutettiin maatilukselle, jossa Rudolf antoi koko toisen
puoliskan päärakennuksesta vanhempiensa asunnoksi, sittenkuin hän
tuhlaavaan ja kopeilevaan tapaansa suurilla kulungeilla oli korjauttanut
sen ja laitattanut sellaiseen sisustukseen, että se olisi kelvannut
vaikka komeimmaksi kaupungin asumukseksi. Se herätti vanhuksissa,
varsinkin äidissä, suurta tyytymättömyyttä ja tuotti hänelle itselleen
hyväntahtoisia nuhteita, jotka taas sytyttivät hänen vihaansa. Hän sanoi
vanhempiaan säädyttömiksi poroporvareiksi, kuin he voivat ruveta
moittimaan hänen tarkkaa huolellisuuttaan, valmistaessaan heille hupia
ja mukavuutta, ja ensimäinen päivä kuin vanhemmat olivat uudessa
kodissa, pilvinen ja sateinen päivä, tuntui kummankin puolisen
tyytymättömyyden kautta kahta vertaa synkemmältä sekä vanhemmille että
pojalle. Rouva Ivarsson ajatteli surusydämin, yöllä valveilla maatessaan
ja kyyneleillä kastellen päänalustaan, että se oli huono merkki
vanhempien tulevaiseen oloon pojan huoneessa, kuin ei ensimäinen päivä
hänen kattonsa alla kulunut rauhassa, ja hän katui katkerasti
paheksumisellaan antaneensa syytä epäsopuun.
Kaksi vuotta kului, mutta vanhuksien toiveet pojan aseman parantumisesta
heidän olonsa kautta hänen kotonaan eivät olleet toteutuneet. Rouva
Ivarssonin ryhtyminen taloustoimiin, tuotti tosin vähäisiä säästöjä,
mutta Rudolfin hurja elämäntapa jatkui edelleen hillitsemättä. Isässä,
jonka hänen onnistui täydellisesti soaista kauniilla lauseillaan ja
sekavilla puheillaan, oli varma vakuutus, että kaikki päättyisi hyvin.
Äiti sitävastoin levottomuudessaan ja murheissaan, piti tätä päätöstä
epävarmana, varsinkin sen jälkeen, kuin hän erään kerran Rudolfin luona
oli nähnyt hänen suuren kauppaystävänsä, ulkomaalaisen, joka muutama
vuosi sitten oli yht'äkkiä asettunut pääkaupunkiin, jossa hän "tuli,
näki ja voitti" "tyhmien suomalaisten" terveen järjen, järjesti
suuremmoisen kauppatoimiston, houkutteli kauppoihinsa joukon ihmisiä,
vieläpä vanhoja rouviakin, jotka halusivat panna pienen omaisuutensa
niin hyvälle kannalle kuin mahdollista, arveli ja kuvitteli saavansa
mitä loistavimmat tulokset älyllisistä keksinnöistään, osti itselleen
kivirakennuksen "päästäkseen asumasta vuokralla," ajeli kahdella
kallisarvoisella hevosella, kohteli vierasvaraisella jaloudella
taiteilijoita ja taiteilijattaria ja seurusteli kaikkein korkeimmissa
piireissä. -- Tämä herra laajoilla kauppamatkoillaan oli "pistäynyt
katsomaan rakasta ystäväänsä ja hyvää veli-Ivarssonia," koska siihen oli
hyvää tilaisuutta. Sittenkuin vieras oli kääriytynyt
karhunnahka-turkkiinsa ja kadonnut näkyvistä, jäi hänen nuori isäntänsä
iloiseen, ylpeään mielenjännitykseen, jota tämä kuitenkin koki peittää,
täydellisen maailmanmiehen välinpitämättömyyden hunnulla, -- kapteeni
taas oli vilpittömästi ihastuksissaan "tuohon jaloon herraan," joka "sen
voi heti nähdä hänestä," -- oli "perin pohjin kunnon mies," -- mutta
rouva Ivarssonin kasvoille jäi vielä entistä synkemmät varjot. Kuin
vielä vaikutus tuon erinomaisen vieraan tenhovoimasta oli tuoreena,
rohkaisi tuo hyvä nainen itsensä ja varoitti peittelemättömin sanoin
poikaansa, tuosta vieraasta herrasta. Kaikuvalla naurun hekoituksella
otti Rudolf vastaan tämän varoituksen, taputti äitiä ystävällisesti
hartioille ja sanoi hänen hyväntahtoisuutensa ja pojallisen
kunnioituksen tähden antavansa hänelle anteeksi hänen naurettavan
epäluulonsa moitteetonta kunnon miestä kohtaan, mutta pyysi häntä
vast'edes olemaan vaivaamatta itseään sekä muita tarpeettomalla
levottomuudella hänestä ja hänen asioistaan.
Näiden kahden viime vuoden vuokraa oli Rudolf yhtä kykenemätöin
maksamaan kuin edellistenkin, sillä kaikki hänen tulonsa ja melkoiset
lainat lisäksi, jotka hän oli ottanut isän tietämättä, menivät kuten
ennenkin hänen hulluihin yrityksiinsä. Kapteeni, ollen perin
kunnollinen, mutta erittäin herkkäuskoinen ja epäkäytöllinen mies, uskoi
ehdottomasti hänen valeitaan ja kerskailevia luulottelujaan, ja koki
kaikin voimin auttaa häntä hänen monissa "satunnaisissa" ahdingoissaan.
Myöskin täytyi, huolimatta kapteenin vakaasta päätöksestä olla muka
koskematta Gerdan nimessä pankkiin pantuihin rahoihin, kumminkin ottaa
ne viimekuluneen vuoden vuokran maksuun. Rouva Ivarssonin vastaväitteet
ja tuskallinen tyytymättömyys olivat isän ja pojan mielestä vaan
tavallisia "naisten arveluita," ei mitään huomiota ansaitsevia. --
Niinmuodoin oli Rudolf tuhlannut vanhempien kaikki varat ja hävittänyt
sen vähäisen jäännöksen siitä, jonka piti olla sisaren perintöosa. Tämä
ei näyttänyt kuitenkaan millään tavalla huolestuttavan häntä, sillä
olihan vanhempien uhraukset vaan lainaa, jonka hän runsaasti korvaisi,
niin pian kuin toivottu suuri voitto tuosta isosta kauppayrityksestä
lankeisi, joka ei nyt kauaa kestäne. Eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin
voitto tuli saatavaksi ja sillä tavalla, että tuo suuri ulkomaalainen
asioitsijamies eräänä kauniina päivänä, "odottamattomien vastusten"
tähden, niiden joukossa ulkomaisten rahakauppiaitten häviö, joitten
kanssa hän oli yhteydessä, huonosti onnistunut rautatieyritys,
suurenlainen metsäpalo, joka oli hävittänyt useita tuhansia syliä puita,
y. m., piti itsensä pakoitettuna tekemään konkurssin, pelasti häviöstä
muutamia kallisarvoisia "pirstaleita" entisestä komeudesta, pudisti
tomun jaloistaan ja vetäytyi kotiin omaan maahansa, jälelleen jättäen
kaikki kauppaystävänsä pitkine nenineen ja tyhjine kukkaroineen
seisomaan rannalle.
Nyt olisi rouva Ivarssonilla ollut syytä riemuita tarkkanäköisyydestään,
joll'ei tuska, mitä hän tunsi, olisi ehkäissyt jokaista ilontunnetta ja
saattanut hänet sydämellisesti toivomaan, että hänellä olisi tuhansin
kerroin ollut väärin. -- Rudolf ja isä olivat aavistamattoman ukoniskun
jälkeen tainnottomina hämmästyksestä, joka kuitenkin pian raukeaksi
vihaksi kävi, ja lukemattomat olivat ne valat, joita vannottiin "kirotun
keinottelijan" perikadoksi, hän kuin oli viekoitellut rehellisten
ihmisten rahat ja sitten mennyt matkoihinsa.
Rudolfin viha ja epätoivo taas näytti koskevan etupäässä häntä itseään
ja toivotonta asemaansa, johon hän oivallisen asioimisystävänsä petoksen
kautta oli joutunut. Hän ei millään muotoa myöntänyt, että hän oman
typeryytensä kautta oli aikaan saanut onnettomuutensa, ja hyvin vähän
näytti sekin häntä surettavan, että hän oli perin tyhjentänyt iäkkäät
vanhempansa ja tehnyt sisarensa perinnöttömäksi. Tämä mies, jo
synnynnäisestä taipuisa itsekkäisyyteen, oli hemmoittelevan kasvatuksen
kautta niin piintynyt ja paatunut itsepäisyyteensä, että se hänessä oli
tukehuttanut jokaisen tunteen, ei ainoastaan hellemmän uskollisuuden,
vaan myöskin jalouden ja vilpittömyyden tunteet, niin, vieläpä terveen
järjen päätösky'ynkin. Hän piti sen aivan itseselvänä, että hänen
lähimmäisensä uhrasivat kaikki hänen tähtensä, mitä heillä oli, niin,
hänestä se ei ollutkaan mitään uhrausta. Se oli hänen mielestään ihan
luonnollista, että hän sai käyttää omaistensa rahoja, sen kuin niitä
riitti, niinkuin hän tahtoi, aivan mielinmäärin, ja hän olisi pitänyt
lähimmäisiään sydämettöminä hirviöinä, jos he olisivat koettaneet
vastustaa hänen itseanastamiaan oikeuksia. Ei hän myöskään voinut
huomata viettäneensä tuhlaavaa elintapaa. Mitä vielä! Hän arveli
päinvastoin, että hän niukkain tuloinsa tähden oli pitänyt
puutteenalaista elämää ja saanut kokea monta itsekieltämyksen hetkeä.
Nyt piti hän itseänsä surkuteltavana marttyyrina, joka on joutunut jalon
uskollisuutensa ja halpamaisen petturin kavaluuden uhriksi.
Kerran vakavasti keskusteltaessa huomautti äiti häntä, että Gerdan
perintö oli hukkaantunut juuri hänen kauttansa, ja koetti herättää hänen
omaatuntoaan huomaamaan sitä vääryyttä, jonka hän oli tehnyt.
Rudolf kuunteli röyhkeällä kärsimättömyydellä hänen sanojaan ja alkoi
puhua:
-- Mitäs hätää Gerdalla on? Onhan hänellä oivallinen mies pitämässä
huolta hänestä, ja hän voi kuin kala vedessä, kuin minä, köyhä raukka,
sitä vastoin saan retostaa vastuksissa ja kurjuudessa. Mutta äiti onkin
ollut aina puolueellinen minua kohtaan Gerdan tähden. Mitä se sitte
tekee, jos minä kärsinkin, kuin ei vaan tuulenpuuska häntä kohtaa! Minä
luulen kyllä, ett'ei olisi välittänyt, vaikka minä olisin ollut
päiväpalkkalaisena, kuin vaan Gerda olisi saanut elää kuin ruhtinatar.
Nuot yhtä mielettömät kuin sydämettömätkin sanat herättivät
kärsimättömän naisen suuttumusta, ja hän vastasi:
-- Mutta kuuleppas, Rudolf! Sinä itse ehkä olisit ollut
kunnioitettavampi ja vanhempasi onnellisemmat, jos sinä olisit ollut
päiväpalkkalainen, etkä, kuten nyt, tyhjäntoimittaja.
Kirouksia mumisten hampaittensa välistä, jätti Rudolf vihoissaan
äitinsä, valjastutti hevosen vaunujensa eteen ja lähti pois, erään
ystävänsä luokse, ja siellä viipyi hän yhtäpäätä pari päivää,
tointumassa saamastaan iskusta ja kodissa tapahtuneista häiriöistä, ja
katui jo sydämensä pohjasta koskaan "ottaneensa noita vanhoja luoksensa;
mutta mitäs peijakkaassa sentään muuta oli tehtävänäkään, kuin kerran
talo oli myytävä? Kyllähän he tosin olisivat saattaneet elää kaupungissa
ukon eläkerahalla, sillä kuinka paljon tarvitsee pari tuommoista vanhaa
ihmistä menoihinsa? -- Mutta ihmiset olisivat silloin huutaneet jo
täyttä kurkkua, että hän oli hävittänyt heidät, ja täytyyhän sentään
ajatella vähän kunniaansakin tässä matoisessa maailmassa." Sellaisia
jotenkin olivat tuon kiittämättömän pojan "ylösrakentavaiset" ajatukset.
Sen yrityksen mentyä myttyyn, jossa Rudolf oli osallinen, joutui hänen
omatkin asiansa mitä sekavimmalle kannalle. Hänen velkojansa, aivan yhtä
herkkäuskoiset kuin hän itsekin, olivat näkevinään jotain takeita,
niinkauan kuin hän oli kaupoissa tuon mahtavan patruunan kanssa, mutta
nyt alkoivat he ahdistaa häntä ja hänen konkurssiin joutumisensa oli
vaan hetken kysymys. Silloin sattui aavistamatoin tapaus, joka näytti
antavan jotain toivoa parempaan päin.
Eräs rikas, vanha, naimaton mies, kaukaista sukua kapteenille ja
molempien lasten kummi, kuoli, ja oli testamentissään jakanut
ristilapsilleen viisikymmentä tuhatta markkaa, kuitenkaan ei, kuten
kohtuullista olisi ollut, yhtä paljon molemmille, vaan siten, että
Rudolf sai kolmekymmentä ja Gerda kaksikymmentä tuhatta. Sehän oli aivan
luonnollista, -- ja sellainen jako tapahtuu usein tässä ymmärtäväisessä
maailmassa, -- että naimaton veli, joka oli hävittänyt vanhemmat ja
sisaren, sai suuremman summan kuin tämä, joka oli avioliitossa ja kahden
lapsen äiti. Rudolfista oli tämä epätasainen jako aivan luonnollinen,
niinkuin kaikki muukin vääryys, kuin ne vaan olivat hänen omaksi
edukseen.
Kapteeni, hän oli puolisonsa vaikuttavan läksytyksen kautta saanut ensin
jonkinlaisen aavistuksen siitä halpamielisestä itsekkäisyydestä, jota
miehet, paraimmatkin heistä, usein melkein julmurien tavoin käyttävät
naista vastaan; mutta nyt iskun kautta, joka oli kohdannut pojan asioita
ja samassa sekä tämän että hänen omaa itserakkauttaan, oli hän herännyt
sokeudestaan täyteen kirkkauteen, -- ja nyt huomautti hän pojalle,
kuinka onni, huolimatta hänen kelvottomuudestaan, oli ollut niin
suosiollinen hänelle, että hän suurimman hädän hetkellä sai keinoja
mahdollisesti korjatakseen asioittensa rappiotilaa ja kehoitti häntä,
sen verran kuin hänen sanansa voivat vaikuttaa, maksamaan velkansa, ja
koska nämät, sen mukaan, mitä isä luuli tietävänsä, eivät vielä täysin
vastaisi perintösummaa, panemaan loput pankkiin, vähäiseksi hyvitykseksi
sisarellensa tekemästä vahingosta. Rudolf kuunteli ehdoitusta
jonkinlaisella säälivällä ivanaurulla väliin nykäisten olkapäitään. Hän
tiesi kyllä paremmin, hän, kuin tuo yksinkertainen ukko, että hänen
velkansa olivat paljoa suuremmat tuota mitätöntä perintösummaa. "Senkin
vietävä kummi, vaikka oli niin rikas, ei kuitenkaan sallinut hänelle
enempää kuin tuon pilanpäiväisen summan, kolmekymmentä tuhatta markkaa.
Olisihan hän saattanut kyllä antaa hänelle kaikki viisikymmentäkin
tuhatta ja vähän enemmänkin vielä. Mitä Gerda teki koko perinnöllä?
Olihan hän kyllä hyvässä turvassa. Kolmekymmentä tuhatta! Täytyisi olla
todellakin sellainen vanhan aikainen pölkky kuin ukkovaarikin,
pitääkseen kolmeakymmentä tuhatta markkaa minään rikkautena. Mutta ihan
paraaksi, edes jonkin läven täytteeksi, tuli sentään tuokin viheliäinen
summa."
Raha tuli todellakin paraasen aikaan hänelle. Tuli tiedoksi, että hän
oli saanut perinnön, ja itse piti hän huolta, että sen arvo jäi jotenkin
epätiedon vaiheille, sillä hän oli hyvin salakähmäinen siinä suhteessa,
mainitsi usein mielellään jonkun vähemmän määrän, kuin todellinen summa
olikaan, että voitaisiin aivan hyvin, jos oikea tulisi joskus
mainituksi, uskoa sen olevan ainoastaan puolet todellisesta
rahamäärästä. Salavihkaa ja vaitiolon välipuheella kuiskasi hän
jossakussa tilaisuudessa eräälle tutulleen nelin kerroin suuremman
summan, kuin se oikeastaan oli. Nämät pienet, yhtä sukkelat kuin
hyödyllisetkin kujeet, oli hänen suuri kauppaystävänsä eräänä ystävyyden
hetkenä opettanut hänelle. Tällä tavalla jäi asian todellinen laita
epätietoon. Velkojiensa läsnäollessa hän koetti näyttää hyvin
luotettavalta ja keskustella mitä kaunopuheliaisimpaan tapaansa, ja ne
rauhoittuivatkin ja luottivat hänen hyviin lupauksiinsa järjestää
asiansa niin, että kaikki olisivat tyydytetyt. "Olisihan sentään synti,
arveltiin, syöstä turmioon kunnon poikaa, joka oli joutunut liukkaan
petturin uhriksi, kuten moni vanhempi ja kokeneempikin mies."
Rudolf nauroi partaansa ja maksoi kerran harvinaisuuden vuoksi vuokran
omalla rahalla. Mihin loput perintösummaa joutuivat, on vaikea sanoa.
Kumminkaan ei sillä maksettu mitään velkaa. Uusi vuosi alkoi ja kului
niinkuin kaikki edellisetkin hurjuudessa ja laiskuudessa, kuin vanhemmat
sitä vastoin surivat sydämensä pohjasta ja katuivat katkerasti
vetelyyttään pojan kasvatuksessa, mutta se oli liian myöhäistä;
synkässä, häviönsä partaalla olevassa kodissa, he nyt istuivat. Tämän
kuudennen vuokravuoden lopussa teki Rudolf konkurssin.
Hän oli nyt tehnyt sekä itsensä että vanhempansa kerrassaan tyhjäksi
rahalta. Kaikilla kolmella heillä ei ollut muuta kuin kapteenin pieni
eläkeraha toimeentulon piteiksi. Rudolf oli vähää ennen vararikkoaan
käynyt lankonsa luona, joka oli huostaansa ottanut vaimonsa äsken saadun
perinnön. Rudolfin matkan tarkoitus oli saada nyt lainata tuo raha
taikka kumminkin osa siitä, mutta kapteeni oli varoittanut vävyänsä
kirjeessä, minkä hän oli kirjoittanut hänelle omantuntonsa kehoituksesta
ja sisällisestä rakkaudestaan jo niin julmasti vääryyttä kärsinyttä
tytärtä kohtaan; raskaalla ja pojan tähden häväistyllä sydämellä hän sen
teki. Leonard kielsi niinmuodoin Rudolfin pyynnön, mutta sai siitä
osakseen monta salaista kirousta rakkaalta langoltaan.
Vararikkonsa jälkeen tuli Rudolf vanhempiensa luokse, jotka olivat
vuokranneet vähäisen maatiluksen pitäjässä, muutama penikulma kauempana,
ja sanoi heille päättäneensä matkustaa Amerikaan, etsimään onneansa
uudessa maailmassa, kuin vanha oli ollut niin hävyttömän nurja hänelle.
Hänen päätöksestään ei tietysti tullut mitään, vaan hän katsoi
paremmaksi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta viipyä vanhempainsa
luona, viettäen aikaansa täydellisessä toimettomuudessa ja maailmaa
vihaavassa synkkämielisyydessä. Sitä paitsi piti hän itseänsä syyttömänä
marttyyrinä halpamielisten, kelvottomien ihmisten tähden ja
surkuteltavien asian laitain vuoksi: alituisesti puheli hän oivallisesta
elämästä ja suurista toiveista, jotka häntä muka odottavat vapaassa
Amerikassa, missä hän, kaikkien poroporvarien kiusalla täällä kotona,
kokoisi miljoonia, se näet tapahtuisi ainoastaan yhdessä
kädenkääntämässä, kuin vaan on pää oikealla paikallaan. Siten oli
Rudolf, yhäti haaveillen tulevaa suuruuttaan Atlantin toisella puolen,
viettänyt enemmän kuin vuoden ajan köyhäin vanhempainsa luona ja
muutaman kuukauden sisarensa kodissa, -- mutta silloin hänen terveytensä
tila alkoi tulla arveluttavaksi. Hänen vanha sairautensa, jota hän
niinkuin kaikkea muutakin oli kelvottomasti hoitanut, kiihtyi nyt
kivisteleväksi ja vaaralliseksi vaivaksi, joka pani hänet
sairasvuoteelle. Huolimatta niukoista varoistaan, täyttivät vanhemmat
yhtä tarkkatuntoisesti kuin ennenkin rakkaudenvelvollisuutensa
koettamalla hankkia onnettomalle pojalle kaikkea sitä hoitoa, mikä
hänelle oli tarpeen. Lääkäri selitti, että sairaan on aivan
välttämättömästi oleskeleminen jossain kylpypaikassa suven ajan, ja
kapteeni lainasi rahasumman eläkkeensä puolta kiinnikettä vastaan,
hankkiakseen pojalle varoja tälle matkalle.
Rudolf lähtikin lääkärin määräämälle kylpypaikalle Ruotsiin ja palasi
sieltä näennäisesti vahvistetuilla voimilla, mutta talven tullessa
sairastui hän uudestaan, ja nyt valvoi isä ja äiti yöt päivät hänen
vuoteensa ääressä, kunnes viimein, useita kuukausia kestäneitten
kärsimysten perästä, kuolema hänen itsehankkimistaan tuskista ja
turmeltuneesta elämästään pelasti tuon raukan. Pitkällisistä tuskista
nöyrtyneenä katui hän katkerasti, nähdessään tunnottomasti kohtelemainsa
vanhempain itsensäkieltävän rakkauden, ja sillä mielellä erosikin hän
tästä elämästään, ilottomasta, kuten se oli ollut, huolimatta kaikista
sen huvituksista; siitä erosi hän astuakseen laupiaan, elävien ja
kuolleitten tuomarin eteen, äitinsä palaviin esirukouksiin suljettuna.
Gerda ja hänen kotinsa oli myöskin saanut näinä viimeisinä aikoina
kärsiä kovia mullistuksia. Kuten olemme sanoneet, oli hänen puolisonsa
vaimonsa tietämättä tehnyt velkaa. Kuin nyt Gerdan perintö joutui hänen
käsiinsä, niin hän vanhan lain ja ammoisista ajoista säilyneen
miesoikeutensa nojalla, vaimolta ollenkaan kysymättä, otti sen haltuunsa
ja käytti sen hyväkseen, maksoi ensin velkansa, ja sittenkuin tämä nuori
herrasperhe, miehen jyrkän tahdon mukaan, oli pitänyt loistavat pidot
kaikille tuttaville, pani hän loput pankkiin. Eräänä päivänä, juuri
siihen: aikaan kuin Rudolf oli matkustanut kylpypaikalle, tuli Leonardin
luo eräs vanha kumppani ylioppilas-ajoilta. Hän oli erään ruukin
isännöitsijä ja oli saanut tietää että hän, Leonard, "oli saanut periä"
ja pyysi "vanhan ystävyyden tähden" hänen takaustaan jotenkin suureen
summaan. Jalon Leonardin mieleen ei voinut laisinkaan tulla kieltää tätä
pyyntöä entiseltä kumppanilta, jonka hän tiesi olevan kunnon miehen
ilman ainoatakaan virhettä. Sehän olisi ollut hyvin halpamaisesti tehty!
Ja eihän tässä mitään vaaraa muuten ollutkaan tarjolla. Ystävän pyyntö
kaikessa mutkallisuudessaan ja mielitteleväisyydessään oli tuskin
lausuttu, kuin Leonard jo ainoassa kynän vedossa oli kirjoittanut
nimensä tuon takaus-sitoumuksen alle. Gerda ei tiennyt tästä mitään,
eikä hänen miehensäkään huomannut ilmoittaa sitä hänelle, sillä nehän
ovat "miesten asioita, eivätkä ne koske naisia." Mutta kuinka olikaan,
ruukinisännöitsijä teki muutama kuukausi myöhemmin konkurssin, yhtä
komean kuin hänen tuumansakin olivat suuret. Onnettomuus iski kuin
hävittävä pommi nuoren sanomalehden-toimittajan rauhalliseen kotiin,
hetkinen, ja se oli muuttunut raunioksi. Se summa, josta Leonard muitten
takuumiesten kanssa oli sitoutunut vastaamaan, oli monin kerroin
suurempi kuin hänen vaimonsa pieni omaisuus. Toiset takuumiehet olivat
vähävaraisia asioitsijoita, joitten talo tarvitsi vaan tämän iskun,
romahtaakseen sorakasaksi. Leonard joutui mukana häviöön, hänen täytyi
antaa tuo vähäinen pää-oma viimeisen ropoon saakka, täytyi nähdä kuinka
jokainen esine tästä hupaisesta kodista raastettiin huutokauppa-kamariin
ja joutui vasaran alle, ja hänen täytyi näin hävitettyyn kotiin, jossa
tuskin löytyi peitettä maattavaksi, leipäpalaa syötäväksi, jättää
puolisonsa ja kolme pientä lasta, nuorin ainoastaan muutaman viikon
vanha, heidät hän saattoi keppikerjäläisiksi; itse hän seurasi
oikeudenpalvelijaa velkavankeuteen.