Tahi jos sinulla on enempää sanottavaa, niin sano se nyt kerrassaan,
että sitte tulee rauhakin. -- Kuinkas on kiinnityksen laita? Kaikesta
tuosta, mitä sinä nyt latelit, voisi päättää sinun kieltävän,
luullakseni! Sinä saat tosin suojella tyttäresi etua, niin ett'ei hän
joutuisi maantielle kehnon veljensä kautta. Niinkuin hän nyt muka
istuisi polttavassa leivän puutteessa, kuin hänellä on sellainen mies
kuin Leonard, joka hänestä huolen pitää! Tahi tahtooko hän varmuuden
vuoksi ottaa äidinperintönsä jo hänen vielä eläessään, ettei isä ja veli
vaan sitä hävittäisi?
Ärtyneen tyrannin solvaavalta ivalta tuntui kapteenin viimeiset sanat.
Rouva Ivarssonin silmät täyttyivät katkerilla kyynelillä nähdessään
tämän miehen, joka oli ollut hänen sydämelleen kallis, jonka toiveita ja
tahtoa hän oli niin iloisesti totellut, jonka luonteen hän oli kuvaillut
niin jaloksi koko sen ajan, kuin he olivat yhdessä eläneet
aviopuolisoina, nähdessään hänet nyt edessään, halpamaiseen vihaan
syttyneenä hänen rehellisistä sanoistaan, ja kuullessaan nuot
turhamaiset herjaavat sanat hänen huuliltaan.
-- Kiinnitä mitä vaan haluat. Hallitsethan sinä kumminkin kaikki, sanoi
hän. Et sinä, eikä kukaan muukaan saa sanoa, että minä olen pannut
esteitä poikani tulevan menestyksen tielle. -- Minä sanon nyt kerrassaan
sinulle kaikki: älä kysy vast'edes minun suostumustani. Mitä minä
merkitsen? Minä olen vaan holhuunalainen, mitään merkitsemätön orja. --
Kerran luulin vielä, että minulla järjellisenä ihmisenä on sananvaltaa
minulle kuuluvaan omaisuuteen, ja äitinä uskoin itselläni olevan vallan
tehdä jotain tyttäreni hyväksi, ja panemalla jonkun ehdon, ennenkuin
suostuin kiinnitykseen, tahdoin hankkia sen kautta Gerdalle tuon
vähäisen rahamäärän, minkä hän olisi tarvinnut, mutta silloin sinä
järjestit asian, kysymättä minun suostumustani, ett'ei vaan sinun
tahtosi olisi riippuvainen niin alhaisesta olennosta kuin vaimosi, ja
kuin minä kysyin kuinka asian laita oli, niin sain huolettoman,
vaillinaisen vastauksen, aivan kuin minä olisin ollut palvelia ja
puheena olisi ollut asia, joka ei ollenkaan minua liikuttanut. Ja
kuitenkin riippui siitä lasteni onni ja menestys. -- Sinä hetkenä, Otto!
katkesi monivuotinen rakkauden side sydämessäni. Minä en ollut
puolisosi, vaan palvelijasi, ja sinä tiedät, että minä olen elänyt siitä
päivästä huoneessasi orjana, ja siksi jään. Mitä Jumala on eroittanut,
ei ihminen voi yhdistää.
Rouva Ivarsson lähti hitain askelin huoneesta, johon hänen puolisonsa
jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Lopuksi hän alkoi astella
edestakaisin, pää rinnalla ja kädet seljän takana, tupakkapiippu
sormissa.
Kummallisia sanoja ne olivat, mitä hänen vaimonsa oli lausunut! Hänen,
joka aina oli pitänyt heidän avioliittoansa onnellisimpana,
sopusointuisimpana ja malliksi sopivimpana, mitä voitiin ajatella! Ja
hänkään ei koskaan liene ollut mikään kohtuuton mies. Ei, kunnian ja
arvon kautta! Sellainen ei hän koskaan ole ollut. Hän oli rakastanut ja
kunnioittanut vaimoansa, kuten tunnollisen miehen tulee ja sopii, ja
tämä tosiaan ansaitsikin sen! -- Ja nyt tämä hokee sitä alinomaa, kuinka
hän oli vähäisellä laillisella vallallaan, jota luultavasti paremmat
miehetkin usein käyttävät vaimoansa vastaan, kohdellut häntä, kuin tämä
väänteli ja käänteli asioita, joita ei ymmärtänyt, ja tämä muka oli niin
syvältä loukannut häntä, niin syvältä, ettei hän enää siitä hetkestä
saakka pitänyt itseään hänen vaimonaan. Se muka sitten oli syynä!
Kapteeni seisahtui akkunan eteen. Hänen piippunsa oli kauan sitte
sammunut ja hajamielisenä laski hän sen kukka-astiaan. Kauan seisoi hän
mietteisiin vaipuneena, ne tulivat aina syvemmiksi ja syvemmiksi.
Monenlaisia olivat hänen ajatuksensa, ne kävivät pitkässä rivissä läpi
hänen sielunsa. Hänestä tuntui toinen ajatus synnyttävän
vastustamattomasti toisen ja lopuksi asettuvan hänen eteensä ja
tarkastelevan häntä vakailla katseillaan.
Kapteenista tuntui, niinkuin hän ei enää olisikaan perheensä haltija,
sillä niin vaikutti häneen vaimonsa odottamatoin puhe. Hän menetti
kaiken luottamuksen itseensä. Hänen, joka aina oli ollut niin hellä ja
järjellinen aviomies, niin tunnokas isä, hänen täytyi nyt nähdä vaimonsa
riistävän häneltä rakkautensa ainoastaan sen tähden, että hän oli
menetellyt kuin isäntä talossaan. Vaimo oli siinä tehnyt pahoin. Hänen
naisekas itserakkautensa oli loukattu, siinä koko asia. Hänellä väärin
oli. Hänhän oli *mies*, pää. Hän oli oikeassa, pannessaan tahtonsa
voimaan, huolimatta vaimostaan ja lapsistaan ja käyttäessään kodin
varoja. Mutta sanotaan myös, että mies ja vaimo ovat *puolisot*. Kuinka
voi toinen sitte olla hallitseva ja toinen hallittava? Eivät he ole
puolisot sillä tavalla. Mutta vihkisanoissakin mainitaan, että vaimon
pitää miehellensä alamainen oleman. Ja sen pitäisi varmaan olla Jumalan
sana. Niin kyllä, mutta silloin eivät he olisikaan puolisot, vakuutti
jokin sisällinen ääni. Hehän ovat vaan herra ja palvelija. Mutta eiköhän
mainita raamatussa tuosta alamaisuudesta? Kuinka olet sinä nyt niin
ihastunut raamatun sanaan, sanoi ääni taas, sinä joka et juuri koskaan
ole pitänyt väliä, mitä siellä on? -- Niin kyllä, siten käy meidän,
ihmisten! Kuin raamatun sana tuntuu meissä vastaavan itsekkäitä
toiveitamme ja mielipiteitämme, silloin me sitä suosimme mielellämme. --
Mutta vaikka jotain sellaista olisikin raamatussa, niin sanoo järki,
ett'ei voida olla puolisot, jos toisen tulee hallita, toisen totella.
Puolisoittenhan täytyy olla samanarvoiset, vai kuinka? Niin, mutta
puolisoita ei olla kuitenkaan. Miehellä on alansa ja vaimolla myös.
Ulkonainen, käytännöllinen, päättävä, hallitseva toimi, se on edellisen
ala. Taloudellinen, lempeä, rakkaudellinen, hoitava taas on jälkimmäisen
asia. Eikö sillä tavalla ole tasapainoa? -- Oi, miten kekseliäs on
ihmisten itsekkyys! Eikö se ole etevä asianajaja! -- Kapteeni tunsi
itsensä niin rauhalliseksi. Oli aivan kuin raskas taakka olisi pudonnut
hänen sydämmeltään. Hän oli aivan oikeassa ja oli ihan tarkoin
käsittänyt asemansa. Hänen vaimolleen ei ollut tapahtunut millään
tavalla vääryyttä. Jalompi osa, korkeampi kutsumus olivat hänen. Miksi
oli hän sitte tyytymätön? Minkä tähden pitää hän itseänsä halveksittuna?
Kapteeni tunsi sydämmensä oikein huojennetuksi ja sielunsa ylennetyksi
avioliitto-kysymyksen ratkaisemisesta, jonka hän oli keksinyt.
Vaimollehan oli uskottu paljon arvokkaampi tehtävä avioliitossa. No
hyvä, muistutti tuo kiusoittava, sisällinen ääni, jos niin on,
täytyisihän hänellä olla sama arvo kuin miehelläkin, vieläpä
korkeampikin, sillä eihän anneta alemmalle olennolle jalompaa tehtävää.
Se sotii kaikkea järkeä vastaan. Ja jos hänellä on korkeampi arvo,
jalompi tehtävä, niin ei voida häntä estää päättämästä talon varoista,
ja lasten kasvatuksesta. -- Tämä totuus koko uhkaavassa voimassaan
selveni kapteenin rehellisessä, puoluettomassa sydämessä, joka kuitenkin
tahtoi uinailla perityissä ennakkoluuloissa. Silmänräpäyksessä selveni
hänelle monta vuosisataa kestänyt hairaus avioliitossa ja
yhteiskunnassa. Ja tälle hairaukselle oli hän uhrannut vaimonsa
rakkauden, tyttärensä henkisen kehityksen! -- Kaksi tuntia seisottuaan
ikkunassa miettimässä kääntyi hän, meni huoneesensa, sulki oven ja itki
katkerasti.
Nyt tahdomme katsoa, kuinka on Gerdan laita. Hän oli ollut naimisissa
puoli neljättä vuotta. Hänen pikku poikansa oli saanut sisaren, joka nyt
oli muutaman kuukauden vanha. -- Olivatko nämät vuodet lahjoittaneet
nuorelle vaimolle onnea? Oliko hän nauttinut maallisen autuuden suloa ja
tuntenut henkensä ja sydämensä halut ja toiveet tyydytetyiksi tällä
nautinnolla? Jälestäpäin saamme nähdä! Hän rakasti jäntevän henkensä
koko voimalla ja innolla sitä miestä, joka oli voittanut hänen
rakkautensa, sitä miestä, jonka hengessä hän oli toivonut löytävänsä
täyden vastineen sielunsa unelmiin ja vastauksen sen tutkiviin
kysymyksiin. Tämän miehen omistaminen, jokapäiväinen yhdessä olo hänen
kanssaan olivat hänen hurmaava autuutensa, jossa hän huolitteli
henkeänsä, koko olentoansa, kuin paratiisin lähteellä. Ja Leonard
kohteli nuorta vaimoansa kaikella hellyydellä, mikä voi löytyä
eloisassa, kuusikolmatta vuotiaassa miehessä, kohteli jumaloivalla
ihastuksella sitä puolisoa, jonka hän oli vapaasta tahdostaan valinnut.
Hänen taitonsa, hänen halunsa tieteisiin hämmästyttivät ja ihastuttivat
häntä. Gerda oli täydellisesti onnellinen avioliitossaan ensimmäisen
vuoden.
Toisena vuotena oli asian laita sama, vaikka ensimmäinen autuuden
huumaus alkoi haihtua. Leonard oli hellä, iloinen, rakastettava, mutta
hän vietti paljon enemmän aikaa ulkona kotoa, kuin edellisenä vuonna.
Hän kutsui aina useimmin ja useimmin tuttuja kotiin luoksensa, välistä
päivälliselle, välistä illalliselle, jolloin hän oli Gerdasta yhtä
erillään, kuin jos hän olisi ollut kotoa poissa. Hän seurusteli alinomaa
vieraitten ihmisten kanssa. Milloin oli se tai se ystävä kutsunut hänet
luoksensa, milloin hän taas jonkun hengenheimolaisen kanssa sopi
erittäin hyvin yhteen mielipiteissä, ja kuin hänen nuori puolisonsa
sellaisissa tapauksissa, menemättä levolle, oli istunut valveilla,
odottamassa häntä kotiin, lausui hän melkein moittivasti, puoleksi
välinpitämättömästi, tyydymättömyytensä tuollaisesta "romantillisesta
lapsellisuudesta," kuten hän sanoi, ja kielsi hänen olemasta huolissaan
hänen tähtensä, vaikka hän jonkun kerran viipyisikin poissa myöhään
yöhön, ja kehoitti häntä vaan rauhallisesti menemään levolle, sillä hän
"kadottaisi vaan kauneutensa," sellaisella tarpeettomalla valvomisella.
Sellaiset sanat olivat tuskan pisto Gerdan sydämeen. Eikö hän sitte
ollut mistään muusta, mistään korkeammasta arvosta puolisolleen, kuin
olla vaan kaunis hänen silmissään? Eikö hän ymmärtänyt, että hänen
rakkautensa se oli, joka kehoitti hänet luopumaan levosta ja odottamaan
häntä kotiin tulevaksi, ett'ei hän arvelisi itseään kohdeltavan
välinpitämättömästi, ja ett'ei hänestä tuntuisi koti tyhjältä ja
autiolta, kuin kaikki makaavat unen helmassa? Ja minkä tähden hän etsi
vieraita ystäviä, heidän kanssansa haastellakseen? Minkä tähden hän
puhui aina yhä harvemmin hänen kanssaan aatteista, jotka liikkuivat
hänen mielessään, ja kuin Gerda välistä johti keskustelun ajatuksen ja
tietojen alalle, minkä tähden hän kuunteli niin välinpitämättömästi
hänen puhettaan, vaihtoi keskusteluaineen ja alkoi puhelemaan
jokapäiväisistä, arvottomista asioista? Eikö hän ollut kasvanut
ollenkaan tämän henkiseksi puolisoksi? Kyllä sentään! hän tunsi olevansa
juuri se, mutta Leonard ei huolinut antaa hänen lausua jaloimpia,
lämpimämpiä tunteitaan ja ajatuksiaan, ja jos hän jonkun kerran
lausuikin, kuunteli tämä, kuten sanottu, hajamielin hänen sanojaan,
antaen hänelle joskus ystävällisen lavertelevan vastauksen, joka usein
osoitti selvästi, että hän oli väärin käsittänyt vaimonsa ajatukset.
Seuraus tästä oli, että Gerda aina enemmän ja enemmän kätki rikkaan
henki-elämänsä itseensä. Kirjat, jotka olivat hänen ilonsa ja henkinen
ravintonsa vanhempainsa luona ja jotka hän oli tuonut mukanaan uuteen
kotiinsa, otettiin jälleen esille kaapistaan, ja nuori vaimo alkoi
uudestaan pitkinä yksinäisinä hetkinä, kuin hänen miehensä viipyi
ystäväinsä seurassa, etsiä suruissaan virkistysjuomaa runojen ja
tietojen lähteestä.
Sanotaan, että naisen rakkaus, kuin se valloittaa hänen sydämensä, on
hänelle kaikki kaikessa, täyttää kaikki hänen tarpeensa, kaikki hänen
toiveensa ja siihen yhtyy kaikki muutkin hänen halunsa ja unelmansa. Me
vastaamme, että rakkaus todellakin on korkein ja voimallisin tunne, mikä
ihmissydämessä voi olla ja myönnämme, että nainen etupäässä on kutsuttu
tämän pyhän tulen vartijaksi, mutta myöskin älyn tuli, yhtä hyvin kuin
mikään muukaan jalo sielunvoima, on Jumalan lahja, kallis ja katoamatoin
sellaisenaan, jos ei ihminen itse, kuten, paha kyllä, moni onnetoin
tekee, koeta haudata sitä elävältään. Joskin rakkaus on ihmishengen
korkein elonmerkki, niin ei suinkaan luojan tarkoitus ollut, että muut
jalot voimat pitäisi tukahutettaman sen kaikkivoivalla vallalla. -- Ei!
kaikkien voimiemme tulee muodostaa sopusointuisan kokonaisuuden, niitten
tulee vaikuttaa omaksi kehitykseksemme ja jalostuttamiseksemme,
kanssaihmistemme iloksi ja onneksi; ja rakkauden tulee olla
henkielämämme sielu, pyhä henki, joka elähyttävänä ja kirkastavana
voimana tunkee koko olentomme joka soluun. Siinä ihmisessä, olkoon hän
mies tai nainen, joka on saanut älyn ihanan lähteensuonen omakseen, ei
voi tätä suuntaa tukahuttaa, ei voi se kuihtua auringonpaahteisina
kuumina päivinä ei myöskään surun jäätävän talven alla. Niin oli myöskin
Gerdan laita. Vaikka vanhat ystävät, kirjat, morsiusilon juhlapäivinä
olivatkin unhotetut, niin kuitenkin monta kertaa hän sittemmin
suloisimmassa onnessaankin, ihastuksen kaipuulla muisteli noita
hyljätyitä rakkaitaan, ja ne olivat hänestä kallis, kätketty aarre, mikä
joka hetkenä oli hänen nautittavanaan ja sen omistaminen teki hänen
maallisen onnensa vielä rikkaammaksi. Ja kuin ensimäinen autuuden
kesäpäivä alkoi mennä mailleen, silloin otti hän noina pitkinä hetkinä,
jotka hänen puolisonsa vietti vieraissa ystävissään, ja sitten kuin hän
oli unen helmaan tuuditellut lapsensa, omat pienokaisensa, jotka päivän
yksinäisyydessä laverruksillaan tenhosivat pois kaikki kaipauksen ja
synkkämielisyyden pilvet hänen sydämestään, -- silloin otti hän kirjansa
ja tunkeutui rakkaudessa jalostuneen, selvätajuisan henkensä avulla
palavassa innossaan tietojen viehättäville aloille ja hän omisti
itselleen sen ilon, sen runsaan henkisen ravinnon, minkä tämä toiminta
lahjoitti hänelle yksinäisyyden hetkinä, karkoitti kokonaan pois sen
kärsimättömyyden ja katkeruuden, joka muutoin olisi anastanut hänen
sydämensä ja osoittautunut hänen käytöksessään, mutta nyt hän sitä
vastoin voi, tyyni, omantakeisen voiman tunne koko olennossaan,
ystävällinen rauha kasvoissaan, ottaa vastaan viipyvää puolisoansa
tervetulleena kotiin. Syy vaimonsa iloiseen ja lempeään käytökseen,
katseisin ja sanoihin, oli täydellinen salaisuus Leonardille, vaikka ei
niin olisi tarvinnut olla, jos hän totisella rakkauden innolla olisi
tarkasti huomioonsa ottanut hänen sielunjäntevyytensä ja elämäntapansa.
Nyt hänestä näytti tässä miellyttävässä käytöksessä vaan ilmestyvän
oikea naisellisuus, joka hänet teki niin hempeäksi hänen silmissään.
Rikaslahjainen Leonard ei ymmärtänyt kaikessa viisaudessaan puolisoansa,
koska hän, kuten niin monta tuhatta muutakin, sekä selvä- että
sekavajärkistä miestä, itse sitä huomaamattaan, oli soentunut ja
paatunut ikivanhoissa ennakkoluuloissa, jotka jo useassa tapauksessa
ovat tulleet osaksi ihmisluontoa. Hänelle ei koskaan juolahtanut
mieleen, että nainen voisi ajatusten alalla olla hänen vertaisensa,
käsittää hänen aatteitaan ja omiensa kautta herättää uusia hänessä,
vaikka jonkun kerran lienee hauskaa "kiusan vuoksi" keskustella naisen
kanssa oppineista asioista, oikeastaan vaan koetellakseen ja tutkiakseen
häntä kuin mitäkin luonnon ilmiötä, ja kuullakseen naisen käsitystä
asioista, jotka hänen luonteelleen ja oikealle alalleen muka ovat aivan
vieraat. Hän ei tullut edes ajatelleeksikaan, että hänen poissaolonsa
kotoa tuskastuttaisi Gerdaa. Pitäisihän hänen kyllä ymmärtämän ett'ei
mies, varsinkin hänen toimessaan, voinut sulkeutua vaimoineen huoneesen,
vaan täytyi oleskella ihmisten kesken. Olihan hänellä lapsensa huvina ja
taloudelliset askareet toimena, silloin kuin hänen "jonkun kerran"
täytyi olla poissa. Että hänellä vaimonsa luona olisi voinut olla
runsaampi hengen ravinto, kuin ystävien joukossa, se ajatus ei koskaan
juolahtanut hänen mieleensä. Tämä tosin oli erinomaisen lahjakas nainen,
mutta kuitenkin ainoastaan "nainen", eikä hänellä siis ihan
luonnollisesti ollut sellaista kasvatusta ja kirjatietoa, että hän voisi
seurata hänen ajatusjuoksuaan ja oppimääräänsä. Hänellä ei ollut
vähintäkään aavistusta siitä, että Gerda vietti yksinäiset hetkensä
lukemisella ja että hän henkensä viljelemisellä varjeli sydämensä
raskasmielisyydestä ja kärsimättömyydestä. Päinvastoin, kuin hän jonkun
kerran katsahti hänen kirjakaappiinsa, ajatteli hän itsekseen, että
hänen tietohalunsa oli kyllä haihtunut, kuin hänellä oli hellempää ja
naiselle kalliimpaa huvia saatavana. Niin naisten aina käy, ajatteli
hän, ja sehän on ihan luonnollista. Heillä on oma velvollisuutensa ja
meillä, miehillä, on omamme.
Siten oli aika kulunut näinä vuosina. Ei mitään ulkonaista häiriötä, ei
mitään onnettomuutta ollut kohdannut Gerdaa eikä hänen kotiaan.
Leonardin tulot eivät tosin olleet liian suuret, mutta kuitenkin ne
riittivät heidän kohtalaiseen elintapaansa, ja Gerda ei vähintäkään
aavistanut, että hänen miehensä oli tehnyt suuremmoisen velan naimisensa
jälkeen, mutta sehän oli vaan luonnollista. Henkilö hänen toimessaan ei
voinut elää kuin luostarissa. Hänen täytyi seurustella ihmisten kanssa,
ja se maksoi aina vähän, ajan mittaan. Maailman kunnioitus kadotetaan,
jos eletään saiturina, ja se vahingoittaa tulevaisuudenkin. Hänen
vaimonsa ei tarvinnut kuitenkaan tietää, että hän oli velkoja tehnyt.
Naiset eivät ymmärrä sellaisia välttämättömyyksiä. Hän kyllä ajan
pitkään hankkisi parempia tuloja ja sitäpaitsi olihan Gerdalla
odotettavana perintö vanhemmiltaan. Hyvä ja ystävällinen puoliso oli
Leonard aina vieläkin, hän näytti erittäin rakastavan lapsukaisiaan ja
vietti leikkimällä ja lavertelemalla heidän kanssaan harvalukuiset
jouto-hetkensä. Vaimoansa muisti hän hedelmillä, makeisilla sekä osti
hänelle silloin tällöin jonkun uusimman tuotteen kaunokirjallisuuden tai
soittotaiteen alalla, hänen huvituksekseen sillä ajalla, kuin hänen
"joskus" täytyi jättää hänet yksikseen. Kaupungissa pidettiin nuorta
sanomalehden toimittajaa ja hänen puolisoaan onnellisen parin esikuvana,
siellä he kävivät käsi kädessä; uljas ja hymyilevä oli Leonard ja hän
katseli lempeän suojelijan näköisenä kauniisen vaimoonsa, jonka
uinailevasta katseesta pilkoitti sisällinen rakkaus, kuin se sattui
hänen puolisoonsa tahi lapsiinsa. Siinä oli rakastava pari, tuumailtiin,
ja moni kaupunkilaisvaimo, joka arveli itsellään olevan syytä moittia
miestänsä yhdestä tai toisesta syystä, vetosi useinkin maisteri
Ivarssoniin, hän kuin oli oikea rakastettavan miehen malli.
Oliko Gerda todellakin onnellinen? Kyllä? -- Hän tosin tunsi syvällä
surulla, että, hänen puolisonsa ei ymmärtänyt häntä, kuten hän oli
toivonut, mutta hän rakasti häntä kyllin suuresti, ollakseen kuitenkin
onnellinen, ja hänen rakkauden ja tieteen valossa yhä enempi kypsyvä
henkensä oli opettanut hänelle sen viisauden, jota hänellä ei ollut
nuoruuden kokemattomuudessaan, että nimittäin kaikki eivät voi ajatella
ja tuntea samalla tavalla, vaan kukin niiden lahjain mukaan, jotka
hänelle suodut ovat, ja että paljon hyveitä ja etevyyksiä voi olla
ihmisessä, vaikka hänellä onkin toinen käsite elämästä, toiset pyrinnöt
kuin meillä itsellä. Hän oli oppinut käsittämään ihmispersonallisen
pyhyyden, oppinut ymmärtämään, että jokaisen ihmisen velvollisuus
itseään ja ihmiskuntaa kohtaan on olla veltosti alistamatta sisällistä
elämäänsä ja henkisiä voimiaan jonkun toisen olennon vaikutuksen
alaiseksi ja niinmuodoin olla uhraamatta omaa itsenäisyyttään
jonkinlaiseksi arvottomaksi lisäksi, vaalistuneeksi kiertokasviksi
jonkun hallitsevan olennon hyötyisän rungon ympärille, vaan sen tulee
itsenäisesti kehkeytyä siksi, miksi luoja on hänet määrännyt. Hän
ymmärsi koko tuon suloisen vapauden ja siunauksen sellaisesta
pyrinnöstä, ymmärsi sen sopusoinnun, joka syntyy siitä, kuin tätä
pyrintöä elähyttää rakkauden pyhä voima ja joka tekee kaksi avioliitossa
yhtynyttä puolisoa, niinkuin koko ihmiskunnankin, yhdeksi kauniiksi
lujaksi kokonaisuudeksi, joka kaikin puolin täyttää määrätyn
tarkoituksensa.
Niin ajatteli ja tunsi Gerdan yksinäisillä hetkillä työskentelevä,
valossa ja totuudessa aina korkeammalle pyrkivä henki. Hän oli niin
lujasti vakuutettu puolisonsa luonteen jaloudesta, hänen kutsumuksensa
mukaisesta työstään, ettei hän hetkeäkään epäillyt, että he molemmat,
jos kohta kumpikin omalla alallaan, kulkivat elämän korkeinta
tarkoitusta kohden ja olivat toisilleen täysin kelvolliset. Nyt
ymmärrämme, kuinka Gerda voi olla niin perin onnellinen, vielä kauankin
sen jälkeen kuin lempiviikkojen herttainen aika alkoi haihtua, ja vaikka
hänen puolisonsa niin monta kertaa laiminlöi kodin ilot, olemalla ulkona
seuraelämässä ja huvituksissa.
Sillä välin jatkoi Rudolf kolmantena vuokravuotena suuremmoisia
maanviljelys- ja kauppatoimiaan, jotka enimmäkseen olivat
"kauppamatkoja" kaupunkiin ja muihin seutuihin, jossa hänellä oli joku
vanha, hyvin aikaan tuleva ystävä lukuajoilta, joka avoimin sylin
vastaanotti entisen iloisen kumppanin ja pidätti häntä jonkun viikon
kerrassaan metsästysmatkoilla, peliseuroissa ja muissa vähäisissä,
hauskoissa nuorenmiehen huvituksissa, ja sen aikaa tuo taitava
isännöitsijä kotona hautasi summan toisensa jälkeen kokeissaan. Kuin
tämä kolmas vuosi oli loppuun kulunut, sai kapteeni Ivarsson taaskin
vieraaksi poikansa, jolla tällä kerralla oli tuotavana paljon tärkeämpi
esitys omaksi ja vanhempainsa hyödyksi, kuin koskaan ennen. Isä Ivarsson
oli kuin olikin vielä tämänkin kerran pakotettu auttamaan häntä hiukan
tuolla "kirotulla vuokra-rahalla," joka sitte, niinkuin ukko sanoi, oli
"suorastaan järveen heitettyä rahaa, noina ensimmäisinä vuosina, koska
huonosti hoidetun talon kuntoon asettaminen nielasi kaiken sen tuotteet
ja paljon enempi sen lisäksi."
Päivällispöydässä esitti hän vanhempien mietittäväksi erään "tarkoin
punnitun" ja "aivan hyväätarkoittavan" ehdoituksen, jonka hän oli
huomannut "kaikin puolin sangen edulliseksi,", että nimittäin isä myisi
tuon "vanhan lahonneen kaupunkitalon, joka vaan tuottaisi tarpeettomia
huolia ja muutenkin se tulisi perinpohjin korjattavaksi tuottaakseen
vähääkään isännälleen," -- ja että vanhemmat tulisivat asumaan hänen
luokseen maalle.
-- Menee kaikki hiiteen, kuin on talous ja sitte vielä maatalous ilman
emäntää, selitti Rudolf. Se vanha neitsy, joka minulla siellä on, lienee
tosin hyvä paikallaan, mutta hänen itsepäisyytensä on minun kiusani,
kuin minä kumminkin olen hänen isäntänsä, ja hän palvelija. Ja
muutenkin: en minä juuri voi taata häntä. Varsin toista on, kuin on
omainen, joka hoitaa kaikki. Sinä olet vielä ripeä, äitiseni! Eikö sinua
haluttaisi tulla talooni emännöitsijäksi? Siinähän olisi sinulle jotain
toimintaa. Mitä sanot ehdoituksestani, äiti?
-- Hm! sanoi rouva Ivarsson hämmästyneenä sellaisesta esityksestä ja
vaikea olikin hänen ajatella täydellistä mullistusta niissä elämän
tavoissa, joihin hän niin monen vuoden kuluessa oli tottunut, mutta
toiselta puolen, kuin pää-asiallisin kohta, itse ydin hänen elämänsä
onnessa, oli murtunut, hänen ja puolisonsa välinen rakkauden side
katkennut, ja kuin hänen ennen niin hupainen, rakas kotinsa näytti
hänestä niin tyhjältä ja hävitetyltä, vaikka ei kukka-astiakaan ollut
muuttanut paikkaa, ja hän tässä kodissa oli vaan entisen puolisonsa
palvelija eikä vaimo, vaikka maailma yhä edelleenkin piti heitä vanhan
avioparin mallikuvana; kuin tämä muutos kaikessa synkeydessään tuli
hänen mieleensä, näytti hänestä kaikki muut käänteet hänen elämässään
tämän jälkeen kuitenkin vaan pikkuseikoilta. Pikemmin tuntui hänen
surulliselle sydämelleen virkistävältä ja lieventävältä, saada kokonaan
unhottaa vanhan kodin sekä ilosine ja katkerine muistoineen, ja tulla
uusiin oloihin ja uuteen toimintaan. Myöskin piti hän erittäin
edullisena pojan taloudelle, jos hän ottaisi sen käsiinsä, ja hän
tahtoikin ilolla uhrata vanhuutensa voimat lapsensa eduksi.