ja jatkoi parannuspuuhiaan, joiden täyttämisen hän jätti erään nuoren,
ruotsalaisen voudin rajattomaan mielivaltaan, sillä hän itse oli
antautunut yksinomaisesti seuraelämän huvituksiin. Kun kapteeni kerran
moitti häntä tällä tavalla käyttäymästä, vastasi hän:
-- Rakas isä! Minä olen aivan rauhassa, saatuani tämän miehen taloon. On
paljon parempi, että minä jätän koko hoidon miehelle, joka on perehtynyt
maanviljelyyn, kuin että minä itse hutiloitsisin toimissa, jotka
kuitenkin ovat enimmäkseen minulle vieraat. Ja Nilsson on erittäin
taitava mies alallaan. Minulla onkin rajatoin luottamus hänen
ehdoituksiinsa, ja jos niitten toimeenpano maksaakin vähän alussa, niin
onpa voitto sitä suurempi. Hän on esimerkiksi laskenut, että suuri
suonviljely, jota kaikki ihmiset pitävät vaikeana ja niin hiton
kalliina, että se kolmessa vuodessa korvaisi kaikki, mitä se nyt
kuluttaa. Hän on sen numeroilla todistanut.
-- Niinpä niin! arveli kapteeni, kyllähän se on hyvä, kuin vaan kaikki
käy onnellisesti.
Toinen suurenlainen yritys, johon vouti neuvoi isäntäänsä, oli se, että
ostettaisiin puutavaraa. Oli juuri se aika, jolloin metsän hakkaaminen
oli täydessä vauhdissaan. Tämä oli ehdoitus, joka enemmän kuin mikään
muu miellytti toimeliasta Rudolfia. Hän tulisi ainoalla tenho-iskulla
uppo rikkaaksi. Isä varoitti häntä kiirehtimästä siinä yrityksessä, tahi
ryhtymästä siihen suuressa mitassa, koska voi aavistaa, että turmiota
tuottava seisaus ennemmin tai myöhemmin tulisi puutavarain markkinoilla,
-- saman varoituksen sai Rudolf ylipäänsä muiltakin tahoilta, -- mutta
hän nauroi vaan ja sanoi, että vanhat olivat tottuneet maailman alusta
epäilemään nuorten yrityksiä, ja että ihmiskunta, jos se aina olisi
kuullut vanhuuden varovaisia neuvoja, vielä olisi paratiisin aikuisella
kannallaan. Mutta sanotaanhan raamatussakin, ett'ei ihminen sielläkään
totellut varoittavaa ääntä, vaan tahtoi koettaa onneaan omalla
vastuullaan, ilvehti Rudolf.
-- Niin, ja sentähden tuli synti myös maailmaan, vastasi rouva Ivarsson.
-- Mitä vielä! Vanhoja satuja, joita papit ja profeetat ovat keksineet,
peloittaakseen tuhmaa kansaa ja vetääkseen heitä nenästä, mutta niihin
ei tartu viisaat ihmiset. Naiset ylimalkaan ovat sellaisia, että he
pysyvät tuossa vanhassa taikauskossa ja aina näkevät siinä jonkun
korkeamman opettavaisen merkityksen, kuin me miehet sitä vastoin
ripeästi käymme elämään ja seuraamme terveen järjen ääntä. Mutta sehän
onkin ihan luonnollista ja anteeksi annettavaa. Se seuraa naisen ja
miehen erilaisesta luonnosta, erilaisesta kasvatuksesta ja asemasta
maailmassa. Kuin hänen piirinsä on paljon rajoitetumpi kuin meidän, ja
hän ei ole pakoitettu pitämään elämää todellisena, kuten me, niin on
itse selvää, että hän istuu miettimässä haaveksittua maailmaansa, sillä
aikaa, kuin me teemme työtä hänen eteensä. Hän on kaunista, mutta
samassa heikkoa sukupuolta, sitä ei voi auttaa.
-- Mitä sukupuolta te sitten olette, miehet?
-- Me olemme voimakasta sukupuolta, selitti Rudolf, ylvästelevä hymy
huulilla.
Rouva Ivarsson katseli totisesti, melkein sääliväisesti, viisaasen,
"voimakkaasen" poikaansa, joka tuossa istui niin mukavasti nojallaan
keinutuolissa, pitäen hienoilla käsillään sivupuista ja puhallellen
hyvänhajuisia savuja hienosta sikaristaan. Päällänsä oli tummansininen
hännystakki, vaalea huivi kaulassa ja jalokivillä koristettu sormus
pikkulillissä, eikä hän näyttänyt ensinkään reippaalta maanviljelijältä,
vielä vähemmin "voimakkaan" sukupuolen jäseneltä, vaan mitä raukeammalta
katukeikarilta.
-- Älä sano naisista, että he ovat heikommat astiat, hymyili
Ivarsson-ukko sohvan nurkastaan. Tiedäthän, että he alkavat tutkia
tieteitä nykyään.
-- Niin, samoin kuin Gerda nyt tutkii, ha, ha, ha!
Kapteenista tuntui pila äärettömän hauskalta, ja hän nauroi
tukehtuakseen, mutta rouva Ivarsson meni sanaa sanomatta hiljaa
huoneesta.
-- Katsos, "äiti," hän ottaa aina pahakseen, kuin sanankin vaan lausuu
naisten opinnoista, sanoi ukko, katsellen rouvansa jälkeen. Hän on niin
lapsellinen, että hän aina vielä huolehtii, kuin Gerda ei saanut seurata
naurettavaa oikkuansa ja tulla ylioppilaaksi. Kyllä kai, se olisi ollut
juuri viisaasti, se! kuin vaan ajattelee, kuinka onnellinen tyttö nyt on
avioliitossaan. Hän on saakelin kunnon poika, tuo Leonard!
-- Nyt täyttää hän kumminkin kutsumuksensa, tuumasi herra Rudolf. Nainen
ylioppilaana, miesten kumppanina yliopistossa, -- ei, se on ja pysyy
tapahtumatta, -- hyi, piru vie! Sehän on ihan vastoin naisen luontoa,
vastoin sitä viattomuuden ja kainouden pyhyyttä, jonka pitää häntä
verhoaman ja jota paitsi hänellä ei ole mitään arvoa, saarnatkoon he
mitä tahtovat naisen oikeuksista.
-- Juuri niin ajattelin minäkin. Naisen maailma on kodin maailma.
-- Luonnollisesti!
-- Odotas, isä! sanoi Rudolf, kuin hän vanhempia hyvästijättäessään
taputti kapteenia hartioille. Älä parjaa metsäkauppoja. Minä tiedän
kyllä, mille kannalle asetun, ja kuin tämä vuosi on kulunut, heitän minä
hiiteen koko vuokraukset ja ostan itselleni oman talon.
-- Pojassa on kumminkin paljasta neroa, niin hento kuin hän onkin,
tuumaili kapteeni, kuin Rudolf oli istunut pieneen, komeaan rekeensä,
tarttunut ohjiin ja nyökäisten akkunaan, jossa äiti seisoi, pyörähti
ulos portista tulisella hevosellaan.
Kuinka täytti herra Rudolf Ivarsson tarkoituksensa ihmisenä ja
maanviljelijänä? Miks'ei, oivallisesti! Hän teki parannuksia ja hautasi
tuhannen toisensa jälkeen vuokraustiluksen sammalsoihin, joitten
viljelyksessä isännöitsijä, joka oli herransa koko käytöksestä päättänyt
hänen olevan upporikkaan, kummasteli vaan, ett'ei niin suurellinen ja
hieno henkilö, kuin herra Rudolf Ivarsson, hankkinut omaa tilusta, vaan
tyytyi vuokrataloon. Kerran, kuin isännöitsijä lausuikin tämän
kummastuksensa, vastasi Rudolf:
-- Minun aikomukseni onkin ostaa maatilan, mutta minä tahdoin ensiksi
vuokratilalla koettaa, onko minulla taipumusta maanviljelykseen ja
perehtyä toimeen.
Tämä oli isännöitsijästä hyvin viisaasti ajateltu ja puhuttu.
Rudolf osti joukon metsäosuuksia ja käytti kymmenittäin päivämiehiä
puitten hakkuusen. Metsäpalstain hinnasta annettiin vekseliä. Keväällä
alkoi uitto ja samassa kallis oikeuden käynti uittomiesten laittomasta
menettelystä. Puutavara saapui vihdoin pääkaupunkiin ja ladottiin
lautatarhoihin. Nyt olivat ne saatavat lastatuiksi laivoihin ja
myydyiksi ulkomaille. Tämä kävi kuin tanssi "hyvien ystävien" avulla ja
välityksellä, mutta he kiskoivat vaivansa palkinnoksi vähintäin puolen
voitosta ja viettelivät tuon nuoren, rikkiviisaan toimintamiehen, jonka
kerskailevan herkkäuskoisuuden ja sokean ymmärtämättömyyden he kyllin
huomasivat, menettämään toisen puolen rohkeisin kauppayrityksinsä,
joista he korjasivat koko voiton, kuin sitä vastoin Rudolf
jonkinlaisella hämmästyksellä näki äsken niin täydet kätensä tyhjinä.
Mutta he taas kokemuksen vakuuttavalla voimalla selittivät hänelle, että
sellaiset onnen vaihtelut ovat aivan välttämättömät vähänkin
suurenlaisissa yrityksissä, ja ett'ei tarvitse ollenkaan peljästyä, vaan
tulisi ainoastaan yhä rohkeammin käydä eteenpäin. Näitä neuvoja Rudolf
totteli liiankin mielellään, ollen niinmuodoin pelkäämätöin oppilas
korkeammassa asioimiskoulussa. -- Seuraus tästä oli, että nuori
maanviljelijä eräänä päivänä keväällä, tosin kyllä pitkän ajan kuluttua
vuokranmaksupäivästä, oli isänsä luona ja puhui vakavan ja
välinpitämättömän näköisenä laveista toimistaan, ja aivan veljellisellä
tuttavuudella, kuten täysi-ikäisen pojan sopii suopean isän kanssa,
ilmoitti hän olevansa sattumalta rahapulassa ja kysyi, eikö isä voisi
auttaa häntä "pinteestä" tuolla "kirotulla vuokralla." Mitään vaaraa ei
voisi ollenkaan tulla kysymykseen. Hänellä oli aivan tilapäinen puute
puhtaasta rahasta, joka kyllä pian olisi poistettu, kuin voitto suuresta
kauppayrityksestä, joka sattumalta oli niellyt kaiken rahan, lankeisi
ulos. Siis, tahtoisiko ukko tehdä hänelle tuon pienen avun, korkoa ja
edullista korkoa vastaan, ymmärrettävästi?
-- Sinä antaut liian laveisin yrityksiin, rakas Rudolfini! Sen olen minä
aina sanonut ja sanon nyt taas, tuumaili Ivarsson-ukko, otsa synkkänä.
-- Laveisin yrityksiin! Mitä vielä! Kuinka moni on paljon suuremmissa
toimissa ja panevat alttiiksi monin kerroin enemmän kuin minä, ja ovat
kuitenkin aivan rauhalliset tulevaisuudestaan.
-- Niinpä niin! Ne ovat rikkaat henkilöt. Heillä on varaa kärsiä
tappioitakin.
-- Rikkaat henkilöt? Niin kyllä! mutta he panevat koko omaisuutensa
kaikissa tapauksissa kerrassaan alttiiksi. Juuri heidän suuremmat
tulonsa saattavat heidät antaumaan suuriin yrityksiin, jolloin he
voisivat yhtä helposti joutua tappioon, kuin minäkin, -- jos
välttämätöintä olisi.
-- Niin, niin! -- Mutta minä pysyn siinä, mitä sanoin, että sinä
nimittäin teit siinä varomattomasti, alottaessasi metsäkaupat ja kaikki
muut kalliit yrityksesi ja parannuksesi talossa samalla kertaa. Kuka
kiittää sinua siitä, että olet haudannut useita tuhansia markkoja
toisten maahan?
Rudolf käveli edes takasin huoneessa, vilaisten tuon tuostakin
halveksivaisesti, mutta samassa sääliväisesti, vanhaan isään, joka ei
ymmärtänyt enää nuoruutta.
-- Toisten maahan! Kunniahan on hoitaa "toisten maata" ajanmukaisella ja
tunnollisella tavalla! Eikö se merkitse mitään isän mielestä? Ja mitä
taas tulee minun muihin yrityksiini, niin silloin on paras kerrassaan
ruveta talonpojaksi jollekin kurjalle maatilalle jos pelkurimaisesti
pakenee jokaista satunnaista vastusta, niitä vähänkin laajalliset
kauppatoimet välttämättömästi tuottavat. Joka ei mitään uskalla, se ei
mitään voitakaan. Mutta sitä en voi kieltää, että jos välttämätöntä apua
ei ole saatavissa tukalina hetkinä, niin voi koko asema auttamattomasti
sortua, ja silloin ollaan hukassa.
Rudolf kumarsi päänsä, rypisti kulmakarvansa ja vihelteli hiljoilleen,
kädet taskussa astuskellen edes takaisin. --
-- Kuinka suuren summan sinä tarvitsisit nyt sitte? kysyi kapteeni
vihdoin.
Rudolf pyörähti ympäri ja jäi isän eteen.
-- Ennen kaikkia vuokrarahan. Ja sitten pari metsävekseliä, jotka ovat
maksettavat muutaman päivän kuluessa, kumpainenkin kolmentuhannen
arvoinen, -- siis kaikkiaan kaksitoista tuhatta markkaa. Mitäs tuo summa
oikeastaan on? Ei mitään, kuin sen vaan omistaisi!
-- Eikö sinulla ole siis ollenkaan puhdasta rahaa itselläsi?
-- Kyllä, pari sataa markkaa, mutta se on luonnollisesti sama kuin ei
mitään.
-- Niin, sen ymmärtää se, joka käyttelee ainoastaan suuria summia,
muistutti kapteeni, vähän närkästyneellä ja kärsimättömällä äänellä.
Viimeisellä kerralla, kuin olit kaupungissa, jatkoi hän, puhuit sinä
suuresta voitosta, jonka sinä olit saanut viimeisestä puukaupasta.
Joihin on se rikkaus joutunut, kun sinä nyt taas olet rahan puutteessa?
-- Kuinka, lempo vieköön, isä saattaa olla noin yksinkertainen? Isähän
tietää, että minä olen suurissa kauppatoimissa ja voi kuitenkin kysyä
mihin rahat ovat joutuneet! No, olenhan minä luonnollisesti, kuten jo
mainitsin, pannut rahat liikkeesen, sitä paitsi maanviljelystyöt, metsän
valmistua ja puitten uitto ja oikeuden käynnit ja kaikki muut pahuukset,
jotka aina välttämättömästi seuraavat suurenlaisia kauppatoimia, ovat
nielleet melkoisia summia.
Rudolf pyörähti koroillaan ja jatkoi astelemistaan.
-- Minä ajattelin vaan, ett'ei sinun nyt, kuin maksupäiväsi lähestyi,
olisi sopinut tehdä itseäsi tyhjäksi rahasta. Niin paljon ajatusta
pitäisi voivan vaatia ymmärtäväiseltä ihmiseltä.
Rudolf pysähtyi ihan isän eteen.
-- Kuuluu, kunniani kautta, ettei isä ole mikään toimimies!
-- Ei! en olekkaan, mutta minusta lapsikin voisi ymmärtää sen
järjettömäksi, kuin luovutaan tarpeettomasti rahoista, juuri kuin
tiedetään, että tullaan niitä ennen pitkää tarvitsemaan.
Rudolf polki hiljaa hermostuneen kärsimättömyydestä hienolla
saappaallaan permantoon.
-- Jaha! Minä tunnen tuon! Vanhan tavan ijankaikkista laulua! Luopua
rahoistaan tarpeettomasti! -- Eikö olisi mielettömyyttä, kysyn
puolestani, -- mielettömyyttä, kuin on tilaisuus panna rahansa
liikkeesen, joka varmana voittona antaa summan takaisin nelin, --
vieläpä viisin kertaisesti, -- silloin sen sijaan pistää rahat
laatikkoon ja säästää niitä pientä hyödytöntä maksua varten, joka lankee
useita viikkoja myöhemmin, -- kuin on keinoja muulla tavalla hankkia
tämän maksun? -- Sehän olisi suorastaan hullujen tapaista! -- Mutta yhtä
mahdotointa, kuin ottaa otava taivaan kannelta, on teidän, vanhojen,
päähän saada mahtumaan, että kauppatoimissa välttämättömästi täytyy
syrjäyttää pienempi korko suuremman tieltä, jos tahdotaan saada vähänkin
suurempaa voittoa ja laventaa asioita. Ei! Teidän periaatteenne on, että
pitäisi koko ikänsä istua jossain sopessa ja kätkeä samaan ahtaasen
piiriin muutamat rahakolikkonsa, sen sijaan kuin pitäisi olla rohkeutta
käyttää niitä hedelmää tuottavaksi siemeneksi. Jos kaikki olisivat
seuranneet teidän mielipiteitänne, niin ei ainoakaan ihminen maailmassa
olisi saanut kokoon varallisuutta.
-- Olis kyllä! Moni vanhain mielipiteitten ihminen on koonnut
varallisuuden, ja suurenkin päälle päätteeksi.
-- Niin, mutta uskomattomilla, elinajan kestävillä ponnistuksilla! He
ovat uhranneet koko aikansa, kaappiakseen kokoon, sanasta sanaan,
kaappiakseen kokoon rikkauden, joka nykyajan yksinkertaisella,
rohkeammalla ja valistuneemmalla tavalla, kauppayrityksiä
harjoittamalla, voidaan hankkia parissa vuodessa, jopa usein yhdessä
hetkessä, ainoalla, hyvin lasketulla iskulla. He ovat, käyttääkseni
vertausta, leikanneet joka korren erikseen, kuin sitä vastoin nykyään
niitetään viikatteella.
-- Kuka on sinulle opettanut koko tuon rikkiviisaan toiminta-filosofian?
-- Oma, terve järkeni, luonnollisesti. Nehän ovat niin itse tiettyjä ja
selviä asioita, että yksinkertaisimmankin pitäisi voiman käsittää niitä.
-- Senpä tähden minä käsitänkin ne vallan hyvin, vieläpä paremmin, kuin
luuletkaan, rakas Rudolf! -- Ja minä pelkään, että sinun kauppaystäväsi
ja hyvät veljesi, jotka houkuttelevat sinua heittämään rahasi heidän
suuriin yrityksiinsä, lopuksi vetävät sinua nenästä ja korjaavat sekä
omansa että sinun tulosi.
-- Minä annan anteeksi sanat, joilla isä solvasi miehiä, joitten kunniaa
ja luotettavaisuutta ei ole vähintään epäilemistä, minä kuin pidän
sellaiset lauseet suorana seurauksena isän vanhanaikaisista
mielipiteistä, mutta minä pyydän saada olla kuulematta vast'edes
sellaista puhetta ihmisistä, joita minä pidän ystävinäni. -- Mutta,
palataksemme asioihimme, -- onko minulla mitään apua odotettavana
isältä, vai eikö? --
-- Sanos minulle, -- mistä tahtoisit sinä minun ottamaan rahoja, niin
mielelläni kuin tahtoisinkin auttaa sinua?
-- Mistä? Eikö isällä ole tämä talo, joka maksaa vähintäänkin kolmin
kerroin tuon tarvittavan summan? Mikä estää ottamasta lainaa talon
kiinnitystä vastaan? Olenhan minä lapsi ja perillinen, ja siis minulla
on osani myös, toivoakseni. Äläkä koskaan pelkää, että minä aion
hävittää isää tahi ketään muutakaan. Jos minä pääsen selville tästä
pulasta, niin lunastan, minä velkani ja maksan kuinka suuren koron isä
vaan tahtoo vaatia.
-- No, no, no! Kuka puhuu koroista lasten ja vanhempain kesken? Mutta,
katsos, minulla on velvollisuuksia myös äitiäsi ja sisartasi kohtaan.
-- Isä saa olla täydellisesti levollinen ja lisäksi varma siitä, että
minä kyllä olisin voinut saada apua ystäviltäni, jos minä olisin
sanankin lausunut, mutta minusta on mieluisampaa kääntyä omaisiini.
Aivan kuin eteväkin toimimies, ei Rudolf pitänyt tarpeellisena mainita,
että hän oli kääntynyt muutaman ystävänsä puoleen, saadakseen tuon
"mitättömän summan," mutta saanut sen sijaan tyytyä vaan erittäin
ystävälliseen kieltoon, tietysti sillä selvällä syyllä, että ystävät,
kuten hän itsekin, osuivat olemaan ihan satunnaisessa, mutta kuitenkin
"kirotussa rahapulassa."
-- Niin, niin! tuumasi Ivarsson-ukko. Kyllähän se on parasta, kääntyä
sukulaisiinsa, kuin sattuu olemaan ahtaalla. -- Ja sinä voit ymmärtää,
että minä autan sinua aivan mielelläni, kuin se vaan on minun vallassani
ja joll'eivät toiset, joista minä olen edesvastuussa, kärsi mitään
vahinkoa.
Isä ja poika jatkoivat vielä hetken aikaa ystävällistä keskusteluaan,
jossa jälkimäisen onnistui kumota edellisen kaikki arvelut ja
täydellisesti tehdä hänet vakuutetuksi toiveittensa toteutumisesta ja
lupauksiensa varmuudesta. Ja samana päivänä, kuin Rudolf oli pois
mennyt, esitti kapteeni rouvalleen, että talo kiinnitettäisiin
uudestaan.
-- Se on ikävää, lopetti hän, mutta mitä ei tekisi lastensa tähden?
Rouva Ivarssonin tyyni katse muuttui tuliseksi.
-- Niin kyllä! vastasi hän, vähän vapisevalla äänellä. Mutta eikö Gerda
sitte ole myöskin sinun lapsesi? Ja miten tylysti kielsit häneltä tuon
vähäpätöisen tuhatmarkkaisen, vaikka näit hänen palavan halunsa, hänen
surunsa?
-- Kas niin! Olemmeko nyt taas noissa entisissä hullutuksissa! Kuin
tyttö jo useita vuosia on ollut onnellinen vaimo, niin tulet sinä vielä
tuomaan esiin hänen lapsellisuuksiaan, jotka hän itse jo kauan aikaa on
unhottanut, siitä voit olla varma, ja minä iloitsen sydämeni pohjasta,
että minä ymmärsin oikeaan aikaan tehdä lopun koko hassutuksista.
Teidän, naisten, laita on kummallinen, kuinka voitte te höpistä
kaikellaista roskaa. Se on, ymmärrettävästi, anteeksi annettava, sillä
teillä ei ole mitään tärkeämpää ajateltavana. Mutta sen minä sanon
sinulle, Hanna! Nyt en tahdo enää ainoatakaan kertaa kuulla puhuttavan
koko tuosta ylioppilas-jutusta, ja tähän se jääköön!
Rouva Ivarsson oli tullut kuolon kalpeaksi. Kauan pidätetty, syvä tuska
tuli näkyviin täydessä väessään hänen silmistään, jokaisesta
kasvonpiirteestä, hänen vapisevista käsistään.
-- Koska nyt on viimeinen kerta, kuin tahdot kuulla puhuttavan asiasta,
niin tahdon minä myöskin lausua ajatukseni siitä viimeisen kerran, sanoi
hän ankarasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä.
Kapteeni olisi mielellään tavalliseen, suopeaan holhoojan-tapaansa
kieltänyt vaimoansa lausumasta mitään enempää asiasta, mutta tämän
hiljaiselle olennolle tavatoin mielenliikutus, joka ilmestyi hänen
sanoissaan, äänessään ja koko ulkomuodossaan, herätti hänen huomiotansa
ja jonkinlaisella hämmästyneellä uteliaisuudella odotti hän äänettömänä
ja tuijottavin silmin jatkoa hänen sanoihinsa.
-- Missä olen rikkonut häntä vastaan, josta hän voi moittia minua? kysyi
hän itsekseen. Jos kukaan on ollut hyvä mies, niin se olen ollut minä!
-- Minä en puhu enää mitään Gerdan toivosta päästä Upsalaan, jatkoi
rouva Ivarsson. Voihan tapahtua, että niin on hyvä, kuin nyt on. Hän on
vapaasta tahdosta itse valinnut kohtalonsa. Mutta ei ollut puhetta
mistään naimisesta, kuin sinä kielsit apusi hänen opintoihinsa, muista
se! Joll'ei rakkaus Leonardiin ja avioliitto hänen kanssaan olisi
lahjoittanut iloa ja onnea hänelle, niin olisi sinun kova
itsepintaisuutesi tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajakseen.
Vanhempaini jättämästä perinnöstä tahdoin ottaa tuon pienen summan;
jonka Gerda olisi tarvinnut. Sinusta tuntui luonnollisesti
tunnottomalta, kuin minä mainitsin tätä asiaa, mutta eihän se ole
sopimattomampaa, jos nainen kerran muistuttaa, mitä hän on tuonut
pesään, kuin sekään, että miehet alinomaa kerskaavat pitävänsä vaimosta
huolta. Ehkä sinäkin olisit valmis väittämään elättäneesi minua, vaikka
kolmas osa perinnöstäni meni nuoruuden velkaisi maksamiseksi?
Kapteenin kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Hän käänsi päänsä ja potkasi
kärsimättömästi sohvapöydän jalkaan.
-- Kiitos, kiitos rakas Hanna!
-- Ja kuinka teet sinä nyt, Otto? Sinä kielsit Gerdalta ropoisen siitä,
joka oikeuden mukaan kuului hänelle, ja nyt sinä uhraat kaikki varamme
Rudolfin hullumaisiin yrityksiin ja teet Gerdan perinnöttömäksi hänen
tähtensä. Eikö, omatuntosi nouse sellaista menetystapaa vastustamaan?
-- Ja sinä luulet, kävi kapteeni säihkyvin silmin ja vapisevin huulin
puheesen, että Rudolf tahtoisi hävittää sisarensa! Te, naiset,
ymmärrätte vaan vähän miehen kunniantunnosta. Te voitte uskoa omain
poikainne olevan kunniattomia raukkoja sentähden vaan, että te ahtaalta
näkökannaltanne ette voi käsittää miehen vaikutusalaa ettekä hänen
tarvettaan luoda itselleen muista riippumatoin asema. Yhtä varmaan kuin
minä elän tällä hetkellä, yhtä varmaan olen minä vakuutettu siitä, että
Rudolf kerran täydellisesti, vieläpä korkoin kanssa, jos niin vaaditaan,
on suorittava, mitä meidän nyt täytyy lainata hänelle, voidakseen alkaa
tiensä, ja ett'ei sinun eikä Gerdan eikä kenenkään muunkaan tarvitse
kärsiä vähintäkään hänen tähtensä.
-- Jumala sen suokoon. Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, mistä hän
paraimmalla tahdollansakaan mahtaa saada rahoja sen lainan maksamiseen,
jonka sinä nyt tahdot hänelle ennakolta antaa, jos hänen ratansa menee
edelleenkin alaspäin samoin kuin se on alkanutkin.
-- Menee alaspäin! Niin ei ole ajateltavakaan, saada teitä, naisia,
näkemään missään asiassa nenänpäätänne kauvemmaksi, eikä ymmärtämään,
että suuresta jotakin lähtee. Jos toimimies tarvitsee sattumoilta jonkun
rahasumman, niin on hän jo muka häviön tiellä, ja jos nuorukainen
viettää vähänkin iloista ja surutointa elämää, lopettaakseen nuoruuden
raivoansa ja tullakseen todelliseksi mieheksi, niin huudatte te heti,
että hän on langennut, kevytmielinen raukka, kadotettu olento, ei
kenenkään kunniallisen naisen rakkauden arvoinen.
-- Tytöt eivät tarvitse koskaan tuollaista raivon aikakautta tullakseen
ihmisiksi, vaan jos he käyttäytyvät vähänkin varomattomasti, niin
ryöstetään heiltä kunnia ja arvo, ja heidän maineensa on koko
elämäniäksi tahrattu.
-- Minä luulen, että sinä olet hulluna, Hanna! -- Onhan helvetinmoinen
eroitus pojan ja tytön välillä. --
-- Niin, tosiaan, "helvetinmoinen" eroitus se näyttää olevan.
-- Mitä! -- Niin, ethän sinä vaan tahdo väittää, että pojan tulisi elää
tytön lailla? Mitä saakelia, -- en voi paremmin tulla ja sanoa, --
pitäisikö hänestä sitte tulla maitoporsas, nunna, joku kuunpaisteinen
kuva! Mutta jos tyttö eläisi nuorukaisen tavalla, niin se ei kävisi
laatuun, langennut hän olisi, kuten sanoit. Etkö käsitä sitä?
-- En.
-- Vai niin! se kunnostaa järkeäsi.
-- Minä en käsitä, että se kasvatus, joka on välttämätön ennenkuin
nuorukaisesta tulee todellinen mies, että se voi tehdä tytöstä
langenneen naisen, enkä myöskään sitä, että se hyve ja puhtaus, jota
vaaditaan tytöltä, on turmiollinen nuorukaiselle. Sitä filosofiaa en
minä ymmärrä.
-- Vai niin! etkö ole lukenut vielä niin paljon korkeaoppisen tyttäresi
filosofiallista kirjastoa? Kyllä luulen löytäväsi sen opin myöskin
siellä, sillä se on ollut olemassa jo maailman alusta.
Kapteeni käveli kiivaasti muutaman kerran edes takaisin lattian.