kertoi tyttären sydämen ääressä, hänen syliinsä suljettuna, sen, jota
hän ei, jos hän olisi ollut katolilainen, olisi virkannut
ripitystuolillakaan. -- Hän kertoi rakkaudestaan puolisoonsa,
luottamuksestaan häneen, monivuotisesta avio-onnestaan, kertoi niistä
taisteluista, joita hän oli saanut kokea tyttärensä tulevaisuuden
huolesta, tuskallisesta tappiostaan, joka oli rikki reväissyt vanhan
rakkauden siteen.
Gerda kuunteli äidin kertomusta ja liittyi häneen vielä lujemmin. Pimeä
hämärrys esti äidin näkemästä synkeyttä, joka laskeutui kuin syysyö
tyttären kasvoille, hänen kirkkaille silmilleen. Vihan syys-sumua
itsevaltaisen isän tuomio vaan levitti lapsen lämpimään, raittiisen
sydämeen. Gerda vihasi nyt sekä veljeään että isäänsä, vihasi heitä
oikein sydämensä pohjasta, vaikka ei hän sitä sanoiksi lausunut. Äiti ja
tytär, nämät kaksi maailman silmissä niin onnellista naista, olivat
tuossa liittyneinä toistensa sydämeen ja huokailivat etu-luulojen ja
miehen itsevaltiuden vääryyttä, he olivat vaan kaksi, meidän vapaan,
valistuksen aikakautemme miljooneista orjista.
Ei rouva Ivarsson eikä Gerdakaan lausuneet kapteenille enää sanaakaan
tyttären Upsalamatkasta. Molemmat naiset täyttivät hiljaa, kuin
tavallisesti, tehtävänsä ja kapteeni oli leppeä perheenisä, kuten
ennenkin. Mitä hyödyttikään enää mainita tuollaisia vähäpätöisiä
perheselkkauksia, joita tapahtuu kaikissa avioliitoissa, mutta jotka
eivät mitään merkitse, jos niiden kanssa menettelee ymmärtäväisen miehen
tavalla? Hän oli näyttänyt, että hän oli "isäntä talossaan" ja sillä oli
loppunut tuo pieni lasten leikki, jolla hänen ymmärtämätön vaimonsa ja
haaveellinen tyttärensä olivat huvitelleet itseänsä. Mutta tuo
rikkiviisas isäntä talossaan oli liian sokea näkemään kylmää loistetta
puolisonsa surullisissa silmissä ja tyttärensä synkkää katsetta. Ja
vaikka hän olisi jonkun kerran huomannutkin jotain sellaista, niin ei
hän ollut siitä millänsäkään, arveli niiden vaan olevan varjoja,
jätteitä noista äsken tapahtuneista eripuraisuuksista, jotka kyllä
kirkastuisivat, kuin vaan ei osoittanut niille mitään huomiota.
Rudolf lähti kuin lähtikin matkalle. Jäähyväiset olivat sangen hellät
äidin ja isän, mutta jotenkin kylmät sisaren puolelta. Toukokuun lopussa
sanoi kapteeni eräänä päivänä päivällispöydässä:
-- Minä sain tänään kirjeen Fredrikiltä. Hän ja Anna-Maria lähettävät
sydämellisiä terveisiä ja sanovat, että Gerda on tuhansin kerroin
tervetullut koska hyvänsä, ja mieluummin niin pian kuin mahdollista. --
Näetkös, tyttöseni, jatkoi hän, kääntyen tyttäreen, minä kirjoitin joku
aika takaperin Fredrik-sedälle ja pyysin, että sinä saisit mennä sinne
muutamaksi viikoksi. Sinä olet työskennellyt niin ahkerasti koko talven
sekä käsitöissä että talousaskareissa ja vaivannut itseäsi lukemisella,
jota sinä aina ajattelet, että pidän välttämättömänä, että saat vähän
levähtää ja nauttia maaseutuilmaa. Sinä oletkin viimeisinä aikoina
ruvennut näyttämään kauhean kalpealta. Laita nyt pian itsesi kuntoon!
Kuinka isälliseltä, kuinka hyvää tarkoittavilta kuuluivat nämät sanat ja
se ääni sitten, jolla ne lausuttiin!
-- Kuinka voisin jättää äidin yksin? kysyi Gerda.
-- Oi, rakas lapsi! Sitä ei sinun tarvitse huolehtia. Äiti oli niin hyvä
ja sanoi jo kauvan sitten, kuin me asiasta keskustelimme, että hän kyllä
vähäisen ajan voipi auttaa itse itseään, kuin sinä vaan saat mennä
maalle vähän virkistymään. Ja minä tahdon kysyä: kuinka sinä olisit
voinut jättää äitiä yksin, kuin sinä tahdoit matkustaa Upsalaan ja
viipyä siellä koko vuoden?
Gerdan katse tuli tavallista synkemmäksi.
-- Silloin en olisi lähtenyt kotoa levähtääkseni ja huvitellakseni,
vastasi hän vakavalla äänellä.
Kapteeni olisi mielellään vastannut jotain, mutta hän ei löytänyt
sanoja, ja oli siis vaiti.
-- Minä kirjoitan sitten sedälle, että sinä tulet aivan heti? kysyi hän
pöydästä noustua.
-- Niin, jos isä niin käskee.
-- No! Enhän minä nyt kumminkaan käske, virkkoi vanha herra ärtyneellä
äänellä. Minä tarkoitin hyvää esitykselläni, mutta joll'et sinä tahdo
lähteä, niin jääköön se. Sinulla on vapaa tahtosi luonnollisesti.
Katkera hymy vetäytyi Gerdan huulille.
-- Minä mukannun kokonaan isäni tahtoon. Isä tahtoo, että minä lähden,
ja siis minä matkustan sinä päivänä kuin isä määrää.
-- Päivän saat itse määrätä.
-- Miksi niin? Isä on hyvä ja määrää kaikki. Minä mukaannun.
Hän kiitti vanhempia ruoasta ja jätti huoneen.
Kapteeni katseli hänen jälkeensä.
-- Hänelle tekee hyvää päästä pois sisä-ilmasta, mumisi hän, ja meni
vastaamaan veljensä kirjeesen.
Pappilassa, Gerdan sedän luona, kului kaunis suvisydän-aika hupaisesti.
Kirkkoherran molemmat nuoremmat pojat, ylioppilaat, olivat olleet kotona
jo kuukauden alusta saakka, ja juhannuksen ajaksi oli myös vanhin poika,
maisteri, joka oli sanomalehden toimittaja eräässä suurenlaisessa
maaseutukaupungissa, ottanut loma-aikaa kuukaudeksi, saadakseen levähtää
kotonansa maalla. Sitä paitsi oli pappilassa kaksi tytärtä, hilpeää ja
iloista, punaposkista impeä, jotka muutama vuosi sitten, olivat käyneet
tyttökoulua lähimmässä kaupungissa ja jotka, ollen varsin tyytyväiset
tietomääräänsä ja elämän asemaansa, eivät ollenkaan havainneet kalpean,
vakavan, vähän kankean pääkaupunkilais-serkkunsa synkkämielistä
asemaansa nurkumista eivätkä hänen palavaa haluansa korkeampaan
vaikutukseen, kuin mitä kodin yksitoikkoiset askareet tarjosivat
hänelle. Päin vastoin ylistelivät he serkkuansa onnelliseksi, hän kun
sai oleskella pääkaupungissa, ja ottaa osaa sen huvituksiin, ja se
tuntui heistä varsin kummalliselta, kuin hän kerran oli sanonut
kaipaavansa erään toiveen täyttymystä. Mutta Gerda kantoi surulliset
ajatuksensa ja kaipauksensa itsekseen, sillä ensi silmäyksellä havaitsi
hän, etteivät hänen; serkkunsa, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin
lapsena, voineet paraimmalla tahdollansakaan käsittää hänen sielunsa
elämää. Hän koetti siis kohdella heitä yksinkertaisella ystävyydellä,
voidakseen synnyttää heissä vastavaikutusta, ja he tulivatkin,
huolimatta heidän vastakkaisista luonteistaan, ennen pitkää rakkaiksi
ystäviksi, sillä Gerdan selvä, voimakas luonne, teki syvän vaikutuksen
tyttöihin. Kuin hän oli oleskellut pari viikkoa sedän talossa, niin
alkoikin raitis ilma ja maan askareet elähyttää hänen mieltänsä. Hän ei
ollut enään niin vähäpuheinen, hänen poskensa saivat verevämmän värin;
iloinen nuoruuden ääni kaikui yhä useammin hänen huuliltansa, ja hän
otti osaa yhä suuremmalla ilolla töihin ja huvituksiin kuin ennen. Jos
tuo hyvä kapteeni olisi nyt nähnyt tyttärensä, niin olisi hän varmaan
ollut itse tyytyväisyys ja hieronut käsiänsä sekä iloinnut siitä, että
hän oli hoksannut lähettää tyttären maalle parantumaan opin houreista.
-- Gerda tosin oli pannut matkalaukkuunsa muutamia historiallisia ja
viisaustieteellisiä kirjoja, mutta niitä avattiin enää aniharvoin. Ei
ollut juuri aikaakaan siihen. Eihän voinut lämpimänä, ihastuttavana
suvipäivänä sulkeutua huoneesen kirjan ääreen ja illoilla oltiin niin
väsyneitä, ettei mistään lukemisesta voinut tulla puhettakaan. Gerda oli
kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei ollut koskaan ennen elämässään
oleskellut vapaana ja joutilaana maalla, nuoruus siis vaati osansa.
Juhannusehtooksi oli pari ylioppilasten ystävää läheisestä kaupungista
ja pruustinnan sisar, leskirouva tyttärineen, kutsuttu vieraille. Ilta
oli hupainen. Tanssittiin kukkaisriu'un ympärillä pihassa. Laulettiin,
laverreltiin ja naurettiin. Kuka on tuo solakka, vaaleapukuinen tyttö,
joka, nuoruuden ilohymy huulilla ja ruusut poskilla, leijailee tanssin
hyörinässä ruohopermannolla, kauniin nuorukaisen käsi vyötäisillä? Voiko
se olla Gerda? Kyllä siinä on hänen kasvonpiirteensä, mutta missä synkkä
katse hänen säihkyvistä silmistään, missä kolkko varjo hänen
hymyileviltä kasvoiltaan? Syysyö oli haihtunut juhannusauringon
paisteessa. Ja hänen vieressään oleva kihara-ja vaaleatukkainen,
kirkassilmäinen, uljas nuori-herra oli maisteri Leonard Ivarsson,
pastorin vanhin poika, sanomalehden toimittaja, Gerdan serkku. Oli
laulua, oli naurua, iloa ja tanssia. Kaksi nuoruuden kukkaa, Gerda ja
Leonard, kuiskasivat valoisana juhlayönä, tuoksuvien sirenipensasten
suojassa toisilleen viehättävän salaisuuden, joka ei kuitenkaan kauan
kätkössä pysynyt, sillä ennenkuin nuorukainen myöhempänä kesällä lähti
kotoa, vietettiin siellä iloinen juhlallisuus, johon kapteeni
Ivarssonkin rouvineen tuli, Gerdan ja Leonardin kihlaus.
-- Näetkös nyt, äiti! sanoi kapteeni, ilosta säteilevin silmin. Näetkös
nyt, että minulla oli oikein! Tämä oli jotain parempaa kuin
Upsalanmatka, uskon minä! Nyt joutuu Gerda oikeaan asemaansa.
Myöskin rouva Ivarsson iloitsi ja toivoi, että hänen tyttärensä
rakkauden autuudessa ja onnellisessa avioliitossa saisi täyden
korvauksen pettyneestä halustansa päästä osalliseksi tieteen aarteisin;
mutta hän muisti samalla kuinka suuresti hän oli rakastanut omaa
miestänsä, millä iloisilla toiveilla hän hänen kanssaan oli käynyt
vihkituolille ja kuusikolmatta vuotta elänyt onnellisena hänen
rinnallaan, ja kuitenkin oli tämä onni ollut vaan hairaus, halpamainen
orjuus, sillä hänen puolisonsa ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt häntä
henkisenä vertaisenaan, ei koskaan myöntänyt hänelle samaa ihmisarvoa
kuin itselleen. Sen olikin hän ihan selvään nähnyt ja tuntenut tuona
kauheana, unhottumattomana hetkenä, jolloin hänen sydämensä pyhä side
katkesi ja jolloin hänen onnensa tähti putosi taivaalta. Ajatteles, jos
Gerda saisi kestää saman julman koetuksen avioliitossaan! Kuitenkin
Leonardilla oli laajempi sivistysmäärä kuin vanhalla kapteenilla, ja hän
kuului nuorempaan sukupolveen. Hän näytti niin ylevämieliseltä ja
innokkaalta kaikissa asioissa. Ehkä ymmärsi hän paremmin, kuin tuo
vanhus, totuuden ajan pyrinnöissä naisenoikeuksien saavuttamiseksi.
Hellä äiti koetti masentaa surettavia kysymyksiä, iloisilla toiveilla.
Kuitenkin hiipi se ajatus usein esiin, että ehkä olisi ollut parempi,
jos Gerda olisi saanut uhrata elämänsä tieteille.
Häät piti pidettämän jouluna. Nuorella Leonardilla oli tosin
yksinkertainen, mutta kuitenkin turvattu toimeentulo sanomalehden
toimittajana, ja hän kiiruhti nyt pientä kotiansa asettamaan kuntoon,
mutta menetteli siinä tarpeettoman tuhlaavaisesti, josta hänen
morsiamellaan ja vanhemmillaan ei ollut aavistustakaan ja velkaantui jo
varustaessaan kotinsa niin muhkeaan sisustukseen kuin mahdollista.
Morsiantaan näytti hän jumaloivan. Melkein joka päivä sai tämä häneltä
pitkät kirjeet, joissa purkautui hehkuvassa runomuodossa rakkauden
kaipuuta ja rakkaudentoiveita ja suuria ajatuksia elämän tärkeimmistä
kysymyksistä. Gerda oli onnellinen. Voimakas ja kiihkeä, kuten kaikki
hänen tunteensakin, oli hänen rakkautensakin, ja hänen luottamuksensa
rakastettunsa hengenjalouteen ja uskollisuuteen oli luja kuin kallio.
Hän tosin oli kuullut äitinsä surullisen elämäkerran, mutta että hän
omassa avioliitossaan voisi tulla samaan kohtaloon, se ajatus ei
juolahtanut hänen mieleensäkään. Ääretöin eroitushan oli hänen isänsä,
tuon vanhan, pintapuolisesti sivistyneen, ahdasmielisen entisen soturin
ja nuoren, runsaslahjaisen ja perinpohjin sivistyneen,
korkea-aatteellisen sulhon, kannan välillä, ja tämä eroitus oli
takauksena siitä, ettei hänen koskaan olisi pakko tulla osalliseksi
äidin tuskastuttavaan kokemukseen. Miten onnellinen olikaan tyttönen,
tuossa kuin hän, salavihkainen hymy huulilla ja tajuamatoin loiste ennen
niin synkissä silmissä, paljoa kiihkeämmällä innolla, kuin mitä hän
koskaan ennen oli osoittanut tieteissä, nyt työskenteli antimiensa
valmistuksessa! Leonardin ihastuttavat kirjeet olivat hänelle tuhansin
kerroin kalliimmat, tuhansin kartoin opettavammat kuin kaikki ne paksut,
yksitoikkoiset kirjat, vanhat historioitsijat ja viisaustieteilijät,
jotka nyt saivat olla kokonaan hyljättyinä kirjakaapissa. Kuinka paljon
ihanampi oli hänen oman sydämensä tarina kuin kertomukset kaikista
maailman historian sankaritöistä, ja todellista viisautta, niin, avainta
viisauden salaiseen kaikkein pyhimpään, sitä ei löytynyt noiden vanhojen
filosofien kuivissa kirjoituksissa, vaan rakastavan nuorukaisen
kirkkaissa silmissä. Syysyön sumut, kuten jo mainitsimme, olivat
hälvenneet kesäauringon säteistä. Viha isää ja veljeä vastaan oli
kadonnut Gerdan riemuisasta sydämestä, kuin inhoittava, mieletön
harhaluulo. Tarjosihan elämä autuuden, nautinnon paljoa runsaamman kuin
kaikkien tiedon aarteitten omistaminen voisi lahjoittaa. Miksi
vihastuisi hän sitte isäänsä, joka oli kieltänyt häneltä
vähempiarvoisen, kuin hän kerran oli voittanut kalliimman? Ehkä se
olikin korkeamman voiman sallimus, että hän kielsi hänen matkustamasta
Upsalaan, sillä jos se olisi tapahtunut, niin hän ehkä ei koskaan olisi
kohdannut Leonardia. Hän rukoili Jumalalta anteeksi pahat tunteet, joita
hänessä oli ollut isää kohtaan, ja lupasi kahdenkertaisella
uskollisuudella sovittaa nurjamielisyytensä. Entäs Rudolf? Niin, tosin
oli hän veltto, mutta olihan hän hänen oma, ainoa veljensä, ja oli aina
ollut hyvä ja ystävällinen häntä kohtaan. Eikö hän ollut silloinkin ihan
julma, kuin hän suuttui siitä, että tämä sai matkustaa ulkomaille,
etsimään parannusta heikolle terveydelleen! Sydämensä uhkuvassa
helleydessä ja onnessa kirjoitti hän lämpimän, melkein tuskallisen
hellän kirjeen veljelle, joka sattumalta oli pohjois-Italiassa, koska
lääkärit kielsivät hänen juuri pahimpana suvikuumana menemästä
etelämmäksi. Hän tosin ei saanut mitään vastausta tähän kirjeesen, vaan
ainoastaan sivumennen terveisiä ja kiitoksen ystävällisestä
kirjoituksestaan eräässä Rudolfin kirjeessä isälleen.
Ja Ivarsson ukko taas, kuin hän näki tyttärensä muuttuneen hilpeän
käytöksen, ja tuli tietämään hänen katuvaisen mielihartautensa, vaikkei
se sanoissakaan ilmaantunut, käveli huoneessaan, voittoriemusta
tyytyväisenä ja hänen katseensa ja hymynsä näyttivät alinomaa sanovan:
-- Katsos, kuinka oikein minulla oli! Mutta meillä miehillähän on aina
oikein. Emmekä me ole pahoja, joskin me, naisten omaksi hyödyksi,
ohjaamme heitä heidän haaveellisissa hullutuksissaan, emmekä anna heidän
menetellä oman mielensä jälkeen, sillä muutenhan jouduttaisiin
suorastaan hukkaan.
Vähää ennen joulua vietettiin Gerdan häät. Rudolf ei tullut, kuten
vanhemmat ja sisar toivoivat, kotiin juhlapäiväksi, vaan kirjoitti
ainoastaan muutamia ystävällisiä onnentoivotus-riviä Gerdalle ja isälle
kirjeen, jossa ilmoitti, että lääkärit olivat kehoittaneet häntä
viipymään yli talven Italiassa, jonka tähden hän sydämellisesti pyysi
"hyvää isäänsä" lähettämään hänelle vähäisen rahalisän -- noin kaksi
tuhatta markkaa. Ukko Ivarsson närkästyi vähän tähän kirjeesen. Hän oli
toivonut saavansa nähdä jälleen poikansa terveenä ja reippaana ja päälle
päätteeksi oli hän jo talon kiinnitystä vastaan ottanut tyttären
myötäjäisiä varten lainan, kaksinkertaisesti niin suuren, kuin olisi
ollut tarpeeksi hänen Upsalanmatkalleen, -- mutta nythän olikin
kysymyksessä myötäjäiset! Eikö jokainen oikein ajatteleva isä mielellään
tekisi uhrausta sellaista tarkoitusta varten? Ukko närkästyi, kuten
sanottu, Rudolfin kirjeesen, mutta mitäs oli muuta tehtävänä, kuin
suostua lääkärien määräykseen ja lähettää rahat pojalle.
Gerdan häitä aiottiin viettää hyvinkin komealla tavalla. Ivarssonin
perhe kuin oli sangen säästäväisesti elänyt, vierasvaraisesti ottanut
vastaan tuttavia, harvoin pitänyt mitään suuremmoisia pitoja, niin
pidettiin kohtuullisena viettää ainoan tyttären häät niin loistavasti
kuin mahdollista. Mutta kuin Rudolfia ei ollut kotiin odotettavana,
kuten toivottiin, juhlahetkeksi, niin piti kapteeni sopimattomana panna
toimeen mitään suurempia pitoja. Rouva Ivarsson oli heti valmis
suostumaan tähän mielipiteesen, koska hän oli aivan kyllästynyt noihin
ulkonaisiin huvituksiin, sitten kuin sisällinen ilo hänessä oli
sammunut, ja Gerda, jonka vakaa luonne ei edes hänen morsiusilossaan
muuttunut, oli kokonaan tyytyväinen siihen, että tuo aiottu komea
juhlallisuus vaihdettaisiin yksinkertaisiin päivällishäihin.
Onnellisuudestaan ja ensimäisen rakkautensa ihastuksesta säteilevänä
kävi Gerda yksinkertaisessa villapukimessaan, myrttiseppele
tummakutrisessa päässään ja häilyvä huntu ympärillään, rakkaansa
rinnalla vihkituolille ja vannoi lupauksensa, täydellisesti vakuutettuna
tulevaisuutensa jaloimmasta onnesta.
Mukana äitinsä hartaat siunaukset ja isän sydämelliset onnentoivotukset,
seurasi Gerda puolisoaan heidän uuteen kotiinsa, jonka kallisarvoinen
sisustus suuresti hämmästytti häntä ja siellä äskennaineet viettivät
häiriintymättömässä autuudessaan vuoden, jonka lopulla nuori rouva
lahjoitti puolisolleen pojan, ja pienokaisen kastejuhlassa oli Gerdalla
ilo vieraana tervehtää vanhempiansa ja veljeään, joka sillä aikaa oli
tullut kotiin ja esiintyi sisarelleen komeana, pitkäpartaisena maailman
miehenä, mutta kasvonsa olivat vielä veltomman ja kalpeamman näköiset,
kuin kotoa lähteissään. Oleskeleminen eteläisessä ilmanalassa ja
ulkomaan lääkärien määräykset näyttivät olleen tehottomat hänen
kivulloisuuteensa. Hän oleskeli nyt koko talven joutilaana kotona.
Viimein sanoi hän, ettei hän huonon terveytensä tähden saattanut jatkaa
opintojaan ja että hän mieluimmin tahtoisi ruveta maata viljelemään. Hän
uneksui saavansa vuokrata suurenlaisen maatilan ja sen toivon hän aina
lausui vanhempainsa kanssa keskustellessaan. Vihdoin keväällä
ilmaantuikin hänelle tilaisuus siihen. Muutamia penikulmia
pääkaupungista oli nimittäin talo vuokrattavana. Ivarsson ukko lähti
asianomaisen luo poikansa puolesta. Nuorta Ivarssonia pidettiin sievänä
ja rehellisenä nuorukaisena. Häntä säälittiin heikon terveytensä takia,
koska se pakoitti hänen lopettamaan opintonsa. Tiedettiin, että hänen
isällään oli vähäinen omaisuus, niin ett'ei tarvittu pelätä mitään
tappiota. Jos poika joutuisi pulaan, niin isä kyllä auttaisi häntä.
Ivarsson-ukkoa pidettiin kerrassaan kunnollisena ja luotettavana
miehenä. Rudolf sai siis vuokran kohtuullisilla ehdoilla. Isä ja hänen
vanha ystävänsä, varakas ylhäinen virkamies, rupesivat takausmiehiksi.
-- "Veljesi on nyt päättänyt ruveta maanviljelijäksi," kirjoitti
kapteeni tyttärelleen. "Ja tätä päätöstä pidän minä varsin viisaana.
Hänen, paha kyllä, ylen heikko terveytensä, huononisi huononemistaan
liiallisesta lukemisesta, ja kuin hän vihdoin olisi valmis käymään
virkamiehen tielle, voisi se kentiesi olla kokonaan murtunut. Raitis
elämä ja vapaampi toiminta maalla vahvistaisivat sen sijaan, siitä olen
vakuutettu, hänen voimiaan ja tekisivät hänestä pian oikeen reippaan
miehen."
Rudolf muutti vuokratilalleen ja alkoi tutkia
maanviljelys-kirjallisuutta, sillä käytännölliseen maanviljelemiseen oli
hän luonnollisesti täydellisesti perehtymätöin, eikä hänessä tähän
toimeen suinkaan ollut mitään todellista, vaan ainoastaan luuloteltua
intoa. Nuoresta Rudolfista, joka oli luonnostaan vähälahjainen
henkisessä suhteessa, vaikka ei alkuansa mikään sielunvammainen, olisi
voinut tulla vakaan kasvatuksen kautta lujamielinen ja ahkera mies,
mutta nyt, hemmoittelevan kohtelun kautta, mikä oli tullut lapsuudesta
asti hänen osakseen, oli hänestä tullut veltto laiskuri; hänen tylsä
sielunsa, jossa ihmisluonnon rikkaruohot vapaasti olivat saaneet
kehittyä, ei voinut innostua mihinkään maailmassa. Koko nuoruuden
innostus, se tahdon voima ja itsetunnon ylevyys, jotka mahdollisesti
olisivat voineet kehittyä tässä puutteellisessa hengessä, olivat nyt
kokonaan sammuneet tuossa, yleisen tavan mukaan tuomitaksemme,
hyväsydämisessä, kunniallisessa ja oivallisessa miehessä. Rudolf alkoi
tehdä suuremmoisia muutoksia ja parannuksia tiluksen hoitamisessa,
eroitti vanhoja kelvollisia palvelijoita ja koetti kaikkiin saada
uusmuotisen järjestyksen, mikä tosin olisi voinut olla sangen
hyödyllistä ymmärtäväisemmän ja kokeneemman henkilön johdossa.
Muutoksista oli luonnollisena seurauksena ainoastaan suuret
rahakulungit, paljoa suuremmat, kuin mitä talo tuotti. Se olikin kaikin
puolin liian pieni, voidakseen kestää nuoren vuokraajamme äkkipikaisia,
suuriaikeisia parannuksia, ja sitä paitsi tämä ensimmäinen vuokravuosi
antoi säännöttömän hoidon takia niukemman sadon kuin koskaan ennen
vanhain haltijain aikana. Kuin jotkut vanhemmat pitäjän maanviljelijät
huomauttivat Rudolfia tästä, vastasi hän vaan pöyhkeästi, että täytyyhän
sellaisena ensimäisenä uudistusvuotena antaakkin tulon mennä hukkaan ja
saada näennäinen tappio, mutta tämä muka olisi välttämättömyys, jota
vanhan ajan maanviljelijät eivät voisi käsittää, ja seuraukset
ajanmukaisista parannuksista ilmestyisivät monenkertaisena voittona
tulevaisuudessa. Nuori Rudolf teki vaan velkaa, voidakseen ajanmukaiset
parannuksensa panna täytäntöön. Hänen isänsä, jonka varallisuus oli koko
joukon suurempi kuin se rahasumma, mitä hän oli takuussa, rupesi taas
takaamaan näitä velkoja ja kehoitti veljensä, provastin, tulemaan
toiseksi takausmieheksi, sillä entinen takuumies ei myöntynyt ollenkaan
enää tulemaan, kuin häneltä sitä ystävällisesti kysyttiin.
Nuori Rudolf-herra koetti pysyä kelpo miehen maineessa. Hän seurusteli
ahkeraan pitäjän nuorten rikasten kartanon herrain kanssa, joitten
joukossa oli pari hänen ylioppilas-kumppanejaan, matkusteli usein
kaupunkiin, pani toimeen metsästysseurueita, piti komeita
juoksijahevosia, jotka maksoivat kauniit rahat, ensiksikin ostaa ja
sitten vielä ruokkia talliin kauroilla, häntä ylimalkaan suosittiin ja
ylisteltiin vierasvaraiseksi isännäksi, hupaiseksi seuraveljeksi,
"peijakkaan kohteliaaksi" pojaksi, oikein reima mieheksi.
Vuokran maksuaika joutui myöskin käsille. Isä Ivarsson sai vieraaksi
poikansa, joka keskusteli hänen kanssaan kahdenkesken. Siitä oli
seurauksena se, että kapteeni jälkeen puolenpäivän, sitten kuin Rudolf
oli lähtenyt kaupunkiin, ilmaisi vaimolleen, että oli välttämätöintä
ottaa uusi: laina talon kiinnitystä vastaan, johon tämä tyynesti
suostuikin.
Kapteeni sai rahat. Ensimmäisen vuoden vuokra maksettiin. Kaikki oli
selvillä, ja Rudolf sanoi tyytyväisenä vanhemmilleen:
-- Tämä ensimäinen vuosi on ollut vähän tukalanlainen, Mutta sehän on
luonnollista. Talossa oli niin kirotun paljon uudestaan järjestämistä,
nykyajan järjellisimpien vaatimusten mukaan. Mutta tulevana vuonna,
toivoakseni, ei minun tarvitse luottaa isän apuun, vaan päinvastoin,
jollei aavistamattomat vastukset ehkäise laskujani, maksan tämän velan
isälle.
-- Rudolfista tulee kyllä kelpo mies maanviljelyksessään. Kuulitkos,
että hän jo seuraavana vuonna aikoo maksaa, mitä minä nyt luovutin hänen
puolestaan? sanoi kapteeni tyytyväisyydestä muhoillen rouvalleen, kuin
poika oli poistunut.
-- Hyvin paljon rahaa on häneltä kumminkin mennyt tänä vuonna, arveli
rouva Ivarsson. Jos hän tarvitsee joka vuosi yhtä paljon
maanviljelykseensä, niin ei siitä pitäisi tulla suuria velansuorituksia.
-- No sinä nyt puhut kuin naiset ainakin! Mitä sinä ymmärrät sellaisista
asioista? Minun mielestäni ei pitäisi puhuman asioista, joita ei käsitä,
mumisi kapteeni.