Sinä tiedät aivan hyvin, että isä kaikki hallitsee. Eihän minulla, vaimo
kuin olen, ole mitään oikeutta päättää siitä vähästä, mikä meillä on.
Samoin isä yksin päättää lapsistakin, niinkauan kuin he ovat alaikäiset.
-- Kurjaa! huoahti Gerda. Mutta Rudolf, hän on täysi-ikäinen, hän,
lisäsi hän kovemmalla äänenpainolla, ja hänen tahdostaan riiputte te
siis molemmat.
-- Sinä olet äreissäsi, Gerda! Kuitenkin täytyy minun antaa tällä
hetkellä sinulle anteeksi.
Rouva Ivarsson vaipui muutamaksi minuuttia ajatuksiinsa, käsi tyttären
hartioilla. Sanat, että poika muka hallitsisi vanhempia, olivat hänelle
katkeraa totuutta.
-- Lapsi! sanoi hän viimein, vetäen tytärtä luoksensa. Minä olen tekevä
sinun puolestasi kaikki, mikä on minun voimassani, vaikka siitä tulisi
riita isäsi kanssa, niin raskaalta kuin se tuntuukin minusta. Minun
tähteni ei pidä olla sinulla syytä valituksiin. Ja vaikka en
onnistuisikaan saamaan toivomuksiasi täytäntöön, niin älkäämme
kuitenkaan menettäkö rohkeutta. Ethän sinä oikeastaan kadota mitään,
vaikka sinä vähän odotatkin. Sinä olet vielä hyvin nuori ja omistat koko
joukon tietoja ja aina voit enemmän kehittää niitä. Kaikki pojat eivät
suorita ylioppilastutkintoa sinun ijälläsi. Minä ajattelin: voihan tulla
parempia aikoja. Jos on päiviä, kyllä keinojakin.
Isä voi kuolla ja silloin saamme me vapaan vallan!
Tämä ajatus lensi nopeasti kuin salama läpi Gerdan sielun. Samassa
silmänräpäyksessä karkoitti hän kuitenkin tuon kammottavan tuumansa, ja
anteeksiantamuksen huokaus pääsi häneltä huomaamattansa Jumalan puoleen.
Tosiaankin saattaa usein ihmismieleen juolahtaa mitä kummallisimpia
vihan tunteita paraita ystäviäkin vastaan, mutta se tapahtuu
tavallisesti vaan ärtyneessä mielentilassa. Kumpikin on vakuutettu
olevansa oikeassa. Kenessä siis vika? Toisessa tai molemmissa.
-- Minkätähden sinä istut pimeässä, oma ystäväiseni? kysyi rouva
Ivarsson. Sytytä lamppusi, kuivaa kyyneleesi, tyttöni! ja ota kirjasi ja
lue. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. Minä uskon, että isä myöntyy,
kuin meillä vaan on kärsivällisyyttä.
Gerda totteli. Hän sytytti lamppunsa ja koetti näyttää rauhalliselta,
joka kuitenkin oli vaikeaa, sillä itku tahtoi väkisinkin tulla.
-- Se on hyvin kummallista, sanoi hän lamppua sytyttäessään, että niin
yksinkertainen ja luonnollinen asia kuin lasten halu saada sivistystä
voi vaikuttaa taistelua ja riitaa heidän ja vanhempain kesken. Se ei
olisi ihmeellistä, jos isä olisi sellainen henkilö, joka yleensä
halveksisi ja vastustaisi lastensa hengenviljelystä, kuten monet
vanhemmat tekevät, mutta tämähän olisi valmis uhraamaan, en tiedä mitä
kaikkia, Rudolfin kasvatukseen. Mutta minä, minä se en ansaitse
pienintäkään uhrausta, vaikka minulla on yhtä hyvä pää kuin
Rudolfillakin, niin, ehkä parempikin, -- ja tuhannen kertaa suurempi
halu tieteisin kuin hänellä, -- ja miksi tämä vääryys? Niin, sentähden,
että minä olen -- tyttö.
Neitonen puristi huulensa yhteen, ja hänen sydämmensä oli katkeruutta
täynnänsä.
Äiti katseli häntä surullisesti.
-- Ei! sanoi hän itsekseen. Tämä ei käy laatuun. Tästä pitää tulla
loppu.
Hän pyyhkäsi hiukset tyttärensä otsalta, suuteli häntä poskelle ja jätti
huoneen, johon Gerda jäi synkkiin mietteisiinsä kumaraisiin kirjansa
yli, kääntämättä siitä lehteäkään. Viimein nosti hän päänsä ripeästi.
Hän näytti tehneen jonkun päätöksen. Otti pöytälaatikostaan
postipaperi-arkin ja alkoi kirjoittaa kirjettä. Hän ilmoitti
ystävättärellensä, Ruotsiin, synkät toiveensa, puhui lujasta aikeestaan,
olla rohkeuttaan kadottamatta ja lupasi pian seuraavassa kirjeessä antaa
tietoja ystävättärelleen asiain laidasta.
Rouva Ivarsson oli sillä aikaa lähtenyt keittiöön, ja kapteeni
huoneesensa. Kuin vanhemmat ja tytär pari tuntia myöhemmin kohtasivat
toisensa illallispöydässä, ei kukaan heistä lausunut sanaakaan asiasta,
josta tänä ehtoona oli niin kiivaasti keskusteltu. Kaikki näyttivät
hyvin vakavilta, eikä kukaan puhunut paljon mitään.
-- Rudolfia ei kuulu tulevan kotiin illalliselle tänä ehtoona, sanoi
kapteeni.
-- Ei, siltä näyttää, tuumasi rouva Ivarsson.
Gerda ei maininnut mitään, mutta isä vilkasi häneen äkkiä, melkein
arasti, terävällä katseellaan, joka näytti sanoneen:
-- Hän on ulkona lukutoimissaan.
Heti, kuin ateria oli loppunut, katosi tytär takaisin huoneesensa.
Kapteeni oli pistänyt piippuunsa ja istunut keinutuoliin, ja rouva
Ivarsson istui lampun ääreen ja alkoi parsia poikansa sukkia.
-- Itse nyt näet, alkoi kapteeni, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. Itse
nyt näet, minkälaiseksi ne houreet tekevät Gerdan. Sen sijaan, että
hänen pitäisi olla kotonaan iloisa ja hupainen tyttö, niinkuin muutkin
tyttäret, on hän nyreä ja synkkä ja näyttää oikein vihaiselta. Pidätkö
sinä sellaisen käytöksen kauniina ja sopivana tyttärelle, iäkkäitä
vanhempiansa kohtaan?
Rouva Ivarsson ei vastannut heti. Mutta sanoi sitte:
-- No, minkä sinä pidät syynä hänen suututtavaan käytökseensä?
-- Luonnollisesti ne tyhmät mietteet, jotka hän on saanut päähänsä.
-- Mutta olethan sinä, niin paljon kuin mahdollista, koettanut
karkoittaa niitä hänen päästään. Mikä on syynä, ettei se ole onnistunut?
-- Se, että sinä pidät; yhtä hänen kanssaan ja revit alas, mitä minä
rakennan.
-- Tahi pikemmin, rakas ukko! rakennan, mitä sinä revit, sillä jollen
minä olisi lohduttanut ja kehoittanut häntä kärsivällisyyteen ja
toivoon, niin katkeruus ja epätoivo myrkyttäisivät hänen elämänsä.
-- Niin, sinä olet jo lapsuudesta saakka pilannut hänet, hellimällä ja
suosimalla hänen haaveellisia aatteitaan. Kyllä hyvin uskonkin, että nyt
on vaikea saada häntä järjelliseksi.
-- Tiedätkös mitä, Otto? Rouva Ivarsson laski pois kutimensa. Minä
tahdon sanoa sinulle, että minä olen tehnyt peruuttamattoman päätöksen.
Tytön mieltä ei saa katkeroittaa, eikä hänen tulevaisuuttaan pilata
sinun itsepäisyytesi tähden. Hän ei ole mihinkään vikaan syypää, ei
tahdo mitään huonoa eikä moitittavaa, jota meidän velvollisuutemme olisi
kieltää häneltä. Hänen ainoa toivonsa on hankkia tietoja, eikä meillä
ole oikeutta estää häntä siitä. Ja sentähden sanon sinulle, että minun
tahtoni hänen äitinänsä on se, että hän saa seurata haluansa ja
matkustaa Ruotsiin. Minun on vaikeaa, mutta teen sen kuitenkin lapseni
tähden, muistuttaa sinua, että tämä pieni omaisuus, joka meillä on, on
perintö vanhemmiltani, ja minulla on oikeus ainakin vähäistä osaa
käyttää siitä. Enhän minä ole koskaan tehnyt vastaväitöksiä, kuin on
ollut kysymys Rudolfin tarpeista. Ja sentähden on se nyt minun vakaa
päätökseni, että kuin sinä otat tuon lainan talon kiinnitystä vastaan,
niin otetaan se niin suuri, että Gerda saa tuhannen markkaa, muuten --
-- --
-- Muuten?
-- Muuten kiellän minä suostumukseni kiinittämiseen, sillä ilman sitä,
ei tule koko lainasta mitään, sen sinä tiedät.
Kapteeni katsoa tuijotti rouvaansa, kuin mitäkin ihmettä.
-- Niin, sepä oli kaunista äidin rakkauden kerskaamista, kuin tahdot
tehdä mahdottomaksi poikasi aiotun matkan, jonka sinä tiedät lääkärin
sanain mukaan olevan ihan välttämättömän hänelle. Niin, sellaisia ovat
naiset! lisäsi hän, halveksivaisesti naurahtaen.
-- Sinä erehdyt, Otto! Minä en suinkaan tahdo panna esteitä Rudolfin
matkan tielle. Silloinhan olisin varsin luonnoton äiti. Minä tahdoin
vaan pakoittaa sinua antamaan vähäisen osan summasta Gerdalle. Minä
sanon sinulle, että se on vaan itsepintaisuuttasi, ei mitään muuta, kuin
sinä vastustat hänen toivomustaan. Kuinka monet vanhemmat, joilla ei ole
suurempaa omaisuutta kuin meillä, kuluttavat suuret rahat tyttäriinsä,
antaen heidän harjoitella soitantoa ja maalaustaidetta ulkomailla? Onko
se hyödyllisempää, se, kuin antaa tytön perehtyä tieteissä, kuin hänellä
kerran on siihen halua ja kykyä.
-- Mutta se on tavallista! vastasi kapteeni kiivaasti ja pontevasti. Ja
se sopii tytölle, mutta matkustaa yliopistoon ja tulla ylioppilaaksi, se
ei sovi hänelle sinä ilmoisena ikänä, sanon minä! Ja minun tyttärestäni
ei pidä tulla mikään ihmisten pilkka, enempää kuin muittenkaan.
-- Onko se sinun viimeinen sanasi, Otto?
-- Niin, se se on!
-- Vai niin! No, sitten ei tule mitään talon kiinnittämisestä.
-- Vai niin!
Kapteeni nousi tuoliltaan ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.
Vielä kauvan, myöhään iltaan, istui rouva Ivarsson yksin lampun valossa
sukankutimineen. Välistä vaipui työ hänen polvilleen, ja hän itse joutui
syviin, surullisiin ajatuksiin, välistä lakkasi hän kokonaan kutomasta
ja kuunteli jotain eteisestä, mutta kuin ei ketään tullut, ryhtyi hän
jälleen yksitoikkoiseen tehtäväänsä. Hän odotti poikaansa. Kello löi
yksitoista, löi kaksitoista. Yhä vielä istuu äiti yksinään valvomassa.
-- Ja pienessä kammiossaan istui tytär kumaraisissaan, ahkerasti
kirjoittamassa muistiinpanoja paksuun vihkoon. Synkeys hänen kasvoistaan
oli kadonnut. Hieno punerrus peitti hänen kalpeat poskensa, silmänsä
loistivat innostuksesta, kynä liikkui kiitävällä nopeudella paperilla.
-- Mutta sisällä huoneessaan makasi kapteeni koisaten vuoteella.
Vihdoin, kuin kello oli lyönyt puoli yksi, narisi ulko ovi ja joku
koperoitsi eteisen lukkoa. Rouva Ivarsson astui ylös, kiiruhti
kuulumattomin askelin eteiseen ja aukaisi oven.
-- Rudolfiko siellä on? kuiskasi hän.
-- Olen niin! vastasi kova, vähän epävarma ääni. Oletko sinä vielä
ylhäällä, äiti? Mitä tuhmuutta se on? Onhan minulla avain itselläni.
Pitkä haamu astui eteiseen, riisui hitaasti päällysnuttunsa ja heitti
sen tuolille, josta se luikui alas lattialle. Rouva Ivarsson pani oven
lukkuun, otti takin lattiasta ja ripusti sen vaatenaulaan. Hattu päässä
meni poika hänen edellänsä peräkamariin.
Rudolf Ivarsson oli pitkä, hoikka, nuori mies, tarkoin muodin mukaan
puettu. Hänen hienot, vaaleat kasvonsa, suurine sinisilmineen ja
valkeine viksineen, olivat kopean ja itserakkaan, vaikk'eivät tosin
ilkeän näköiset, ja hänen nuorukaismuodossaan ilmestyi jonkinlainen
sairasmainen velttous, tällä hetkellä enemmän silmiinpistävä kuin
tavallisesti, sillä hän näytti olleen, ei oikeastaan juovuksissa, mutta
kuitenkin hyvin väsynyt liian paljosta illan-huvituksesta. Hän asetti
hattunsa pianon kannelle ja etsi taskustaan nenäliinaa.
-- Onko sinulla nenäliinaa, äiti? En voi käsittää, mihin omani on
joutunut. Ah! se jäi varmaan palttoon taskuun.
Hän lähestyi ovea.
-- Ei, odotappa! Älä mene kolistelemaan ovia, sanoi rouva Ivarsson
painuneella äänellä. Minä tuon sinulle nenäliinan.
Hän meni ja palasi heti jälleen, ja antoi nenäliinan pojalle, joka oli
istunut keinutuoliin.
-- Missä sinä olet ollut koko illan? kysyi hän, pannen työnsä kokoon.
-- Alkaako nyt kuulusteleminen?
-- Ei, ei ollenkaan, mutta älä puhu niin kovasti, -- isä makaa. Minä
kysyin vaan muuten, kuin sinä lupasit tulla kotiin illalliselle.
-- No, entä sitten? Eihän se niin tärkeätä ollut. Minä tulin menneeksi
teaatteriin parin ystävän kanssa, ja sitte me olimme illallisella. Ei
siinä sen pahempaa.
-- Sinun ei pitäisi olla ylhäällä niin myöhään, Rudolf! Sinä tiedät
kyllä, ettei se tee sinulle hyvää.
-- Oh, ei se ole vaarallista! Se ei tee mitään, joko minä valvon tai
makaan, niinkauvan kuin minä olen kotona. Ainoa, mikä minua auttaa, on
lämpimämpi ilmanala. Päinvastoin makaan minä puolen yötä saamatta unta
ja kieriskelen ja hikoan, kuin minä menen aikasin vuoteelle. Jos minä
sitävastoin väsytän itseni oikein perinpohjin ja panen maata vähän
myöhempään, niin minä nukun kuin porsas. Thure Jullin, hyvä ystäväni,
lääkärin oppilas, mainitsi juuri illalla, että minun pitäisi matkustaa
niin pian kuin mahdollista, ja heti suoraa päätä lähteä Siciliaan. Minä
tahtoisin juuri tietää, tokko isä on ryhtynyt mihinkään rahapuuhiin?
Minun täytyy aamulla puhua hänen kanssaan täydellä todella asiasta.
Rudolf haukoitteli oikein sydämmen pohjasta ja nojautui, silmät kiini,
keinutuolin selkälautaan.
-- Mene nyt maata! Nyt ei kumminkaan ole liian aikainen minun
mielestäni.
-- Ei! -- Minä tunnen todellakin itseni väsyneeksi. Ajatteles, että
huvissakin voi tulla väsyneeksi, niin, vieläpä väsyneemmäksi kuin
työssä. Minä olen monta kertaa tehnyt sen havainnon.
Rudolf nousi ylös.
-- Hyvää yötä, äiti!
-- Hyvää yötä, rakas Rudolf! Tulenko minä sytyttämään kynttiläsi?
-- Oh, ei se ole tarpeellista! Minä voin kyllä itse löytää sekä
kynttilän että tulitikut.
Haukotellen lähti Rudolf peräkamarin viereiseen, makuusuojaansa.
Rouva Ivarsson katsahti hänen jälkeensä, huoahti, otti lamppunsa ja meni
sänkykamariinsa ja laskeutui vihdoinkin levolle vaikka sydämmensä oli
surua täynnä.
Seuraavana aamuna keskustelivat isä ja poika kauan aikaa kahdenkesken
isän makuuhuoneessa, mutta raha-asioista ei kapteeni virkannut mitään
vaimolleen, vaikka söivät yhdessä suurusta, Rudolfin lähdettyä
kaupunkiin sisarensa seurassa, jonka äiti oli lähettänyt muutamille
ostoksille. Matkalla alkoi Rudolf keskustelun, ja sanoi:
-- Olethan kuullut vanhemmilta, että minä matkustan ulkomaille?
-- Sinä? En, siitä en ole kuullut sanaakaan.
-- Niin, ja jotenkin pian. Lääkäri on sanonut sen olevan ihan
välttämättömän tarpeellisen minun terveydelleni. Minä matkustan yhtä
päätä aina Siciliaan saakka. Oi, miten haluan päästä sinne kauas etelään
ja oikein perinpohjin lämmitellä ja nauttia! Siellä tahdon tulla oikein
uudeksi ihmiseksi.
Gerda oli käynyt tavallista kalpeammaksi veljen puhuessa. Hänen huulensa
puristuivat kovasti yhteen, mutta alas painuneet silmäluomet estivät
katseen ilmaisemasta, mitä hänen sydämmessään piili.
-- No, rakas sisar! Näyttää siltä, kuin ei sinua ollenkaan huvittaisi,
että minä saan mennä sinne kauas, virkistämään uupuneita voimiani. Siinä
et tekisi sisarellisesti. Minä odotin sen sijaan saavani nähdä sinun
sydämmellisesti iloitsevan hyvästä uutisestani.
-- Mistä sinä saat rahoja matkallesi? Sehän ei maksa vähää? kysyi
vihdoin Gerda, painuneella äänellä.
-- Ooja! Tarkoin laskettuna tarvitsen minä tosin pari tuhatta markkaa.
Se riippuu ylimalkaan kokonaan siitä, kuinka pitkän ajan minä tulen
viipymään siellä. Ja isä on kyllä niin, hyvä että hän hankkii minulle
varoja. Ukko lainaa, ymmärrettävästi, sillä eihän hänellä ole puhdasta
rahaa enempää kuin muutama sata markkaa, ja ne tarvitsette te täällä
kotona. Hän oli myöskin niin hyväntahtoinen, ettei hän mutkitellut eikä
epäröinnyt vähintäkään, vaan piti asian ihan luonnollisena, kuin sen
kerran lääkäri oli määrännyt. Me puhuimme siitä jo tänä päivänä, ja nyt
on päätetty, että minä lähden kumminkin jo neljäntoista päivän kuluessa
tahi kesäkuun alussa. -- No, sinä et sano mitään!
Sisarukset olivat käyneet oikotietä, läpi puiston, joka oli lähellä
heidän kotiansa. Ei ketään ihmistä näkynyt yksinäisillä käytävillä.
Gerda seisattui ja katseli veljeä säihkyvin silmin.
-- Minä sanon, vastasi hän, että kyytiä sinun pitäisi saaman ja sitte
lähetettämän maalle auran kurkeen tahi merille näkemään vaivoja, Se
olisi varmaan parempi parannuskeino heikkoon terveyteesi, kuin tuo
Sicilianmatka. Kurja raukka sinä olet, Rudolf! Etkö ole oleskellut
yliopistossa viisi vuotta, suorittamatta ainoatakaan tutkintoa?
Rahamäärät, joita on kulutettu sinuun, olet sinä käyttänyt turhiin,
usein kelvottomiinkin, tarkoituksiin ja olet peittänyt heikkojen
vanhempiesi silmät kerskauksillasi ja valeillasi. Ja vaikka sinä itse
olet turmellut terveytesi, niin otat sinä ihan röyhkeästi vastaan
vanhempaisi uhraukset, saadaksesi matkustaa etelään ja tulla jälleen
siellä terveeksi, etkä osoita edes kiitollisuutta heidän hyvyydestään.
Nyt olen minä ensimmäisen ja viimeisen kerran suoraan sanonut
ajatukseni.
Rudolf joutui aivan hämilleen, kuin hän oli kuullut Gerdan
odottamattomat sanat, eikä ensin saanut kiukultaan sanaa suustaan.
-- Sepä oli oikein sisarellista, kaikki tuo! kuului hänen vapiseva
äänensä vihdoin, kuin hän oli tointunut. Ja niin kauniisti ja
naisekkaasti sitten! -- Minä kiitän nöyrimmästi! Halvin palvelianne,
neiti Ivarsson!
Hän nosti ilkkuvan; kohteliaasti hattuansa, käänsi Gerdalle selkänsä ja
meni hänen luotaan nopein askelin katsomatta edes ympärilleen. Neitonen
seisoi muutaman hetkisen liikkumatta, vilkasi vielä veljeänsä vihaisella
katseella ja lähti menemään.
Parin tunnin kuluttua palasi Gerda kotiin asiansa toimitettua, mutta
Rudolfia ei näkynyt koko päivänä talossa. Vasta myöhään yöllä tuli hän
kotiin, ja tiuskoi äidilleen, joka taas oli valvonut odottamassa häntä.
Hän oli juovuksissa, selitti, "että hän oli tullut siihen ikään, ett'ei
hän tarvinnut mitään lapsenhoitajaa, vaikk'ei sitä hänen äitinsä ahtaine
"naiskäsitteineen" muka koskaan oppisi tajuamaan, ei, vaikka tulisi
sadan vuoden vanhaksi," meni huoneesensa ja paiskasi oven kiini.
Seuraavina päivinä oli nuori herra hyvin vähän kotona, sanoi
vanhemmillensa syyksi lukutoimensa ja "jäähyväispidot" kumppanien kesken
ja karttoi varsinkin päivällisaikaa kotona, ettei hänen tarvitsisi olla
sisarensa silmäiltävänä, sillä tämän sanat, vaikka hän alinomaa
yrittikin röyhkeällä halveksivaisuudella unhoittaa ne turhanpäiväisinä
naisten loruina ja lapsellisena kateutena, kuitenkin vaikuttivat
alinomaa hänen pohjalta turmeltumattomassa sydämessään tuskallisen
levottomuuden ja nöyryytyksen tunteen. Hän kysäsi ehdottomasti
itseltään, eikö hän mahtanut nauttia monin kerroin enemmän kotinsa
varoja, kuin hänen ahkera, vaatimaton sisarensa. Mutta tämähän olikin
vaan tyttö, ja hän nuorukainen! Eikä hänen kasvatuksensa maksa samaa
kuin pojan, ja nuorukaisen elämä onkin järjestetty varsin toisella
tavalla kuin tytön, ja sillä on suurimmallakin säästäväisyydellä
tarpeita, jotka eivät tule hänelle ollenkaan kysymykseen. Nämät olivat
ne viisaat lohdutusperusteet, joilla hän alinomaa hillitsi sydämensä
äänen, mikä tuon tuostakin kuiskasi:
-- Eiköhän sisaresi mahda sentään olla tavalla tai toisella oikeassa?
Päivät vierivät, mutta kapteeni ei lausunut sanaakaan rouvalleen
lainasta ja kiinnityksestä. Vanha herra oli ainoastaan, tavattoman
vähäpuheinen ja joskus vaimonsa ja tyttärensä läsnäollessa tuli hän
lausuneeksi "holhonalaisista miehistä" ja "ankarista naisista,"
jollaiset lauseet rouva Ivarsson piti heidän viimeisestä vakavasta
keskustelustaan johtuneina.
Viikko oli siten kulunut. Rouva Ivarsson varusteli kiireesti pojan
matkatarpeita. Hän neuloi hänelle koko joukon uusia liinavaatteita,
jossa työssä Gerda häntä autteli neulomakoneella. Hän auttoi pesussa,
kiilloitti ja silitti vaatteita, kutoi ja parsi sukkia ja tarkasti pojan
jotenkin huonosti hoidettua vaatevarastoa, tämä sitä vastoin, kotona
käydessään, näytti pitävän kaikkia näitä puuhia niin luonnollisina,
etteivät ne edes ansaitsisi sydämellistä kiitoksen sanaa.
Vihdoin, toista viikkoa jo kuluttua rouva Ivarssonin viime keskustelusta
miehensä kanssa, sanoi hän, kuin tämä istui päivällisen jälkeen
keinutuolissa polttaen piippua:
-- No, rakas Otto! Kuinka nyt on rahojen laita? Matkustaako Rudolf vai
kuinka? --
-- Tietysti hän matkustaa?
Kapteeni laski keinutuolin taaksepäin hitaasti ja puhalsi paksun
savupilven.
-- Entä laina sitten? Koska sinä sen asian toimitat?
-- Se on jo toimitettu. Rahat ovat kaapissa tuolla sisällä.
Kapteenin ääni oli jotenkin ystävällinen. Siinä oli huomattavana
ainoastaan jonkunlaista teeskenneltyä välinpitämättömyyttä.
Rouva Ivarsson pudotti hämmästyksestä työnsä ja katseli hetken ajan
mieheensä, niinkuin olisi jotakin tahtonut häneltä kysyä, mutta tämä ei
ollut huomaavinaankaan hänen katsettansa, vaikka kyllä huomasi.
-- Kuinka sait sinä kiinnityksen sitten?
-- En minä olekaan lainannut mitään kiinnitystä vastaan.
-- Mutta minä en ymmärrä!
-- Minä lainasin rahat takuuta vastaan, enkä huolinut koko
kiinnityksestä, kuin asia kävi muutenkin päinsä.
Kapteeni puhui aina vaan samaan levolliseen tapaansa, ihan
välinpitämättömästi, niinkuin olisi keskusteltavana joku jokapäiväinen
seikka, joka ainoastaan liikutti häntä eikä olisi ollenkaan sopinut
olemaan yhteisenä puheenaineena puolisoitten kesken.
Rouva Ivarsson tunsi katkeruudella, että häntä pidettiin järjettömänä
olentona, jonka ajatukset ja toiveet eivät muka olleet mistään arvosta.
Hän oli hetken vaiti. Viimein sanoi hän:
-- Ne ovat, ymmärtääkseni, asioita, joihin minun ei tule mitään. Anna
anteeksi uteliaisuuteni, rakas Otto!
Hän ryhtyi jälleen työhönsä näennäisesti rauhallisena. Niin katkeralla
äänellä ei kapteeni vielä koskaan ollut kuullut vaimonsa puhuvan heidän
kuudenkolmatta vuotisen avioliittonsa ajalla. Rouva Ivarssonin sydäntä
karvasteli kovasti. Hän istui työhönsä kumartuneena. Niin kauvan kuin
heidän avioelämänsä oli vierinyt tyyntä, loivaa uraansa myöten, jossa ei
ainoatakaan kiveä löytynyt, oli se näyttänyt sekä hänestä itsestään,
että muistakin hyvin onnelliselta, aivan sopusointuiselta. Mutta nyt,
kuin vihdoinkin loukkauskivi oli sattunut tielle, ja heidän hiljainen
elämänvirtansa syöksyi alas tuntemattomaan syvyyteen, nyt läikkyi
väkivaltaisesti sen kirkkaat aallot ja kiehuivat ja kuohuivat niin
mustina, kuin ei niistä enää koskaan voisi kuvastua kirkas sinitaivas.
Vihdoinkin oli tullut molempain puolisoitten välille kiivas,
äkkiarvaamatoin taistelu, joka riisti heidän elämältään hupaisen rauhan,
ja saattoi tuon luottavaisen ja uskollisen puolison katkeralla tuskalla
huomaamaan, että se sopusointu, joka oli hänen autuutensa, ei ollutkaan
kotilieden, "ikuinen tuli", joka palaisi yhtä rauhallisena ja kirkkaana
auringonpaisteessa kuin rajuilmassakin, vaan ainoastaan kehno soihtu,
joka valaisi niin kauniisti rauhassa, mutta sammui ensimäisessä
myrskytuulessa, huomaamaan, että hän ei ollut puoliso, jumalallisen ja
järjellisen säädännön mukaan puolisonsa vertainen, vaan että hänen
miehensä piti hänen vaan järjettömänä, holhonalaisena olentona, heikkona
orjana, jonka ajatus ja toivo olivat vähäarvoiset. Ja kapteeni
Ivarssonia olivat kuitenkin niin hyvin hänen vaimonsa kuin koko
maailmakin pitäneet aviomiesten mallina.
Tuo ilo oli monta vuotta elähyttänyt rouva Ivarssonia, mutta kuin hän
nyt niin julmasti luottamuksessaan pettyi, tuntui hänestä kuin joku
hänen sydänjuuriinsa kasvanut side olisi ratkennut, ja sydän vuotaisi
verta, aivan kuin se tahtoisi kuiviin juosta.
Pitkä äänettömyys seurasi. Kapteeni keinui keinumistaan ja poltteli
piippuansa omissa mietteissään, ja rouva Ivarsson neuloi melkein
koneellisella innolla. Hänenkin ajatuksensa olivat kaukana työstä. Syvää
hiljaisuutta häiritsi ainoastaan vanhan keinutuolin yksitoikkoinen
natina. Ei kukaan, joka tällä hetkellä olisi osunut astua tuohon
kodikkaasen huoneesen, ijäkkäiden puolisoiden luo, olisi voinut
aavistaa, että juuri täällä, tässä huoneessa joku silmänräpäys ennemmin
oli lausuttu muutamalla, näennäisesti niin tyynellä ja jokapäiväisellä
sanalla, ehkä ikuisiksi ajoiksi kahden sielun ero, jotka enemmän kuin
neljänneksen vuosisataa olivat uskollisesti olleet yhdessä.
Kapteeni nousi viimein ylös ja meni huoneesensa. Rouva Ivarsson istui
työssään, kunnes hämärä esti häntä jatkamasta. Silloin nousi hän ja
lähti tyttärensä huoneesen, jossa hän laskeutui vuoteelle, mutta ei
nukkunut, vaan oli pitkällään, kädet pään takana, ja katseensa
kirkkaissa, ajattelevissa silmissään oli aivankuin hän olisi
tarkastellut etäisiä maailman oloja.
Äiti lähestyi tytärtänsä, laskeutui polvilleen hänen vuoteensa viereen
ja painoi, puhjeten ankaraan nyyhkytykseen, harmaantuneen päänsä lapsen
rintaan.
-- Äiti! mitä sinulta puuttuu? kysyi Gerda liikutettuna. Mitä on
tapahtunut?
Useita minuuttia kului ennenkuin äiti ankarassa mielenliikutuksessaan
voi vastata kysymykseen. Hän itki elämänsä, sydämensä, pyhintä onnea.