Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
ENNEN JA NYKYÄÄN.
KUVAUKSIA NAISEN ELÄMÄSTÄ.
Kirjoittanut
Hanna Ongelin.
Suomennos.
I.
Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.
Ennen.
Liedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet,
koristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisista
maista; tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellen
valkeaa paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillut
viikinkiuros kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistään
vierailla mailla. Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljasta
soturia, komeita nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossa
olevat poikansa; kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa.
-- Niinkuin tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista ja
kilvistä, niin säteilivät myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessa
suurista kaukaisista meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemää
tummakiharaista etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemän
kuoliaaksi laivan kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisella
kuminalla aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimilla
iskuillaan tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkea
liedellä leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voitti
meren pauhun ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löi
miekanlappeen tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaista
oli salissa. Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksi
kärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa, ja
vihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin,
ja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeasti
puettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyö
kultahela-veitsineen vyötäisillä.
-- Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enään
kuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä,
että kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästyksellä
neitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen.
Impi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alas
portaista.
-- Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkas
kuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni,
ennenkuin astuin ylisiltä.
Koska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin?
Kuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata.
-- Asa-Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissa
ja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa kuivunutta
kurkkuani.
Neitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myöten
vaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestä
ruoka-aitasta.
-- Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuorta
orjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmän
puita tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdon
minä kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen.
Orja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, ylevä
ja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvi
kädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivat
toisiansa. Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosen
poskilla. Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleen
tuleen. Neitsykäinen astui vanhuksen luo ja ojensi hänelle simasarven,
joka perheenisän juotua kävi ympäri seuran.
-- Nyt tahdon minä jutella teille sadun, viehättävän ja komean kuin
Asa-Thorin ottelu jättiläisen kanssa. Brynhild, tytär, sinä voit jäädä
seisomaan tänne tupaan ja kuunnella kertomusta, jos sinua haluttaa.
-- Enkö minä saa istua rahille veljeini viereen?
-- Koska se tapa tuli viikinkimajoihin, että naiset istuvat miesten
kanssa vieretysten? Mutta jollet sinä voi seisoa, niin voithan istua
rahille, tuonne Alfin viereen.
Neitosen posket hehkuivat kuin aurinko myrskysäällä. Hän käänsi isälle
selkänsä ja meni pois ylistupaan. Alf nousi ja meni ulos huoneesta.
Vanhus kertoi kuunteleville sotureille uljaan tarun, kuinka hän oli
taistellut villien merirosvojen kanssa, ottanut heidän laivansa ja
aarteensa, polttanut laivat tuhaksi, tehnyt miehet orjiksi ja vienyt
aarteet kotiinsa. Kuin taru oli loppunut, sanoi hän nuorimmalle pojista:
-- Sinä, Björn! Ota harppuja laula meille kaunis laulu.
Björn nousi seisomaan, otti harpun, asettui rahille ja lauloi:
Ihanaistahan
Salituvass' on
Lieden liehuvan
Ääress' olla,
Mesisarven joss'
Impi täyttää.
Tok' ihanampaa
On valkosiivin
Lohikäärmehen
Käydä merta
Terän kirkkahan
Kisahan.
Björnin laulaessa nousi Brynhild seisoalleen neitosten majassa avonaisen
akkunan ääreen. Myrsky liehutteli hänen hiuksiaan. Sydämmessä paloi
tuli, kuumempi kuin liekki tuvan liedellä. Suloinen olisi hänen ollut
istua Alfin vieressä, mutta ennen tahtoi hän vaikka tuhannen kertaa
kuolla, kuin istua orjan istuimelle. Hänen sydämmensä kiehui. Tulikuumat
kyyneleet purkautuivat kiehuvasta lähteestä ja virtasivat pitkin poskia.
Hän vilkasi ulos yön pimeyteen. Tuolla alhaalla rannassa seisoi kookas
vartalo. Hän tunsi sen hyvin. Orjakaan ei istunut orjainrahilla
kuuntelemassa vapaitten miesten urotöitä. Hän seisoi tuolla alhaalla
pauhaavan meren rannalla, kohotti kätensä pilviä kohden ja rukoili:
-- Korkeat jumalat! Suokaa minullekin joku urotyö!
Myrsky oli lakannut raivoamasta, synkkä meri vyöryi, kuohuen kuin
säännöllinen juhlavirsi, rantapaasia vasten syysauringon kalpeassa
hohteessa. Kaukana näköpiirin rajalla haamoitti valkeat purjeet kuin
jättiläislinnun levitetyt siivet, ja pimeää vettä vasten välähteli kuin
valkean kimallus. Purjeet näkyivät selvemmin. Välähdykset kävivät
kirkkaammiksi. Siellä oli kolme komeaa viikinkilaivaa lähestymässä, ja
kultaiset lohikäärmeen päät välkkyivät kuin tuli auringon paisteessa.
Laivat laskivat rantaan.
Majassaan istui vanha uros perä-rahilla, koko väki ympärillään, ja
ylevältä näytti kaunis Brynhild lieden ääressä. Ovi avautui ja tupaan
astui nuori sankari, loistavassa asussa, pedon talja hartioilla. Häntä
seurasi kaksitoista voimakasta miestä. Siinä oli tuo mainio
Helge-sankari, joka oli käynyt kaukaisilla viikinkiretkillä, voittanut
monta vihollista, anastanut suuria aarteita ja rakentanut itselleen
linnan Englantiin.
-- Terve sinulle, mahtava Rolf! tervehti Helge. Satakunta miestä ja
suuri joukko lahjoja muassani olen rauhallisessa tarkoituksessa: tullut
vierailemaan luoksesi.
Vanhus ojensi itsensä.
-- Ole tervetullut, Helge Gadmarin poika! Sinä ja sinun väkesi olkaat
tervetulleet talooni! Monta härkää pitää teurastettaman, simaa
yltäkyllin oleman, ja harpun äänen kaikuman sinun kunniaksesi. Astu
esiin, urhea vieraani, ja asetu viereeni! Tytär! ojenna meille kultainen
sarvi.
Brynhild täytti sarven ja vei sen isälle, joka joi ja ojensi sen
vieraalleen. Muukalainen otti juomasarven. Hänen silmänsä loistivat,
kuin hän katsahti impeen.
-- Sorea neiti! Sinun kunniaksesi tyhjennän sarven, sanoi hän.
Uhkeat vieraspidot vietettiin viikinkilinnassa. Tulisoitot paloivat
tuvassa. Paistit paistettiin. Simaa ja viiniä oli yltäkyllin. Uljaita
urotöitä kertoeltiin, lauluja laulettiin, ja harppua soitettiin. Mutta
ylistuvassa istui kaunis Brynhild yksinään, ja kalliolla, kuohuvan meren
rannassa, oli nuori orja.
Kolme päivää ja kolme yötä kesti pitoja. Kolmantena päivänä, jolloin
vieras uros oli valmis lähtemään pois, astui hän perheenisän eteen,
sanoen:
-- Voimakas Rolf! Suuresti olen minä ihastunut tyttäreesi. Tahdotko
antaa hänet minulle vaimoksi? Kauneimman laivoistani kaikkineen, mitä
siihen kuuluu, ja sata naulaa hopeaa tarjoon minä sinulle antimeksi
neitosesta. Kallisarvoista vaatteusta hän saa pitää, maata purppura- ja
silkkipeitoilla ja täyttää sarven huoneessani. Lempeä tahdon minä olla
hänelle, niinkuin voimakkaan, tuleekin olla hentoa ja siveää naista
kohtaan. Sano, otatko korviisi puhettani?
Rolf nousi ylös, sanoen:
-- Urhokas Helge! Suurella ilolla kuulen sanasi ja olen täydellisesti
tyytyväinen niihin runsaisin lahjoihin, joita sinä tarjoat. Palttinaiset
ja karitsan villaiset vaatteet, hopea- ja kultakoristimet, seitsemän
täysinäistä arkkua, lahjoitan minä morsiamelle myötäjäisiksi.
Tapahtukoon sinulle niinkuin mielesi halajaa!
Hän löi miekan lappeella pöytään. Brynhild astui tupaan.
-- Tytär! Tämä jalo sankari on valinnut sinut morsiameksensa, ja minä
olen antanut sinut hänelle kallisarvoista ja komeaa korvausta vastaan,
kuten sopii niin mainehikkaille uroille kuin hän ja minä. Laita itsesi
valmiiksi seuraamaan häntä, kuin hän täältä lähtee ja palvellos häntä
uskollisella mielellä ja uutterasti kaikkina elinpäivinäsi.
Neitosen posket tulivat vaaleaksi kuin lumi.
-- Minä en tahdo seurata Helgeä, isä! Minä en rakasta häntä.
Vanhus löi miekalla pöytään, niin että huone kajahti ja harpunkielet
helähti.
-- Asa-Thorin nimessä! Rohkeneeko tytär kieltää, kuin isä on hänet
uskonut ja luvannut morsiameksi kuuluisalle sankarille? Vaikene ja
tottele vastustamatta minun käskyäni!
-- Nuori impi on kaino kuin kyyhkynen, sanoi Helge. Mutta kainous
haihtuu myrskytuuleen laivankannella ja kyyhky hiipii uskollisen
miessydämen turviin.
Hän otti kultaisen renkaan ranteestaan ja asetti sen neitosen käteen,
mutta Brynhild kiskaisi sen pois ja sinkahutti lieden hehkuun. Silloin
välähtivät Helgen silmät kuin tulenliekki. Hän nosti immen tukevalle
käsivarrelleen ja ojensi kätensä vanhukselle ja pojille.
-- Terve teille ja hyvästi, jalo isä! ja te, nuoret uroot! Kuin
kevättuuli taas puhaltaa, olkaa tervetulleet vieraspitoihin minun
linnaani!
Uljain askelin morsian käsivarrellaan, vetäytyi hän linnasta, miestensä
seurassa. Rannalla, missä laivat olivat valmiina, seisoi Alf-orja.
Miekka kädessä astui hän urosta vastaan, kohotti miekan hänen otsaansa
kohden ja huusi:
-- Naisryöstäjä! Päästä impi vapaaksi sylistäsi! Kuin ei vapaasukuinen
isä eikä veljet suojele neitoa muukalaisen väkivallasta, niin orja
vetäköön miekan.
-- Kuka olet sinä katala raukka, joka uskallat astua, solvausta suu
täynnä, mahtavaa sankaria vastaan? ärjyi Helge ja heitti morsiamen
miehilleen; ne hillitsivät neitosen, joka taisteli kuin vangittu kotka,
temmatakseen itseänsä irti heidän käsistään, ja kaatoivat hänen
alukseen. Helge veti miekkansa ja hurjaksi kävi ottelu rannalla hänen ja
Alfin kesken. Veri purskahti, ja orja suistui halaistuin otsin mereen,
jossa valkoinen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi hänen verestään.
-- Purjeet pullistuivat ja laivat kiitivät pois yli ulapan.
Myrsky-yö vetäytyi jälleen Pohjanmerelle. Laivankannella seisoi kalpea
impi, pitäen jäykin käsin pitkästä, liehuvasta tukastaan kiinni, ja
hänen silmänsä paloivat kuin tuhovalkea pimeänä yönä. Meri ärjyi. Myrsky
vinkui. Kultakoristeinen lohikäärme nauskui, kiitäen siivet leveellään
yli syvyyden. -- Neitosen luo laivankannelle astui voimakas uros.
-- Lempeä impi! kuului hänen äänensä. Minun morsiameni olet sinä. Minä
olen sinut kunniallisesti pyytänyt ja laillisen korvauksen kautta saanut
isältäsi. Tule syliini!
Hän ojensi kätensä neitoa kohden, tahtoen syleillä häntä. Mutta tämä
pakeni hänen edestään kuin tuulenlöyhäys. Huimassa vauhdissa koetti uros
tavoittaa häntä, mutta ei saavuttanut.
-- Pian on kyyhky väsyvä, kuin haukka sitä ahdistaa, huusi hän
vihoissaan ilkkuvalla äänellä. Mihin tahtoo hän paeta laivankannelta
aavalla merellä?
Silloin juoksi Brynhild ylös laivan etukeulaan ja osoitti ulos merelle.
Tämän nähdessään kauhistui uros.
-- Ollos rauhassa! huusi hän, meni ruoriin ja pysyi siellä alallansa.
Mutta ryöstetty impi seisoi laivalla ja katseli ulos mustaan yöhön. Hän
ajatteli valoisata huonetta, jossa pystyvalkea räiskyi liedellä,
ylistupaa, jossa hänen äitinsä, kuninkaan tytär kaukaisilta mailta,
jonka hänen isänsä morsiamenaan oli tuonut kotiin sotaretkeltä ja joka
oli kuollut, hänen vielä lapsena ollessaan, opetti häntä neulomaan
silkkiä ja kultaa, ja jolta hän sai kuulla monta ihmeellistä satua. Hän
ajatteli nuorukaisen halaistua otsaa, joka vielä tänä aamuna oli niin
puhdas ja kirkas; hän kohotti kätensä öistä taivasta kohden ja vannoi
pyhän valan, jonka ainoastaan myrsky ja jumalat kuulivat.
Mahtavan Helgen linnassa vietettiin suuret pidot. Satamäärä uroita istui
suuressa pylvässalissa. Kallis juoma vaahtosi kultaisissa maljoissa, ja
harppujen ääni kaikui avaroissa saleissa. Ilomielin istui uros
perärahilla, ja hänen rinnallaan kaunis Brynhild lumivalkeassa
pukimessa. Mutta morsiamen posket olivat vaaleat kuin palttina, synkät
kuin yö hänen silmänsä. Hän ei hymyillyt eikä sanaakaan päässyt hänen
huuliltaan.
Kuin pidot olivat lopetetut, valkeat sammutetut, maljat tyhjennetyt,
säveleet lakanneet helähtelemästä, ja uroot uneksuivat pehmeillä petojen
taljoilla ihanista nummista ja kaukaisista lehdoista, viiniköynnöksineen
ja lemuavine kukkineen, vei Helge morsiamensa kauniisen makuukammioon,
hyvänhajuisesta puusta tehtyyn vuoteesen, joka oli koristettu hopealla
ja kullalla ja peitetty etelämaalaisella purppurapeitteellä.
-- Kaunoinen impeni! Täällä saat sinä levätä luonani, sanoi hän.
-- En koskaan lepää minä sinun luonasi, kuului neidon vastaus. Et ole
sinä minulta kysynyt, rakastanko minä sinua. Väkivallalla olet sinä
minut vienyt isäni talosta ja verellä ja murhalla olet sinä minut
anastanut, vaan rakkauttani et ole voittanut.
-- Mistä murhasta sinä puhut? Eikö isäsi antanut sinua minulle
vapaatahtoisesti ja ystävällisellä mielellä, ja eivätkö veljesi
tervehtäneet minua rauhalla, niin tullessani kuin lähteissäni?
-- Eikö tuossa ole vielä verta ihan tuoretta miekassasi? Katso!
Brynhild paljasti Helgen miekan, joka riippui hänen kupeellaan. --
-- Min, kehnoa orjan verta! Huomenna asemieheni kirkastaa miekkani
jälleen välkkyväksi.
-- Ei koskaan kirkasteta sitä miekkaa enää. Minä kostan sinulle,
miehentappaja, orjan hengen, sillä hän oli sydämmelleni rakkaampi kuin
isä, veljet, koti ja elämä. Sulhoni olet sinä surmannut, ja sentähden
pitää sinun kuolla.
Hän kohotti miekan ja työnsi sen Helgen sydämmeen. Verissään kaatui hän
morsiusvuoteelle. Brynhild heitti miekan hänen viereensä ja lähti ulos
salista, pois merenrannalla olevalle korkealle kalliolle. Meri pauhasi
ankarasti. Suurten valkoisten lintujen lailla lenteli vaahto yli
aaltojen. Mustien, hajonneitten pilvien lomasta kumotti täysikuu, niin
että ne näyttivät hopeapatsaisilta porteilta suuren vuoren onkaloissa.
Brynhild lausui:
Lempeä Freja,
Vaunuissa kulta
Verissä et saa
Nähdä mua.
Nyt Tuonelaan käyn
Pilviporteista.
Ja sankaryljän
Kun surmasin
Miekallaan, jossa
Veri viaton
Ol' nuorukaisen,
Ma kostin vaan.
Ja kostoll' orjan
Ma vapaaks' ostin:
Nyt, sankararvon
Hän saatuaan,
Juo mettä kanssain
Jumalissa ja
Miekoin soittavi
Kanneltaan.
Niin lausui Brynhild. Hän ojensi kätensä taivaankantta kohden ja syöksyi
kallion huipulta mereen. Pilvinen hopeaportti sulkeutui ja aallot
soittelivat harpunsäveliä morsiusmatkalla.
Nykyään.
-- Hm! sanoi kapteeni Ivarsson. Pojan kasvatus tulee kuitenkin aina
hyvin kalliiksi. Toivoisin, että minulla olisi vaan kaksi tyttöä, eikä
poikaa ollenkaan.
Hän loi ystävällisen isänsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka istui
keinutuolissa perähuoneen pimeimmässä nurkassa, mutta nyt nousi ylös ja
jätti huoneen hiljaisin askelin.
-- Minkätähden Gerda meni ulos? kysyi kapteeni rouvaltaan, joka istui
lampun ääressä kutomassa sukkaa. Rouva oli hyvin miellyttävän näköinen,
keski-ikäinen ihminen, kasvonpiirteensä olivat hienot, ja hänen
ruskeista silmistään loisti mielen eloisuus.
-- Vai niin, menikö hän?
Rouva katsahti oveen, josta tytär oli hiipinyt.
-- Ehkä hän tuli pahoilleen siitä, että minä sanoin poikien kasvatuksen
tulevan kovin kalliiksi ja haluavani pitää vaan kaksi tyttöä. Tiedäthän,
että Gerda on aina kadehtinut Rudolfia siitä, että hän on poika ja saa
opiskella. Mutta kyllä siinä on yhdessäkin, ilman että vielä tyttö olisi
yliopistossa.
-- Mutta jos tytöllä olisi parempi pää kuin pojalla, niinkuin luulen
olevan juuri meidän lasten laidan?
--- Hm, jaha! Vaikka niinkin olisi, niin täytyyhän pojan kuitenkin aina
saada varsin toisenlaisen kasvatuksen kuin tytön. Hänestä pitää tulla
jotain, olkoon hänen päänsä sitte huonompi tahi parempi. Tytöllä sitä
vastoin on kotinsa, joka hänestä huolen pitää, tahi myöskin joutuu hän
naimisiin ja saa menonsa mieheltään. Hänen ei tarvitse yritellä hankkia
itselleen toimintaa yhteiskunnassa. Sentähden on hänen kasvatuksensakin
paljoa yksinkertaisempi ja halvempi kuin pojan.
Rouva Ivarsson laski kutimensa ja nojautui tuoliin. Hän näytti vaipuvan
syviin mietteisin.
-- Niin, sitenhän sen laita on, sanoi hän vähäisellä huokauksella. Mutta
minkätähden niin on? Sitä minä olen tuumaillut koko elämän ikäni.
Katsoppas vaan Gerdaa! Hän on niin lahjakas, ja niin tietohalukas
sitten! Jos hän saisi opiskella, niinkuin Rudolf, niin pääsisi hän kauas
tieteissä, ja ihan varmaan tulisi hänestä jotain erinomaista. Sen sijaan
istuu hän nyt tuolla mietiskelemässä kirjojaan ja lukee välistä koko yöt
läpeensä, kuin hänen päivällä on täytynyt auttaa minua käsitöissä ja
taloudellisissa askareissa. Minä näen kyllä, että, hän suree, vaikka hän
ei tahdo sitä osoittaa. Minun tyttöparkaani!
-- Gerda istuu liian paljon huoneilmassa mietiskelemässä, senhän olen
sinulle jo ennen sanonut. Hän ei tahdo olla ulkona muitten ihmisten
seurassa, eikä hänen tee mieli huvituksiin, niinkuin muun nuorison.
Eiköhän mahda tulla viimein kirjatoukka koko tytöstä? Minä juuri
haluaisin lähettää hänet suveksi veljeni luokse maalle. Se tulisi häntä
virkistämään, kuin hän saa peuhata niitten nuorten kanssa siellä. --
Maikki, hänen serkkunsa, on juuri hänen kanssaan saman ikäinen, ja
pojatkin ovat kotona kesällä. Minä kirjoitan ihan varmaan Fredrikille
asiasta. Jos Rudolf matkustaa ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, josta
juuri on kysymys, -- lääkäri sanoo sen olevan ihan välttämätöntä. --
Ivarsson-ukolta pääsi salainen huokaus, sillä hän ajatteli, että hänen
täytyisi kiinnittää talonsa, saadakseen matkarahaa pojalle, -- jos
Rudolf matkustaa, niin voit sinä ehkä jonkun aikaa olla ilman Gerdaa
täällä kotona. Niin, ja onhan sinulla aina palvelustyttö.
-- Jos Fredrik ja Anna-Maria tahtovat ottaa hänet vastaan pariksi
viikoksi suvella, niin tulee hänelle varmaankin hauskaksi saada mennä
maalle vähäsen virkistäymään. Hän ei saa matkustaa ulkomaille, hän,
pienokaisraukka! Minä tiedän kyllä, että se olisi suurin onni, mikä
häntä voisi kohdata, jos hän saisi tulla tuonne suureen maailmaan ja
nähdä kaikki sen ihanuudet. Minä olen kuullut sen hänen puheestaan, kuin
joku on kertonut ulkomaista tahi kuin hän itse on lukenut kirjoituksia
niistä. Mutta, Jumala nähköön, kuin ollaan köyhät, niin täytyy
kieltäytyä monesta hyvästä.
-- Kiitä onnea, rakas Hanna, ettei molempien lastemme tarvitse hakea
terveyttä vierailla mailla, vaan että tyttömme on terve ja rivakka. --
Rudolf-raukka! hauskempi tietysti olisi hänelle, jos hän saisi terveenä
ja voimissaan elää ihmisten ilmoilla. Silloin voisi hän saada jotain
hyötyä siitä hengen kehitykselleen.
-- Tahtoisitko sinä lainata rahoja talon kiinteimistöä vastaan Rudolfin
ulkomaan matkan tähden, vaikkei se olisikaan tarpeellinen hänen
terveydelleen?
-- Ihan varmaan! Se on selvää, -- siinä tapauksessa, jos sellainen matka
olisi hyödyllinen hänen kasvatukselleen. Enkö tekisi mitä uhrauksia
tahansa lapseni vastaisen menestyksen tähden? Kunnotonhan isä olisin
muuten.
-- Nyt tulemme taas kasvatuskysymykseen. En voi auttaa, että minun
mielestäni tytöt kärsivät suurta vääryyttä. Sillä aikaa kuin vanhemmat
ponnistelevat viimeisiin saakka, hankkiakseen pojilleen täydellisen
sivistyksen, niin saavat tytöt tyytyä muutamiin vähäpätöisiin tieteen
muruihin, olkoon heillä sitte kuinka hyvä pää tahansa. Se on väärin, ja
siinä ajatuksessa minä pysyn.
-- Sinä olet kummallinen, Hanna! Minä en ymmärrä, hitto vieköön, yhtään
mitä sinä tarkoitat nurinallasi ja noilla "tieteenmuruillasi". Olemmeko
tosiaankin laiminlyöneet Gerdan kasvatuksen? Eikö hän ole käynyt
tyttökoulua alusta loppuun saakka, ja lisäksi kiitoksella ja kunnialla?
Sitte on hän päälle päätteeksi saanut tuntia kielissä ja soitannossa ja
kaikessa mahdollisessa -- kumminkin -- niin, vähintäin tuhannen markan
arvosta. Minä olen kustantanut tyttärelleni hienomman kasvatuksen kuin
moni rikkaampi isä tyttärilleen, tahdon sinulle sanoa, eikä kukaan voi
tulla sanomaan, että minä olisin ollut hänestä huolimaton taikka väärin
tehnyt kummallekaan lapsistani.
Kapteeni nousi, kävi kiivaasti muutamaan kertaan lattian ja seisattui
akkunan eteen, katsella tuijottaen ulos pimeälle kadulle. Hetkisen aikaa
oli hiljaista. Rouva oli jälleen tarttunut kutimeensa. -- Ei kukaan voi
sanoa, että sinä olet väärin tehnyt tyttärellesi, rakas Otto! kävi hän
vihdoin tyynesti puheesen. Gerda on todellakin, kuten sanoit, saanut
paremman kasvatuksen kuin monen rikkaamman tyttäret, enkä minä puhukkaan
erittäin hänestä, mutta minun ajatukseni on, että tyttöjen sivistys
ylipäänsä on hyvin niukka poikiin verraten.
-- Niukka!
Kapteeni kääntyi akkunasta ja lähestyi vaimonsa eteen.
-- Niukka! Mitä tahdot sinä sitte minun tekemään? Pitääkö minun hankkia
opettaja-joukko antamaan heille tuntia ja työntää heille suuria
rahamääriä? Jos minä olisin rikas, voisi se juuri tapahtua, jos se
huvittaisi häntä, mutta sinä tiedät, että minun täytyy lainata rahaa
Rudolfin ulkomaanmatkaa varten. Mistä minä ottaisin sitte varoja hänen
lukutuntiinsa? Ja sitten? Mitä hyötyä siitä sitten olisi? Ottaisiko hän
ylioppilastutkinnon, vai mitä? Ja mitä se sitten pyhittäisi? Gerda on,
jumalan kiitos, kaunis tyttö. Onni voi olla suotuisa meille, niin että
hän pääsee hyviin naimisiin. Mitä hän tekisi sitten
ylioppilastutkinnolla? Ei, jos minä olisin rikas, niin lähettäisin hänet
johonkin talouskouluun ulkomaille. Se olisi oikeen terveellistä hänelle,
sillä hän on liian vähän taloudellinen.
-- Sitä et saa sanoa, Otto! Silloin teet Gerdalle väärin. Kuinka hyvä
hän on auttaessaan minua kaikella mahdollisella tavalla, sekä käsitöissä
että vaatteitten silityksessä ja kaikessa.
-- Niin, niin, ymmärretään! Mutta kaiken tuon hän tekee vaan
uskollisuudesta sinuun ja huojentaakseen sinun vaivojasi. Hän tekee sitä
ilman mitään intoa, sen näkee kyllä selvästi, sillä hänellä ei ole
ollenkaan taloudellista luonnetta, mikä kuitenkin on kaikkein tärkein
tytölle, -- varsinkin köyhälle tytölle.
-- Luuletko sinä sitten, että hän talouskoulussa, vieraalla maalla,
innostuisi enemmän talousaskareihin, kuin kotonaan, omaa äitiänsä
auttaessaan?
-- Niin, arvellaan kyllä, ettei parempaa koulua sillä alalla voisi
löytyä, kuin oma koti ja työskenteleminen äidin valvonnan alla, mutta
sinä et teekkään täyttä totta hänen ja hänen toimiensa kanssa, vaan sinä
huhdot ja työskentelet itse vaan, että hän saisi istua aikasin aamusta
myöhään iltaan saakka nenä noissa siunatuissa kirjoissaan.
Talouskoulussa saavat sitä vastoin oppilaat luvan määrätyillä tunneilla
tehdä kaikki ne askareet, jotka kuuluvat oppijaksoon. Siellä opitaan
järjestykseen, ja se ei voi vahingoittaa Gerdaa.
-- En minä usko sittenkään, että työintoa voidaan opettaa, jos se
puuttuu ihmisen luonnosta.
-- Ah, loruja, rakas Hanna! Tyttö on vaan pilaantunut tuosta kirotusta
lukemisesta ja mietiskelemisestä, joka kestää päivät ja yöt läpeensä.
Hän tarvitsee raikasta ilmaa. Siinä kaikki. Saat nähdä, että kuin hän on
oleskellut maalla muutaman viikon ja käynyt maitokamarissa ja
karjapihassa Anna-Marian kanssa ja ottaa osaa hänen käytännöllisiin
toimiinsa, niin on hän unhoittanut kaikki kirjarepaleensa, vanhat
filosofinsa ja mitä sojua se lieneekkään, kuin hän uneksuu koko
pitkäisen aikansa, ja tulee kotiin reippaana, talouden hoitoon
ihastuneena tyttönä.
-- No, sittenhän ei tarvita ollenkaan talouskoulua, naurahti rouva
Ivarsson.
-- Ei, sitä minä toivon, sillä kuten tiedät, niin minulla ei ole varaa
lähettää häntä kauemmaksi pois.
Puolisoiden puhe keskeytyi hetkiseksi. Rouva kutoi sukkaa, ja kapteeni
käveli edestakaisin.
-- Hyvin kummallista on sittenkin, ryhtyi edellinen viimein puheesen,
etteivät tytöt voi saada samaa sivistystä kuin pojat, tulla
ylioppilaiksi niinkuin hekin ja lukea ja opiskella niin paljon, kuin
heillä on siihen halua ja kykyä, koska Herramme on varustanut heidät
samalla ymmärryksen lahjalla ja yhtä hyvällä kyvyllä kuin pojatkin.
Juuri sitä asiaa olen minä hyvin usein mietiskellyt. Minä tiedän
itsestäni, millainen halu minulla oli lukemiseen nuorena, kuinka minä
valvoin monta valoisaa kesäyötä lukemalla veljeini kirjoja ja kuinka
minä kadehdin niitä, jotka saivat tulla ylioppilaiksi ja valita, minkä
tien vaan halusivat.
-- Mutta silloin tapasimme toisemme vanhimman sisaresi häissä, ja sinä
rakastuit minuun ja tulit pieneksi sieväksi vaimokseni ja silloin sinä
heitit koko tieteilemisen siksensä ja sinua huvitti paljon enemmän
puuhata kodissasi, huolitella ukkoasi ja kasvattaa lapsiasi, etkä
kertaakaan ole sen jälkeen kaipaillut korkeaoppisuutta. Eikö minulla ole
oikein, Hannaseni?
Kapteeni taputti vaimoansa hartioille ja katsahti hellästi hänen
silmiinsä, mutta hänen katseessaan kuvautui samalla suurta itserakkautta
ja itseensä tyytyväisyyttä. Tämä vastasi tuohon lemmekkääsen
silmäykseen, mutta salaisesti pääsi huokaus hänen rinnastansa.
-- Tosin olen ollut onnellinen kanssasi, Otto! paljon onnellisempi kuin
ansaitsen, mutta en ole koskaan voinut tukehuttaa haluani enempään
tietoon, kuin minulla, paha kyllä, nyt on, ja niinkuin minä ennen surin
itseni tähden, suren minä nyt tyttäreni tähden.
-- Mitä tahdot sinä sitten, rakas Hanna, ja Gerda ja te kaikki, jotka
istutte suremassa onnetonta asemaanne? Tahdotteko te tulla
ylioppilaiksi, vai kuinka? Ja mitä sitten? Jos vaimo vaan istuu kiinni
kirjoissaan eikä vähintäkään pidä lukua, kuinka askareet ja lapset
hoidetaan, kuinka hupaisen sinä tosiaankin luulet miehelle olevan
sellaisen kodin?
Rouva Ivarsson naurahti surumielisesti. Hänen sydämmessään kaikui
kysymys: onko sitten naisen korkein tarkoitus, laiminlyömällä oman
henkensä vaatimukset, ainoastaan koettaa hankkia miehelle hupaisuutta?
mutta hän ei lausunut sitä suotta ärsyttääksensä tuittupäistä herraansa
ja puolisoansa, joka ei kuitenkaan koskaan myöntäisi sen oikeutta.
Hän sanoi:
-- Mutta minä en ymmärrä, minkätähden nainen ei voi tulla kelvolliseksi
perheenäidiksi, vaikka hänellä onkin perinpohjainen sivistys. Eihän
tiedot koskaan vahingoksi ole. Miehestä voi tulla kunnon maanviljelijä
tahi hän voi ryhtyä mihin käytännölliseen toimeen hyvänsä, vaikka hän
onkin oppinut. Se lisää päinvastoin hänen arvoansa. Mutta että naisen
täytyy olla taitamattoman, tullaksensa kelvolliseksi perheenemännäksi,
se on todellakin hyvin kummallista!
-- Kuka sitte sanoo, että hänen pitää oleman taitamattoman? Minä en
suinkaan tahdo kieltää tytöltä kelvollista koulusivistystä, sovitettu
hänen sukupuolensa mukaan, enkä hienoa kasvatusta, jos hän kuuluu
säätyluokkaan, jossa se on tarpeellista. Ja minun mielestäni
nais-sivistys on todellakin nykyään niin oivallinen, kuin vaan toivoa
sopii. Se ei juuri voi olla parempi. Toisin oli ennen maailmassa.
Silloin olivat, naisten tiedot kurjalla kannalla. Moni ylhäisenkään
perheen tytär ei saanut edes opetella kirjoittamaan. -- Se oli
todellakin surkeata!
-- Kyllä niin, mutta siihen aikaan pidettiin se riittävänä naisille. Ja
jos joku silloin rupesi puhumaan sellaisesta kasvatuksesta, kuin tytöt
nyt saavat, niin olisi se katsottu suurimmaksi tuhmuudeksi, aivan
samalla tavalla kuin nykyään, jos on kysymys niiden tieteilemisestä.
-- Rakas Hanna! Älä vertaile järkeä ja kiihoittuneita mielikuvituksia,
mahdollista ja mahdotonta toisiinsa. Kukin asia erikseen! -- Sinä olet
imenyt Gerdan aatteita, vaikka sinun pitäisi ymmärtäväisenä äitinä
vastustaman niitä. -- Kelvollinen, perheenemäntä, joka on ollut
ylioppilas! Ha, ha, ha! Niin, sitä ihmettä tahtoisin nähdä! -- Miehen
laita on vallan toinen. Hän voi olla kuinka oppinut tahansa ja kuitenkin
hoitaa velvollisuutensa. Mutta jos nainen, joka on ollut ylioppilas,
joutuu naimisiin, niin ylenkatsoo hän kaikki taloudelliset
velvollisuudet ja hyödylliset toimitukset. Ne ovat liian yksinkertaisia
hänen korkeaoppisuudelleen. Nainen on liian heikko, rakas Hanna!
antautuakseen monelle haaralle yhtä haavaa. Sentähden pysyköön hän
kutsumuksessaan, älköönkä ruvetko yrittämään mieheksi päästä, sillä ei
se kuitenkaan onnistu koskaan.
Rouva Ivarsson naurahti.
-- Niin tyhmän en luule kenenkään naisen olevan, sanoi hän. Mutta
puhuaksemme vakaasti, ajattelen minä, että todellisesti sivistyneen
miehen pitäisi olla paljoa onnellisemman naisen rinnalla, joka on
samalla sivistysasteella kuin hän itsekin, kuin jos hän sen sijaan olisi
yhdistetty alhaisemmalla kannalla olevan henkilön kanssa, joka ei
ymmärtäisi häntä eikä voisi vaihettaa ajatuksia hänen kanssansa.
-- Sitä ei vaadi kukaan ymmärtäväinen mies vaimoltaan, olkoon hän kuinka
sivistynyt tahansa. Hän tietää, että tällä on maailmansa hänessä, ja
mies rakastaa ja kunnioittaa häntä yhtä paljon jo siitä syystä, jos hän
muutoin on rakastettava ja uskollinen vaimo. -- Ei, rakas eukko! koko
tuo naiskysymys, jota minä puolestani sieluni ja sydämeni pohjasta
kammoksun, on paljasta mielettömyyttä, joka ensiksi on pöllähtänyt
muutamien vanhojen neitosten aivoihin. -- -- --
-- Eipäs niinkään, kyllä niitä on miehiäkin, jotka puolustavat naisen
oikeuksia.
-- Miehiä, jaa! Uh! Ilvehtijöitä, jotka pilkkaavat naisten
herkkäuskoisuutta ja nauravat heidän selkänsä takana. Ei, rakas ystävä!
On olemassa ikivanha sääntö, jonka luonto itse on määrännyt ja jota me
ihmiset emme voi kumota, se sääntö kuuluu: naisen maailma on kodin
maailma. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.
Kapteenin äänessä oli jonkunlainen iloinen, päättävä mahti, ikäänkuin
hän olisi arvellut lausuneensa ratkaisevan tuomion koko jutusta.
-- Mutta ne naiset sitten, jotka eivät koskaan joudu naimisiin?
-- Niin, se on heidän oma syynsä!
Kapteeni pyörähti korollaan.
-- Kuinka sinä taidat sanoa niin, Otto! Tiedäthän sinä, että löytyy
paljon enempi naisia maailmassa kuin miehiä.
-- No entä sitten! He voivat antautua johonkin naiselle, sopivaan
toimeen, esim. tulla opettajattariksi, sillä siihen nainen kieltämättä
on hyvin sopiva. Ja ylipäänsä on: tähän aikaan koko joukko toimia,
kirjoitustöitä virkalaitoksissa, sähkösanoma-palvelusta ja muita
sellaisia, jotka ovat avoimet naisille.
-- Mutta jotka miehet muutama vuosi sitten pitivät yhtä sopimattomina
naisille, kuin he nyt hylkivät heidän pitemmälle edistymistänsä
sivistyksen ja itsenäisyyden tiellä, vastasi heleä ääni ovelta, ja nuori
Gerda, joka hetkinen sitten oli jättänyt huoneen, astui jälleen sisään,
avoin kirje kädessä.
Huoneesta lähdettyään oli hän sulkeutunut kammioonsa, kuin hän kuuli
isänsä haluavan pitää kaksi tyttöä eikä poikaa ollenkaan, koska se
tulisi huokeammaksi; tämä lause oli kohdannut hänen sydäntään kuin
polttava pistos.
-- Kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan! kertoi hän mielikarvaudella
itsekseen. Kaksi tyttöä, niin, kolme, neljä, viisi tyttöä eivät maksaisi
niin paljon kuin yksi ainoa poika. Mitä tarvitsee tyttö? Mitä maksaa
hänen kasvatuksensa? Ei mitään! Poika olkoon minkälainen pölkkypää,
minkälainen laiskuri tahansa, tyttö muka ei koskaan lahjakas, niin
häneen kuitenkin tupataan tietoja, -- tyttö saa jäädä
taitamattomuuteensa. Hän onkin vaan tyttö ja pääasia on että hän oppii
"taloutta" tehdäkseen elämän miehellensä hupaiseksi. Minä tunnen isän ja
muitten miesten saarnat sillä alalla. Minä osaan ne ulkoa.
Neitonen otti kirjan hyllystä, istui pöydän ääreen, väänsi lampun
suuremmalle, aukaisi kirjan merkin kohdalta ja oli pian niin vaipunut
lukuunsa, että hän näytti unhoittaneen kaiken muun.
-- Oi! äännähti hän äkkiä, kohottaen päätänsä, leuka puristettua nyrkkiä
vasten. Oi! minkätähden en minä saa juoda tieteen syvästä lähteestä?
Minkätähden en saa, kuten Rudolf, kuunnella valistuneitten opettajain
ääntä? Jos minä olisin niin onnellinen, en minä tuhlaisi kallista
aikaani hänen laillaan turhuuteen. Oi, ei! Minä käyttäisin joka ikisen
hetken päivästä ja yön levon lisäksi, ammentaakseni tietoja ja
tunkeutuakseni syvälle tieteen salaisuuksiin. Oi, Jumalani! Minkätähden
en minäkin saa omistaa kaikkea sitä kaunista ihmeellistä, mitä
ihmistutkimus ja ihmisnero on keksinyt ja luonut? kuitenkin, kukas estää
minua? Enkö minä voi kotona täällä yksinäisessä kammiossa lukea kaikkia
Rudolfin kirjoja läpi? -- Toista kuitenkin on kehittää sieluansa
salaisuudessa ikäänkuin synnin teossa, toista taas saada vapaasti
omistaa aikansa tieteille, saada käydä oppisaleissa ja hyödyttää
maailmaa saavutetuilla tiedoillaan. Tätä onnea nauttii Rudolf ainoastaan
sen tähden, että hän on nuorukainen, -- ja kuinka vähän hän siitä
välittää!
Syvän katkeruuden väreet kävivät hänen nuoruuden voimaa uhkuvilla
huulillaan. Neitonen pisti kätensä kiharaan tukkaansa ja hänen
vaaleanruskeat, kirkkaat silmänsä tuijottivat kolkosti hänen kalpeista,
säännöllisistä kasvoistaan.
-- Neiti, viisi penniä! kuului samalla palvelustytön ääni ovelta.
Postimies on tuonut neidille kirjeen.
-- Minulle?
-- Niin, niin, Ruotsista -- hän sanoi.
Gerda koetteli kiireissään taskuansa ja ojensi rahan tytölle, joka tuota
pikaa toi hänelle kirjeen. Nähtyään päällekirjoituksen kävi hänen
otsallaan hieno värähdys. Hän mursi kiireesti sinetin, ja silmäillessään
sisällystä muuttui hänen ilonsa miltei tuskalliseksi riemuksi. Iloinen
toivon hymy oli hänen huulillaan ja hän kiiruhti vanhempainsa luo, mutta
silloin kuuli hän ovelta kapteenin viimeiset sanat ja vastasi niihin:
-- Minä olen saanut kirjeen Emma Wallströmiltä! jatkoi hän.
Tämä oli ollut Gerdan koulukumppani ja he, ollen kouluajalta uskolliset
ystävykset, olivat kirjevaihdossa keskenään vielä sittenkin, kuin hänen
vanhempansa, -- isänsä oli ruotsalainen insinööri, -- olivat muuttaneet
takaisin Ruotsiin, jossa he asuivat Upsalassa.
-- Emma kirjoittaa ottaneensa ylioppilastutkinnon loistavilla
arvolauseilla ja alkavansa syksyllä jatkaa opintojansa. Hän on antaunut
kasvatustieteen alalle. Hän sanoo, että minä suvella voisin valmistautua
tutkintoon ja lupaa lähettää seuraavassa kirjeessä ilmoituksen
vaatimuksista. -- Ja jos äiti ja isä suostuvat siihen, niin tulisin
syksyllä Upsalaan ja saisin asua Wallströmin luona, kaikkiaan
viidestäkymmenestä kruunusta kuukaudessa. Se ei ole mitään kallista, se!
Sehän on vaan seitsemänkymmentä markkaa. Sanokaas, eikö se käy päinsä?
Gerdan kädet vapisivat niinkuin hänen äänensäkin ankarasta
mielenliikutuksesta. Hän oli kalpea. Näkyi koko hänen olennostaan, että
nykyinen hetki oli hänestä tärkeä käännekohta hänen elämässään, sillä
siitä riippui äärettömän paljon. Äiti katseli häntä hartaalla,
surunsekaisella osanotolla.
-- No, äiti ja isä! Mitäs te sanotte?
-- Minä sanon, vastasi kapteeni, että se on haaveksimista ja hulluutta.
Minä en todellakaan tiedä, kuinka sinä, Gerda, ymmärtäväinen tyttö, voit
tuoda esiin sellaisia lapsellisuuksia. Sinä olisit valmis jättämään
äitisi, joka niin hyvin tarvitsee sinun apuasi, valmis matkustamaan
toiseen maahan, kuluttaaksesi aikaasi toimissa, joista sinulla, hitto
vieköön, ei ole vähintäkään hyötyä, muuta kuin vaan maksavat isällesi
suuret rahat. Tiedäthän rakas lapsi! että minä en ole rikas, vaikka
minulla on tämä pieni kaupunginkartano ja eläkerahani. Se ei ole toden
totta paljon perheen elättämiseksi, ja voithan myös ymmärtää, että
veljesi kasvatus on maksanut kauniit rahat, ja nyt juuri olen minä hänen
tähtensä pakoitettu -- -- --
Rouva Ivarssonin viehättävä, rukoileva silmäys keskeytti kapteenin
lauseen. Äidin katse oli pyytänyt isältä, ettei hän juuri tällä hetkellä
haavoittaisi tyttären sydäntä, mainitsemalla uhrausta, jota taas oltiin
valmis tekemään pojan puolesta, vaikka hänen sisareltansa kiellettiin
hänen sydämmensä hartain toivo, hänen enimmin oikeutettu vaatimuksensa,
kiellettiin hänen hengenvoimainsa ja taipumuksensa kehittyminen.
Syvä hiljaisuus vallitsi useita minuuttia. Kapteeni käveli edes
takaisin. Rouva kutoi, ajatuksiinsa vaipuneena, sukkaa, silloin tällöin
katsahtaen: tyttäreen, joka seisoi pöydän vieressä, kirkkaassa lampun
valossa, liikkumattomana kuin kivipatsas, molemmin käsin nojaten pöydän
syrjään, rypistynyt kirje kourassa ja hänen katseensa, josta kaikki elo
oli äkkiä sammunut, oli toivottoman synkkä ja hänen kasvonsa kalpeat
kuin kuolleen.
-- Mutta, isä! alkoi hän vihdoin sekavalla äänensoinnulla. Kuinka voit
sinä olla niin julma? Olenhan minä sinun lapsesi, niinkuin Rudolfikin ja
minä olen maksanut sinulle niin vähän häneen verraten ja tehnyt niin
paljon hyötyä kotonani, jota hän ei koskaan ole tehnyt.
-- Ethän sinä aio tahtoa, vastasi kapteeni kiivaasti, että hän, joka on
mies, auttaisi äitiäsi keittiön liedellä tahi istuisi neulomassa?
Hänestä, jos hän saa elää, on vastaedes oleva hyötyä muulla paljon
arvokkaammalla tavalla. Kullakin on kutsumuksensa täällä maailmassa, ja
naisen kutsumus on uutteruudella ja innolla antautua taloustoimiin. En
koskaan, rakas Gerdani! suostu tuohon järjettömään pyyntöösi, en! Siksi
pidän minä sinusta todellakin liian paljon ja olen liian varova sinun
vastaisesta onnestasi. Muista se!
-- No, älkäämme nyt niin suorastaan päättäkö asiata, rakas Otto! kävi
rouva Ivarsson lempeästi välittämään. Me emme ole vielä ennättäneet
miettiä sitä.
-- Miettiä! Mitä tarvitsee asiata miettiä, joka on kerrassaan luonnoton?
Siitä tehdään heti päätös, siinä se.
-- Minä iloitsin niin sanomattomasti, -- minä toivoin! -- -- -- kuiski
Gerda vapisevin huulin, ja kyynelvirta juoksi hillitsemättä hänen
poskilleen.
Kapteeni katseli häntä jonkun aikaa, lähestyi ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen ja sanoi;
-- Malta mielesi, tyttöni! Tuohan on vaan lapsellisuutta -- -- -- -- --
Mutta tyttö ei kuullut häntä. Hän väisti hänen koskettamistaan, painoi
kirjeen silmiänsä vasten ja jätti huoneen, kovasti nyyhkyttäen.
Äidin silmät, jotka katselivat hänen jälkeensä, olivat täynnä kyyneliä.
-- Tyttö-raukkani! sanoi hän. Tiedätkös, Otto! Ehkä minullakin äitinä
ollen on sanottavana, minun mielestäni et sinä tee oikein Gerdalle. Minä
rakastan Rudolfia sanomattomasti, niin, ehkä paljoa enemmän kuin sinä,
sillä isän tunne ei voi koskaan helleydessä vertoja vetää äidin
tunteille, enkä minä ole aina lukuunottanut hänen vikojaankaan, jota
minä välistä olenkin katunut, ja olen sydämellisesti iloinnut kaikista
uhrauksista, mitä olemme voineet tehdä hänen hyväkseen, -- mutta Gerdaa
minä rakastan yhtä paljon kuin häntä, ja minun mielestäni me emme saa
niin suoraa päätä hyljätä hänen ainoaa toivoansa, joka koskee koko hänen
elämänsä onnea, koska emme ole kieltäneet Rudolfiltakaan mitään, emme
suurta emmekä pientä.
Rouva Ivarsson oli puhunut vakavalla mielimurheella ja hän kohotti lujan
katseensa kapteeniin, joka lähestyi hänen eteensä ja näytti
malttamattomana odottavan loppua hänen lauseestaan.
-- Enkö minä ole sinulle sanonut, alkoi hän, että Rudolf tulevaisuudessa
on monin kerroin korvaava sen, mitä olemme hänelle tehneet; mutta Gerda
-- jos minä nyt myöntyisin hänen naurettaviin oikkuihinsa ja lähettäisin
hänet opiskelemaan Upsalaan, -- opiskelemaan Upsalaan! Kuinka voi viisas
ihminen puolustaa sellaista mielettömyyttä! -- ja jos minä luovuttaisin
useita satoja, niin, ehkäpä tuhansia markkoja hänen päähänsä
pöllähtäneitten oikkujen takia, -- mitä saakelin hyötyä, -- en muuta voi
sanoa, -- siitä sitten olisi? Mikä hänestä sitten tulisi? Lääkäri vai
lakiniekkako, vai pappi, vai mikä? vai mahtaisiko hän tulla kotiin
vihittynä viisaustieteen maisterina vai tohtorina ja alkaisiko hän sitte
sinun kanssasi puuhata talonaskareissa, vai aikoisiko hän mennä
naimisiin ja ripustaisi laakeriseppeleensä ja tohtorihattunsa
lastenkamarin seinään, tahi jollei hän joutuisi naimisiin, niin hakisiko
hän opettajattareksi, vai kirjuriksi virkalaitoksiin? Ajatteles nyt,
mitä hyötyä hänellä on maisterina olemisestaan! -- Ei, rakas eukko!
Ajatteles vaan järjen kannalta. -- Voin vakuuttaa sinulle, että minä
pidän molemmat lapseni yhtä rakkaana, ja että molempain menestys on
hartain toivoni, ja juuri sentähden en voi sallia semmoista, mikä
pikemmin olisi heidän onnettomuudekseen kuin onnekseen, Gerda matkustaa
suvella veljeni luo ja antaa raittiin maaseutuilman puhaltaa houreet
päästään. Ja nyt en tahdo enää kuulla puhuttavan koko Upsalanmatkasta.
Hieno punerrus nousi rouva Ivarssonin poskille.
-- Jos minun käytettävänäni olisi varoja, sanoi hän, niin saisi Gerda
kumminkin matkustaa sinne, ainakin koetteeksi joksikin ajaksi. Mutta,
sen pahempi, -- -- -- --
-- Sen pahempi on sinun perintösi, eukkoseni, tässä talossa, joka monta
vuotta on antanut suojaa päämme päälle, niin että sinä et voi tuhlata
sitä hullutuksiin.
-- Talohan pitäisi kumminkin kiinitettämän Rudolfin matkarahoja varten.
-- Minun mielestäni pitäisi äidin olla iloinen, että edes jollakin
tavalla voidaan hankkia varoja niin tärkeää tarkoitusta varten, kuin
lapsensa terveyden parantamiseksi.
-- Varmaan minä sen teenkin, mutta sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minäkin,
että Rudolfissa itsessä on syy heikkoon terveyteensä; Gerda sitä vastoin
on elänyt ahkerana ja hiljaisena kotona.
-- Kaunis vertaus! Nuorukaisen elämänlaatu on ja täytyy olla aivan
toinen kuin tytön, muuten ei hänestä miestä koskaan tulisi. Mutta se on
asia, jota te, naiset, ette koskaan voi, ettekä tahdo, käsittää.
Rudolfilla on luonnostaan heikko ruumis. Ja jos hän olisikin ollut vähän
varomaton, niin ei sinun mielestäsi ole ollenkaan meidän
velvollisuutemme kykymme mukaan koettaa auttaa hänen terveyttänsä ja
voimiansa entiselleen? Mutta sinä se käsität asian oikein naisten
kannalta. Gerda on, Jumalan kiitos, terve, mutta jos hän vaan olisi
sairas ja henki ja terveys vaarassa, niin epäilemättä minä uhraisin
viimeisen roponi, mutta hullutuksiin en anna penniäkään.
-- Kyllä meillä voisi olla keinoja kuluttaa vähän terveenkin tyttäremme
puolesta ja antaa Gerdan ainakin yhden talven olla Ruotsissa. Kuulithan
itse, ettei se tulisi kalliiksi ja voisithan ottaa vähän suuremman
lainan, kuin kuitenkin talo kiinnitetään, niin että hän saisi vähintäin
neljännen osan siitä, mitä tarvitaan Rudolfin laskuun. Tuhannessa
markassa olisi kylliksi hänelle talvikuukausiksi Upsalaan. Kuka voi
tietää, mitä keinoja tulisi toiseksi vuodeksi. Jos on päiviä, on
keinojakin.
-- Niin, silloin minä olen jo ehkä kuollut, ja sinä saat itse vallita
omaisuuttasi niinkuin halajat, yltyi kapteeni. Kyllä se on sentään
taivaan onni teille, naisväki, että me, miehet, olemme peräänkatsomassa
sekä teitä, että teidän rahojanne, niin ettette saa tuhlata niitä,
niinkuin teitä vaan itse haluttaa.
-- Sinä unhotat, rakas Otto! innossasi kaikki ne miehet, jotka ovat
hävittäneet vaimonsa ja lastensa ja sisariensa perinnön ja osuuden.
-- Niin no! ne ovat huonoja miehiä. Kuka niistä puhuu? Tahi myös ovat he
käyttäneet rahat kauppatoimiin ja keinotteluihin, joita eivät naiset
ymmärrä ja joitten onnistumattomuus ei ole miesten syy. Minua et sinä
voi kuitenkaan moittia mistään sellaisesta. Loput unhotat sinä,
eukkoseni! -- ne lukemattomat, vaimot, jotka ovat kurjuuteen miehensä
saattaneet.
Kapteeni alkoi taas kävellä.
-- Tuskin ovat ne niin monilukuisat, kuin ne miehet, jotka ovat
toimittaneet vaimonsa ja lapsensa maantielle.
Rouva Ivarsson pani hitaasti kutimensa kokoon ja nousi ylös.
-- Se on ja jää, jatkoi hän, minun mielipiteekseni, että poika ja tyttö
ovat saman arvoiset sekä hengen että ruumiin puolesta.
Hän jätti peräkammion ja meni tyttärensä huoneesen. Siellä oli pimeä.
-- Gerda, oletko sinä täällä? kysyi hän.
Rouva Ivarsson oli vähän hämmästynyt. Mihin oli tyttö joutunut kovassa
mielenliikutuksessaan? Mutta silloin havaitsi hän pimeää lasia vasten
ihmisvartalon liikkumatonna nojaavan pöytään. Hän lähestyi ja laski
hellästi kätensä tytön hartioille. Tämä vavahteli nyyhkytyksistä.
-- Gerda, oma lapseni! Malta mielesi! Eihän ole mitään onnettomuutta
tapahtunut. Älä ole niin tulinen. Kaikki voi tulla vielä hyväksi.
Isälläsi on omat mielipiteensä ja hän on kovin itsepintainen, -- sen
minun täytyy sanoa, vaikka hän on sinun isäsi, mutta hän on myös
sydämellisen hyvä ja pitää sinut hyvin rakkaana, siitä voit olla varma.
-- Hyvä! Rakas! kuiskasi tyttö käheällä äänellä. Ei se ole mikään hyvä
isä, eikä se rakasta lastansa, joka polkee sen koko elämän onnen, sen
tulevaisuuden, jalkainsa alle.
-- Hiljaa, hiljaa, rakkaani! Sinä et tiedä, mitä puhut. Sinä olet niin
liikutettu. Ei saa lausua sillä tavalla vanhemmistaan.
Gerda vaikeni ja nyyhkytti vielä ankarammin kuin ennen.
-- Oma tyttöseni! jatkoi äiti. Minä en tiedä, mitä minä tahtoisin
uhrata, jos minulla olisi jotain uhrattavaa, täyttääkseni sinun
toiveesi. Jos asia minusta riippuisi, niin ei varmaankaan olisi mitään
esteitä pyrintöjesi tiellä. Mutta, näetkös, isä tarkoittaa sinun
parastasi omalla tavallaan. Ja ole varma siitä, että hän antaisi sinun
seurata taipumustasi, jos hän voisi ajatella, että sinä muuten
todellakin tulet onnettomaksi.
-- Eikö hän sitä sitte näe? Eikö hän sitä sitte käsitä? Gerda kohotti
sitte kiivaasti päätänsä. Täytyisikö minun sitte ampua otsaani, vaiko
heittäytyä järveen, että hän saisi silmänsä auki?
Hän puhui kiihkeällä innolla kesken nyyhkytystään.
-- Rakas lapsi! Sinä teet minun onnettomaksi, tuolla tavalla puhuessasi.
-- Niin, äiti! Se ei vahingoita, jos sinä, jos isä, jos te kaikki,
saatte maistaa vähän onnettomuutta myös. -- Sinä, äiti! sinä olet myös
heikko raukka --
-- Hiljaa, Gerda, hiljaa! Sinähän puhut äidillesi.
-- Sinä olet orja, etkä uskalla pitää omaa tahtoasi. Ha! Jos minulla
olisi mies, ja hän tahtoisi omavaltaisesti määrätä minun lasteni onnen
ja onnettomuuden, silloin hän saisi nähdä, että hänellä on naisen, äidin
kanssa tekemistä, eikä minkään nöyrän palvelijattaren.
-- Lapsi, lapsi. Mitä tahdot sinä minun tekemään? Minä en voi niin
mitään, kuin hän on lausunut järkähtämättömän tahtonsa.
-- Ja miksi niin? Eikö ole se vähäinen omaisuus, joka on tässä kodissa,
eikö huone, jossa asumme, ole sinulle kuuluvaa? Sinä olet itse sanonut,
että se on ostettu sinun perinnölläsi. Tahdotko sinä sitte olla ilman
sanan valtaa huoneessasi? Etkö sinä voi sanoa: minä tahdon, ja sen pitää
tapahtuman, niinkuin minä tahdon, aivan niinkuin isäkin sanoo? Eikö
kaikki ne rahat, jotka ovat tuhlatut Rudolfin kasvatukseen ja
huvituksiin, ole juuri olleet sinun omaisuuttasi. Minkätähden et sitte
voi uhrata vähäistä osaa siitä tyttäresi kasvatukseen?