I
Antakaamme kohta tyytymättömistä tyytymättömimmälle puheenvuoro. Me
löydämme hänet Ruotsista. Hän on nuori profeettana, mutta hänellä on
jo seurakuntaa. Hänen nimensä on _Pär Lagerkvist_ ja hänen sanansa
sattuvat m.m. seuraavalla tavalla:
"Meidän aikamme ei tunne kaunokirjallisuudessa itseään, me emme tapaa
siinä mitään sisimmästä olennostamme, kuinka paljon se askarrelleekin
meissä, meidän epäilyksissämme, meidän rakkauskokemuksissamme ja
meidän psykologiassamme. Me käytämme sitä ajanvietteenä, me luemme
sitä huviksemme -- mutta se ei merkitse meille mitään. Jos se jonakin
päivänä lakkaisi, tuntisimme tuskin toden teolla kaipuuta."
Myöntäkäämme, ettei juuri selvemmin voi ilmaista kyllästystään
nykypäiväin kaunokirjallisuuteen.
Nythän ei tyytymättömyys kirjallisuutta (ja taidetta) kohtaan, kaikissa
sen ilmenemismuodoissa, ole eilispäivän ilmiö. Se on yhtä vanha kuin
kirjallinen tuottaminen. Se voi olla itsesäilytysvaiston salaista,
epämääräistä kammoa taiteen ja runouden välittämiä voimakkaita
vaikutelmia kohtaan -- ja tällöinhän siinä on, niinkuin esim.
Platonilla, jotain hienoa ja oikeutettua -- mutta se voi olla myöskin
ilmaus suuren yleisön pienestä porvarillisesta itsekylläisyydestä,
yleisön, joka tekee ihanteensa ja jumalansa itsensä mukaisiksi ja
närkästyy, kun se ei taiteessa ja runoudessa tapaakaan omaa kuvaansa
monistettuna, kukitettuna, ihannoituna.
Näistä yleisistä tyytymättömyyden syistä, jotka nekin ovat otettavat
lukuun silloin, kun taidetta ja kirjallisuutta vastaan näkee
esitettävän räikeitä, yleisiä, summittaisia syytöksiä, ei ole
kuitenkaan tarkoitus tässä puhua -- kuinka houkuttelevia aiheita nekin
lienevät. Tahdomme rajoittua nykyhetken kertovaan kirjallisuuteen
ja kosketella eräitä syytöksiä, joita ammatti-arvostelun taholta on
tehty sitä vastaan. Läntisessä naapurimaassamme, jonka taide-elämä
tarjoaa meille kieltämättä läheisimmän vertauskohdan, on viime
aikoina -- ja nähdäkseni ankarammin vuosi vuodelta -- julkisessa
arvostelussa käyty käsiksi n.k. moderniin kertomakirjallisuuteen,
jonka moraalinen ja esteettinen arvo on löydetty hyvin köykäiseksi.
Tämän kirjallisen tyytymättömyyden näkyvin tulkki Ruotsissa on
epäilemättä "Svenska Dagbladet'in" arvostelija, Fredrik Böök,
suurin väittelijäkyky maansa kirjallisuustuomarien joukossa --
mutta suoranaisimmin on tyytymättömien taisteluhaasteen lausunut
Pär Lagerkvist, jonka mielenlaatuun meillä äskeisessä sitaatissamme
jo oli tilaisuus tutustua. Vuonna 1913 julkaisi tämä kirjailija
lentolehtisen "_Ordkonst och bildkonst_" (Sanataide ja kuvataide),
jonka ala-otsakkeessa luettiin m.m.: "_Om modern skönlitteraturs
dekadans_" (Uudenaikaisen kaunokirjallisuuden rappiosta). Kirjanen
sisälsi ohjelma- (oikeammin pannaan-) julistuksen. Mutta tämä
kirjallinen reformaattori on aivan oikein käsittänyt, että toista,
on esittää teorioja kaunokirjallisuudesta, toista itse luoda jotain
käyttökelpoista. Häneltä ei ole puuttunut rohkeutta näyttää esimerkkiä
myöskin jälkimäisessä suhteessa. Vuonna 1914 ilmestyi häneltä pieni
valikoima runoa ja proosaa nimellä "_Motiv_" (Aiheita) ja viime
jouluksi novellikokoelma "_Järn och människor_" (Rautaa ja ihmisiä),
joissa kummassakin hän koettaa antaa näytteen siitä kirjallisuudesta,
joka on saava maan periä. Kaikkikin nämä kirjat -- enimmän ehkä
kaksi viimemainittua -- antavat lukijalle miellyttävän vaikutelman
tekijän pyrkimysten vakavuudesta. Meillä on syytä tutustua hänen
tarkoituksiinsa ja ehkä myöhemmin liittää oheen joku reunamuistutus
omastakin puolestamme.
Lagerkvist -- ja hänen kanssaan tunnettu arvostelija August Brunius,
joka on kirjoittanut hänen lentolehtiseensä hyvin suosittelevan
esipuheen -- on kytkenyt kysymyksen kaunokirjallisuuden rappiosta
kysymykseen kuvaamataiteiden nykyisestä tilasta. Hän väittää,
ettei mitään sellaista uudistusta, joka on tapahtunut ja paraikaa
tapahtuu maalauksessa ja joka hänen mielestään on takeena tämän
taidealan elinvoimaisuudesta, ole ollut huomattavissa kirjallisuuden
tai oikeammin kertomakirjallisuuden alalla. Emme tahdo poiketa
varsinaisesta aiheestamme seuraamalla hänen esitystään maalaustaiteen
uutis-pyrkimyksistä, vaan kohdistamme huomiomme siihen, mitä hänellä
on sanottavaa kirjallisuudesta. Runoilijan, sanan taiteilijan tehtävä
on jättää meille ja jälkimaailmalle taiteellinen ilmaus aikakauden
ajatuksista ja tunteista. Tätä tehtävää ei nykyinen kertomakirjallisuus
ole voinut täyttää. Se on pyrkinyt yksilöllisyyden ahtaimmille
poluille, se on sukeltanut ihmissielun hämärimpiin sokkeloihin
ja kadottanut tajunsa sitä kohtaan, mikä on tervettä, yleistä,
tyypillistä. Se on yhä edelleen realistisen koulun kahleissa. Se tutkii
luontoa jäljitelläkseen sitä. Se todentaa asioita kuin reportteri
ja pitää kunnianaan voida siirtää elävästä elämästä kirjoihin
henkilöitä, situatsioneja, vuorosanoja. Ajan kertomataiteelta,
romaanilta ja novellilta, puuttuu kompositsioni, rakenteellinen selkeys
ja suurpiirteisyys. On tullut tavaksi kirjoittaa "temperamentin"
mukaan siinä onnellisessa uskossa, ettei se voi pettää eikä viedä
harhateille. On annettu tilapäisten vaikutelmien määrätä romaanin tai
novellin kasvua suuntaan tai toiseen ja niin on syntynyt muodottomia,
sekasortoisen kirjavia teoksia, joilla ei tunnu olevan mitään
kokonais-aatetta. Romaanikirjailija ei enää hallitse henkilöitään, vaan
henkilöt hallitsevat häntä, ja leveä, tarkoitukseton ympäristökuvaus
ottaa yhä suuremman tilan. Pelkälle psykoloogiselle huomiokyvylle
ja tietämiselle, sielunelämän luonnottomimpienkin erikoisuuksien
selvittelylle, ajatuksen kouluuttamiselle ymmärtämään ihmissielun
salaisimpia taipumuksia -- kaikelle tälle pannaan pääpaino, ja
nykyaikainen kirjailija kasvattaa siis itseään tavalla, jonka lähinnä
luulisi kuuluvan modernille lakimiehelle. Ajan henki, ajan tahto- ja
tunne-elämä jää siten hänelle syvimmässä mielessä vieraaksi, eikä
hänen kirjansa anna mitään kuvaa siitä, mitä hänen ympärillään todella
liikkuu ja tapahtuu merkitsevää ja suurta. Asettaapa Lagerkvist
suorastaan kysymyksenalaiseksi, onko olemassa mitään "modernia"
kertomakirjallisuutta, s.o. kirjallisuutta, johon nykyhetki olisi
painanut tunnettavan leimansa.
Näin herra Pär Lagerkvist. Tähän tapaan myöskin August Brunius ja
Fredrik Böök. Ja ehkä hyvin monet heidän kanssaan.
Mutta jos hätä on näin suuri, niin ei apukaan ole kaukana. Pär
Lagerkvistin mukaan on kirjallisuuden opittava uudenaikaiselta
maalaustaiteelta pyrkimysten vakavuutta, arkkitektoonista
rakentamiskykyä, opittava luopumaan luonnon jäljentämisestä.
Primitiivisestä taiteesta ja vanhojen kulttuurikansain kirjallisuudesta
-- Homerokselta, Vanhasta Testamentista, Avestasta, Eddasta,
Kiinan ja Jaappanin runoudesta j.n.e. -- on sen edelleen opittava
yksinkertaisuutta ja suurpiirteisyyttä, opittava näkemään todellisen
suuren taiteen silmillä. Jos näin tapahtuu -- ja ruotsalainen
reformaattori on, niinkuin yleensä reformaattorit, tässä suhteessa
hyvin optimistinen -- niin on kirjallisuus taas löytävä tien todellisen
taiteen lähteille. Silloin on se myöskin antava oikean kuvan siitä,
mikä meidän ajankohdallemme on oleellista ja merkitsevää.
Ennenkuin menemme tarkastamaan, mitä tässä ruotsalaisessa
ohjelmajulistuksessa mahdollisesti on varteenotettavaa, lienee meidän
sanottava, ettei se suinkaan sisällä mitään yllättävää, mitään
erikoisen uutta tai nerokasta. Samantapaisia arvostelmia saa kyllä
kuulla usein suuren kirjallisuutta seuraavan yleisön taholta -- seikka,
joka ei luonnollisesti vähennä, vaan päinvastoin lisää lentokirjasen
arvoa symptomaattisena, tunnusmerkillisenä, ajanilmiönä. Lisäksi on
omiaan kiinnittämään huomiota Lagerkvistin ohjelmaan se seikka, että
hän itse on tehnyt vakavan kokeen näyttää, millä tavoin tai mihin
suuntaan hänen teoriojaan voi kirjallisuuteen sovittaa.
Sekä "Motiv" että "Järn och människor" osottavat ilmeisiä
taiteellisia taipumuksia, vaikka olisikin synti sanoa, että toivoisi
kirjallisuuden laajemmalta kulkevan niiden jälkiä. Niinkuin
ymmärrettävää on, on näihin kirjoihin jäänyt paljon ohjelmallista,
laskettua, tarkoituksellista, ne eivät ole siinä määrin kuin toivoisi
vapaan taiteellisen mielikuvituksen tuotteita. Mutta samalla on
mielestäni myönnettävä, että tekijän on todella onnistunut, varsinkin
viimeisessä kirjassa, saada kuvauksensa keskitetyksi sellaisiin
oleellisiin, harvoihin, mutta mieleensyöpyviin piirteihin, jotka
yksinkertaisuudessaan ja aatteellisessa selkeydessään muistuttavat
"primitiivisten" mestarien taidetta. "Järn och människor" sisältää
puolikymmentä sotanovellia, kaikki kerrottuja kylmäverisellä,
epäsenttimentaalisella proosatyylillä, joka antaa kuoleman ja kauhun
aiheillekin viileän esineellisyyden ja kirkkauden. Tila ei salli
esimerkeillä osottaa, mihin keinoihin tekijä lähinnä turvautuu
tällaisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Käyttämällä monikkoa siinä
missä nykyaikainen kertoja käyttäisi yksikköä, antamalla jokaisen
vaikutelman kiihtyä ja kasvaa aste asteelta ja ennen kaikkea
jättämällä pois kaiken epäoleellisen, kaiken "huonekaluston", kaiken
asiaankuulumattoman ympäristökuvauksen, on hän luonut oman tyylinsä,
joka joskus muistuttaa kansanballaadin tapaa kulkea huipulta huipulle,
joskus taas -- silloin kun kuvaus tuntuu kalseimmalta -- nykyaikaista,
harkiten tehtyä pikkudraamaa matemaattisesti laskettuine suhteineen.
Meillä on lupa olettaa, etteivät ruotsalaiset Pär Lagerkvist, August
Brunius ja Fredrik Böök ole ainoat tyytymättömät. Ei ole pitkä aika
siitä kuin meillä n.s. "dagdrivare"-kirjallisuuden johdosta kutsuttiin
kirjailijat tilille. Kysymys ei ole siis suinkaan uusi tälläkään puolen
Pohjanlahden. Kun sillä Ruotsissa, varsinkin Lagerkvistin edustamana,
on ollut enemmän esteettinen luonne, on sillä meillä ollut pääasiassa
moraalinen. Se kirjallisuus, joka on ollut väittelyn esineenä, on
suurimmalta osalta samanlainen. Syvimmältä juureltaan on nykyinen
romaani- ja novellikirjallisuus eri maissa aivan yleiseuroppalainen
ilmiö. Vivahdukset voivat vaihdella, mutta ydin on sama.
Näiden monien syytösten ja muutamien positiivisten uudistus-yritysten
johdosta lienee meillä aihetta kysyä itseltämme, mitä omalta osaltamme
tahtoisimme sanoa nykyhetken kertomakirjallisuudesta, puolesta ja
vastaan.