Das Gänsemännchen.
Jos jonkun päähän pistäisi valita itselleen uusinta saksalaista
romaanikirjallisuutta sanomalehti- ja kustantaja-reklaamin johdolla,
huomaisi hän kyllä piankin luottaneensa oppaihin, joiden asiantuntemus
ja vilpittömyys eivät ole läheskään yhtä kehittyneitä kuin heidän
kaunopuheisuutensa. Tavallinen saksalainen kirjallisuusimpressario
voi luetella yhtä monta ensi luokan neroa nykypolvessa kuin hänellä
on sormea kummassakin kämmenessään ja tarpeen tullen enemmänkin.
Hänen horisontissaan ovat ensimäisen arvoasteen tähtiä vapaaherra
von Ompteda, Bernhard Kellermann ja Helene Böhlau. Heidän huumorinsa
on maailmaasyleilevä, heidän ihmistuntemuksellensa ei mikään ole
salattua ja heidän kertomakykynsä valloittaa vastahakoisimmankin
mielen. Jos ulkomaalaisella lukijalla, kuten usein sattuu, on itsellään
jonkunverran toisenlaiset käsitykset huumorista, ihmistuntemuksesta
ja kertomakyvystä, voi olla, että tämä reklaamin rummutus tekee
hänet kuuroksi kaikelle sillekin, mikä uusimmassa saksalaisessa
kirjallisuudessa on todella arvokasta. Ainakin lienee sillä se
käytännöllinen seuraus, että muukalainen mieluimmin valitsee
luettavakseen kirjailijoita, jotka jo ovat Saksan ulkopuolella
saavuttaneet aseman ja maineen. Tällaisia kirjailijoitahan ei
uusimmasta saksankielisestä kertojapolvesta suinkaan puutu. Niiden
joukossa ovat jo jonkun aikaa olleet ensi sijalla Thomas Mann,
Frenssen, Jakob Wassermann sekä jotkut wieniläiset.
Jakob Wassermann on jo vuosia sitten julkaissut pienen kirjasen
"Kertomisen taito" (ilmestynyt myöskin suomeksi), jossa hän raottaa
ovea eepillisen runoilijan työpajaan, antaen meidän nähdä niitä
alkuosia, joista kertomateos syntyy. Tämä Wassermannin kaikessa
kansantajuisuudessaan ehkä hiukan pintapuolinen lentolehtinen on
tarkoitettu pääasiassa eräänlaiseksi kirjalliseksi rajankäynniksi:
Wassermann erottaa siinä jyrkästi varsinaiset kertojat kuvailijoista.
Edellisten esitys juoksee alati eteenpäin syöksyvänä tapausten virtana,
jälkimäisille taas on yksityinen kohtaus, tapaus, situatsioni ja sen
kuvaileminen tärkeintä, edellisten henkilöt elävät omaa, sisäisesti
itsenäistä elämäänsä ympäristöstä riippumatta, jälkimäisten tyypit
saavat inhimillisen uskottavuutensa vasta määrätyissä olosuhteissa,
kertojien tyylissä on painopiste aina teonsanassa, kuvailijain
laatusanassa j.n.e. Aivan varmaan on Wassermann erottaessaan näin
toisistaan vuohet ja lampaat (hänen myötätuntonsa on luonnollisesti
kertojain puolella) menetellyt ylen vanha-testamenttaalisella
ankaruudella. Suurimmissakin kertomateoksissa, itse Homeroksellakin,
näyttelee yksityinen tapahtuma, situatsioni, yhteensattuma, usein
huomattavaa osaa. Mutta jos emme hyväksykään Wassermannin kahtia-jakoa
sen koko jyrkkyydessä, voinemme sensijaan antaa täyden tunnustuksen
hänen pienelle partioretkelleen _pelkkiä_ kuvailijoita vastaan.
Silloin käsitämme viimemainituilla niitä epälukuisia dilettanttisia
novellisteja, jotka realismin aikana ja sen jälkeen Emile Zolan,
Anatole France'in ja muiden mestarien johdolla ovat keskittäneet
koko harrastuksensa pikkupiirteiseen, ulkonaiseen kuvailemiseen ja
keskipakoiseen jutteluun mitä erilaisimmista asioista.
Yksi niitä kysymyksiä, joita Wassermannin lentolehtinen lukijassa
herättää, on, mihin lajiin hän itse romaanikirjailijana kuuluu.
Luulen, että tulemme lähimmäksi totuutta, jos sanomme, että hänen
omissa romaaneissaan ja novelleissaan voi panna merkille luontaisen
taipumuksen kuvailemiseen, yhdistyneenä tietoiseen pyrkimykseen
korottaa esitys todellisen eepillisen taiteen tasolle. Mielipiteet
hänen romaaniensa taiteellisesta arvosta käynevät eri suuntiin,
varmaa kuitenkin on -- sitä tuskin tahtonee kieltää kukaan, joka on
tutustunut useampaan Wassermannin kirjaan -- että hänen tuotteensa
eroavat edukseen yleisestä vallitsevasta päivänkirjallisuudesta.
Hänessä on jotain mietiskelevää, harrasta ja vakavaa, joka ehdottomasti
pysähdyttää lukijan niiden elämänprobleemien eteen, joita hän
kulloinkin esittää. Sentähden käy verraten turvallisesti lukemaan hänen
uusintakin, laajaa kolmiosaista romaaniaan, jolla on tuo salaperäiseltä
kajahtava nimi "_Das Gänsemännchen_" (Hanhimies).
"Das Gänsemännchen" käsittää alun seitsemättä sataa tiheään painettua
sivua. Kun nykyajan ihminen ottaa vaivakseen lukea tällaisen romaanin
kannesta kanteen, täytyy hänen saada korvaus kaikesta vaivannäöstään
ja ajanhukastaan. Tahtoisin väittää, että hän todella sen saakin
syventyessään Wassermannin uuteen romaaniin.
Kirjan nimi kaipaa jonkun selittävän sanan. Se viittaa tuttuun
suihkukaivoveistokseen Nürnbergissä. Jokainen, joka on nähnyt
Albert Dürerin ja Hans Sachsin kaupungin, muistanee niiden monien
nähtävyyksien joukossa, jotka tekevät tämän kaupungin vanhojen
muurien välisen osan kuin tunnelmalliseksi museoksi, pienen
suihkukaivon: seisovan miehen, joka kummassakin kainalossaan kantaa
hanhea. Tämä suihkukaivo on tunnettu nimellä "Das Gänsemännchen".
Aihehan on luonteeltaan humoristinen ja luulisi, että Wassermannin
romaanikin käsittelisi sitä siltä kannalta. Niin ei kuitenkaan ole
asianlaita, vaan on Wassermannin kirja kauttaaltaan viritetty tummaan,
traagilliseen äänilajiin, kuten yleensäkin tämän hiukan raskaan ja
huumoria vailla olevan kertojan tuotteet. Romaanin leikillisen nimen
ja vakavan sisällön välille jää täten mielestäni kuilu, joka ei ole
kokonaisvaikutukselle aivan edullinen. Tämä käy ilmi varsinkin, kun
sanomme, että hanhilla tässä tapauksessa tarkoitetaan -- naisia. "Mies
kahden naisen välissä" kuuluisi siis Wassermannin romaanin otsake
vapaasti mukaellen.
Kirjan pääaiheena on saksalaisen taiteilijan, säveltäjän,
elämäntarina, kertomus hänen alituisen puutteen ja hädän uhkaamista
vaellusvuosistaan, hänen itsensä-unohtavasta kamppailustaan
mestaruuteen, hänen unissakävijä-suhteestaan häntä ympäröiviin
ihmisiin, hänen kyvyttömyydestään sopeutua elämän käytäntöön,
kaikesta siitä onnettomuudesta ja tragiikasta, mitä hän saa kokea
ja mitä hän itse aiheuttaa muille. Säveltäjä Daniel Nothafft on
poikkeusihminen, taiteilijanero, joka jo pienestä pitäen tuntee
vaistomaisesti kutsumuksensa ja joka sen hyväksi, tietämättään, uhraa
oman mieskohtaisen menestyksensä ja rakastamiensa ihmisten onnen.
Wassermannin uuden kirjan sankari on sukua eräälle hänen aikaisemman
teoksensa naiselliselle päähenkilölle, Renate Fuchsille samannimisessä
romaanissa. Kun Renate Fuchsin poikkeusasema ihmisten keskellä,
hänen onnensa ja onnettomuutensa, johtui hänen hienostuneesta,
erikoistuneesta rakkauden tarpeestaan, johtuu Daniel Nothafftin
tragiikka tavallaan samanlaisesta tyydyttämättömästä mystillisestä
kaipuusta, luovan mielikuvituksen pakoituksesta. Nämä molemmat henkilöt
ovat siinäkin suhteessa sukua toisilleen, että he hapuillessaan
elämänsä ihannetta tuottavat tahtomattaan onnettomuutta ympäristöönsä.
On kuin heidän sielunsa hehku houkuttelisi luokseen ihmisiä, mutta
polttaisi heidät tulellaan, kun he ovat tulleet liian lähelle.
Säveltäjän elämäntarinana muistuttaa "Das Gänsemännchen" Romain
Rollandin laajaa, kymmenosaista kertomateosta "Jean-Christoph".
Veisi liian pitkälle verrata näiden taiteilija-romaanien suhdetta
toisiinsa ja ennen kaikkea osottaa niiden suurta sisäistä erilaisuutta,
erinäisten ulkonaisten seikkojen yhtäläisyydestä huolimatta. Romain
Rolland'in romaani on ääriviivoiltaan selkeämpi, tarkkapiirteisempi
ja yksinkertaisempi kuin Wassermannin. "Jean-Christoph" on niinikään
kirjoitettu paljon kehittyneemmällä ja vivahdusrikkaammalla
proosatyylillä. Mutta kuitenkin tuntuu Wassermannin romaanin usein
kaaoksellisessa ihmiskuvauksessa ikäänkuin rikkaampi luonnonpohja.
Wassermannilla jää aina jotain selittämättömäksi, vaiston ja
aavistuksen varaan, kun sensijaan hänen ranskalainen virkaveljensä,
tahtoessaan tulkita kaikki täsmällisin sanoin, eksyy useinkin
pintapuolisuuteen ja sovinnaisuuteen. Ihmissielussa on aina jotain,
jota ei sanoin voi tavottaa. Ja tämä "jotain" on usein kaikkein
oleellisinta, keskeisintä.
Se tapa, millä Wassermann kuvaa Daniel Nothafftin, kutojan pojan,
heräämistä säveltäjäksi ja hänen ensimäisten oppivuosiensa vaiheita,
korottaa jo hänen kirjansa huomattavasti yläpuolelle tavallisia
taiteilijaromaaneja. Mahdollista on, että kirjailijalla on ollut,
Nothafftin kuvaa piirtäessä, mielessään joku tunnettu saksalainen
musiikki-taiteilija, luultavaa on niinikään, että Wassermann on
lainannut romaaniinsa piirteitä omasta kehitystiestään -- Wassermann
on itse m.m. kokenut, samoinkuin Nothafft, puutteista ja vastuksista
rikkaita nuoruusvuosia. Kun kertomus pääsee siihen pisteeseen, johon
kirjan nimi viittaa, kun säveltäjä tutustuu kahteen naiseen, kahteen
sisareen, jotka tulevat näyttelemään osaa hänen elämässään, on romaani
vielä samalla psykoloogisesti korkealla tasolla kuin alkuluvuissakin.
Uskottavasti on myöskin esitetty, miten säveltäjä tiedottomana
todellisista tunteistaan kulkee sen naisen, Lenoren, ohi, joka on kuin
luotu häntä varten, mutta johon hänen suhteensa on pysynyt pelkkänä
toverisuhteena, ja menee naimisiin Lenoren sisaren Gertrudin kanssa.
Oivallisesti on tekijä niinikään osottanut, miten Daniel Nothafft
vasta naimisiin mentyään tai oikeammin hääpäivänään havahtuu kuin
unesta huomaamaan, että hän itse asiassa rakastaakin Lenorea. Mutta
kirjailijan edelleen kehittäessä sankarinsa rakkauden monimutkaista
odysseiaa, eksyy kertomus tavanomaisiin käänteihin ja lukijasta tuntuu
kuin koettaisi tekijä sielullisen vireen löyhtyessä saada liian
ulkonaisilla keinoilla liikettä ja vauhtia romaaniinsa. Itsemurhat,
murhapoltot, kuolemantapaukset ja erinomaisen räikeät väkivaltaiset
kohtaukset seuraavat liian nopeassa tahdissa toisiaan ilman että ne
kuitenkaan sanottavasti vaikuttavat päähenkilön sisäiseen kehitykseen
tai paljastavat hänessä mitään uusia piirteitä. Näin ollen tuntuu
romaanin loppupuoli tai ainakin ne luvut, missä Daniel Nothafftin
rakkauden kuvaukset tulevat vallitseviksi, heikommilta kuin kirjan alku.
Mutta kuinka keskeinen henkilö Daniel Nothafft tässä romaanissa onkin,
kiinnittävät siinä lukijan mieltä suuressa määrässä myöskin lukuisat
muut tyypit. Wassermannilla on aivan harvinainen kyky liikutella
suurta ihmis-ainehistoa ja antaa muutamalla piirteellä ja sanalla
sivuhenkilöilleenkin yksilöllistä elämää. Kuinka hedelmättömiltä ja
puisevilta tuntuvatkaan useimpien pohjoismaisten kertojain sisäisesti
ja ulkonaisesti ohuet kirjat Wassermannin romaanin monipäisen
ihmiskuvauksen rinnalla! Niistä monista henkilöistä, jotka Nothafftin,
Gertrudin ja Lenoren ohella jäävät elämään lukijan mielikuvituksessa,
on merkillisimpiä varakas vanhapoika Carovius, "meidän aikamme
Nero". Carovius, joka passiivisen, itsekkään luonteensa vuoksi on
tuomittu liikkumattomuuteen keskellä tahtovia, toimivia ihmisiä,
tuntee leppymätöntä kateutta ja vihaa koko maailmaa kohtaan ja hänen
suurimpia nautintojaan, silloin kun hän itse ei ole keksinyt mitään
salajuonta lähimmäisten vahingoittamiseksi, on sanomalehdistä lukea
murhista, maanjäristyksistä, sairas- ja kuolintapauksista, tapaturmista
j.n.e. Lukiessaan kauheasta kaivosonnettomuudesta Schlesiassa, on
hän onnellinen. "Kuolleiden luku tyydytti häntä." Ja kun hän hekumoi
kuvauksessa tapaturmassa hautautuneiden miesten vaimojen tuskasta,
tuntee hän mielihyvää aivan kuin kuullessaan "jonkun Chopin'in
nocturnon kaihomielisen lopun". Carovius on nim. hyvin musikaalinen.
Hyvä on myöskin kuvaus musiikkitirehtööri Andreas Döderleinistä, joka
näyttelee säveltäjäin kohtaloa, nousukas-mahtavasta kirjakauppiaasta
Schimmelweisistä, hienosta paroni Eberhardista y.m. Siellä täällä
vilahtavat kirjassa jotkut juutalaiskasvot, enimmäkseen myötätunnolla
kuvatut (Wassermann on itse juutalaista alkuperää). Heidän joukostaan
tulee etualalle tohtori Benda, Daniel Nothafftin ystävä, joka
kuitenkin on kuvattu liian yksipuolisen ihanteellisilla väreillä
elääkseen todella täyttä elämää lukijan silmien edessä. Wassermann
on jo ennen m.m. 21-vuotiaana julkaisemassaan esikoisteoksessa
"Zirndorfin juutalaiset" käsitellyt heimolaistensa asemaa saksalaisessa
yhteiskunnassa ja kulttuurissa eikä puolueeton lukija, muistaen mitä
juutalainen aines on merkinnyt Saksan sivistyselämässä, voine olla
antamatta hänelle myötätuntoaan, joskin hänen romaanityylinsä alla
joskus tässä suhteessa voi kuulla maailmanparantajan ja agitaattorin
äänensävyn.
Wassermannin "Das Gänsemännchen" on ihmiskuvauksensa ohella tavallaan
sivistyshistoriallinen romaani. Se antaa monipuolisen ja rikkaan,
vaikkakin luonnollisesti usein subjektiivisesti väritetyn kuvan Saksan
eri kansankerroksien henkisestä ja taloudellisesta elämästä, alkaen
noin viime vuosisadan puolivälistä aina maailmansodan kynnykselle
saakka. Viimeinen vuosiluku, mikä kirjassa mainitaan, on 1909, ja
käsikirjoituksensa on tekijä päättänyt heinäkuussa 1914. Ja tämän
suuremman, koko Saksaa käsittävän kulttuurinäköalan ohella piirtää
Wassermann romaanissaan pienemmän yhteiskunnan kuvan: Nürnbergin. Tämä
bayerilainen kaupunki, läheinen naapuri kirjailijan synnyinseudulle,
elää vanhoine muistoineen, maalauksellisine talonpäätyineen,
tunnelmallisine, koukeroisine katuineen, joiden varsilla vielä voi
nähdä palasen koskematonta keskiaikaa, ilmielävänä Wassermannin
kirjassa, muodostaen historiallisia perspektiivejä hänen nykyaikaisten
porvariensa ja taiteilijainsa elämään. Niinkuin kaikki todellinen
eepillinen taide synnyttää Wassermannin uusi romaanikin elävän tunteen
syyn ja seurauksen järkkymättömästä laista, elämän jatkuvaisuudesta,
sukupolvien, isien ja poikien suhteesta toisiinsa, loppumattomana
ketjuna. Paljon siitä, mikä Wassermannin ihmiskuvauksessa on
kaaoksellista ja puolivalmista, saa tämän mielialan valossa arvoa ja
merkitystä.