Ne ankarat sanat, joita ruotsinmaalainen arvostelu on omistanut
nykyhetken kertomakirjallisuudelle, sisältävät kieltämättä paljon
vaarinotettavaa. Aivan varmaan lienee meillä, niinkuin muuallakin,
jotenkin yleinen se huomio, että romaani- ja novellikirjallisuuden
paisuessa vuosi vuodelta ja muuttuessa yhä enemmän kustantajan ja
ostajapiirin väliseksi asiaksi, kauppatavaraksi, on tuotannon laatu
madaltunut samoinkuin koko taide-muoto on ikäänkuin hajoamassa
liitteistään, muuttumassa yhä epämääräisemmäksi kirjailuksi,
leikittelyksi sanoilla, käsitteillä, tunteilla ja aatteilla. Romaanista
ja novellista on yhä suuremmassa määrässä tullut kirjallinen yhteismaa,
jossa taiteelliset harrastelijat, miehiset ja naiselliset, voivat
tavata toisensa, kilpakenttä, jolle moni katsoo jo kohtalaisen
sivistysmääränsä ja virheettömän oikeinkirjoitustaitonsa perustalla
olevansa kutsuttu. Näin syntyy kirjoja, niteitä, jotka kalenterivuoden
mukaan, pääsiäisen ja joulun alla täyttävät kirjakauppojen näytepöydät,
mutta vähän ilmestyy sellaista, jonka yli hyvällä omallatunnolla voi
asettaa otsakkeen "runoutta".
Jossakin merkityksessähän on aina kirjallisuudessa jyvät olleet
poimittavat akanoiden paljoudesta. Tavallisesti ei kirjailijain
oma aika ole voinut tyydyttävästi tätä valintaa suorittaa, vaan
on se tapahtunut vähitellen, vuosikymmenien ja -satojen kuluessa.
Yksikään Goethen teoksista ei saavuttanut hänen aikanaan, tuskinpa
vieläkään, sitä yleisömenekkiä ja -menestystä, joka tuli Goethen
langon Vulpiuksen rosvoromaanin "Rinaldo Rinaldinin" osalle.
Painovoiman luonnonlain mukaan kuplii vaahto pinnalla ja se mikä on
tiivistä ja raskasta menee pohjaan. Olisi sentähden väärin arvostella
nykyhetken kertomakirjallisuutta niiden tusinatuotteiden mukaan,
jotka lukumäärällään hallitsevat kirjamarkkinoita. Kun siis tässä
puhumme ajankohdan kertomakirjallisuudesta, emme ajattele ensi sijassa
huonoimpia vaan parempia romaani- ja novellituotteita ja ennen kaikkea
sellaisia, jotka tuntuvat tyypillisiltä ajalle.
Jotenkin yleisesti voi luullakseni tehdä sen havainnon, että
realismin teoria vielä tuntuu hallitsevan valtavinta osaa
novellikirjallisuudesta. Ulkonaisia piirteitä valokuvaileva
pikkurealismi, luonnonmukaisuuden tavoittelu niin läheltä kuin
suinkin, aina mielikuvituksettomaan, luettelevaan tarkkuuteen saakka
käy yhä edelleen suuresta hyveestä. Niinpä pyritään uudenaikaisessa
novellissa, jonka asianmukaisin muoto olisi kaiketi kertova esitys,
_oratio obliqua_, henkilöiden keskusteluja kuvattaessa suoraan
esitykseen _oratio recta_'aan, ja tässä koetetaan saada vuorosanat
"valokuvatuiksi" niin tarkkaan luonnosta, jokapäiväisestä puhekielestä
kuin mahdollista. Tällainen luonnollisuuden tavottelu on taideteoksessa
luonnotonta. Ikäänkuin taideteos kokonaisuudessaan tai mikään sen
yksityinen osa olisi luonnon jäljentämistä! Jos niin olisi -- jos tämä
jyrkimpien naturalistien hullunkurinen, vaikka hyvin kansantajuinen
oppi olisi oikea -- olisi siis, on sattuvasti huomautettu, taiteilijan
korkein kunnianhimo oleva siinä, että hän luo kaksoiskappaleen
luonnosta tai jostakin sen osasta!
Uutis-pyrkimyksiä on olemassa sisäisempää ja suurpiirteisempää
taide-käsitystä kohti, niinhyvin meillä kuin muuallakin, mutta ne
tuntuvat kirjallisuudessa vielä aroilta ja hapuilevilta. Luullakseni
piilee tässä realistisessa taide-ihanteessa ainakin osaksi syy
siihen, että aika, niinkuin yleensä on arvostelun taholta valitettu,
ei tunne kirjallisuudessa itseään. Tulee mieleen Heidenstamin vanhan
kreikkalaisen Damonin murhaava arvostelma aikalaisistaan, joilla ei
tarttuessaan lyyraan ollut mitään sydämellään josta laulaa, vaan
sensijaan matkivat mitä ympärillään kuulevat ja näkevät:
Nöjsamt härmar deras tunga
åsnans skrik och folk som träta,
grisens grymtning framför träget.
_Blott hur allt ser ut de veta_:
så ser brunnen ut med tåget,
så ser gubbar ut, när fromma
de sin ull på landet spinna;
kvinnan hon är lik en blomma,
blomman hon är lik en kvinna.
(Hauskasti matkii heidän kielensä aasin huutoja, riiteleviä ihmisiä
ja porsaan öhkinää kaukalon edessä. _He tietävät vain miltä kaikki
näyttää_: tuollainen on kaivo vinttineen, tuollaisia ovat ukot, jotka
siivosti kehräävät maalla villoja; nainen hän on kuin kukkanen,
kukkanen hän on kuin nainen.)
Jos viime vuosikymmenien novellikirjallisuudelle on ollut
luonteenomaista elävä tieto siitä, "miltä kaikki näyttää", ulkonaisessa
suhteessa, pikkupiirteitä myöten, niin on sille toiselta puolen
ollut kuvaavaa myöskin psykolooginen tietäminen ja tarkkuus.
"Psykoloogi" on jo kauvan aikaa ollut kirjallisen arvostelun parhaita
mainesanoja ja tässä mielessä on viitattu varsinkin Dostojevskin
ja Tolstoin esikuviin. Sieluntoimintain, kaikkein salatuimpienkin
tunteminen ja kuvaaminen, sehän on jo enemmän kuin pelkkien
ulkonaisten asiain todentaminen, mutta kysyä saattaa, eikö tässä
psykoloogisessa harrastuksessa ole menty liian pitkälle, vahingolliseen
yksipuolisuuteen, sälyttämällä kertomataiteelle tehtäviä, jotka
kuuluvat tutkimukselle ja tieteelle. Se sielunelämän erittely, joka
novellikirjallisuudessa on nostettu suureen maineeseen, on luonut
joukon hyvintehtyjä, melkein tieteellistä ainehistoa sisältäviä
kirjoja, mutta tuskin yhtään suurta synteetistä, yhtenäistä
kertomateosta, jossa voimakkaasti tuntisimme ajan hengen pyrkimyksen
ja sykinnän. Erittely, analyysi on lamauttanut kirjailijain kykyä
tajuta kokonaisuutta, nähdä suuresti, tuntea tahdon ja toiminnan
aaltoliikettä, verenkiertoa yksilössä ja yhteiskunnassa. Pienet
sielulliset eriskummaisuudet, tunnelmat, rakkaus- ja vaistoelämän
vähäpätöisyydet ovat saaneet heidän tuotteissaan arveluttavan laajan
tilan, kun sensijaan paljon siitä, mitä ajassa liikkuu luovaa,
tahtovaa, päämäärästään tietoista toimintaa ja pyrkimystä on jäänyt
heille vieraaksi. Tälle tahdottomalle, mielialojen, yksityispiirteiden,
erittelyn merkeissä liikkuvalle kertomataiteelle on kuvaavaa, että
teonsana, verbi, on sen tyylissä menettämässä yhä enemmän merkitystään
painopisteen siirtyessä maalailevaan, mutta liikkumattomaan
laatusanaan, adjektiiviin. Täten on itse kertomatyyli kadottamassa
jotain siitä eteenpäin kuljettavasta, motoorisesta voimastaan, joka
vanhan ajan kertojilla oli heidän taiteensa hermona ja sieluna.
Aivan oikein onkin sanottu, että tyypillinen nykyaikainen novellisti
kaikkine tyylitaitoineen varmaan joutuisi aivan voimattomaksi esim.
historiankirjoituksen objektiivisten tehtävien edessä.
Ruotsinmaalaiset arvostelijat ovat kehoittaneet kertojia ottamaan
esimerkkiä nykyaikaisen maalaustaiteen uutispyrkimyksistä,
ekspressionismista, kubismista j.n.e., mutta tässä suhteessa on
mielestäni vaikeampi kuin paljoon muuhun nähden yhtyä heidän
hyväätarkoittaviin neuvoihinsa -- osaksi siksi ettei lainkaan ole
varmaa, että eri taidelajit voivat ilman vahinkoa suorastaan ottaa
oppia toisiltaan, vielä vähemmän jäljitellä toisiaan. Sensijaan on
kyllä aivan ilmeistä, että kertomakirjallisuudessa on huomattavissa
paljon vähemmän tietoisia pyrkimyksiä kuin maalauksessa. Onhan
itsestään selvää, sitä tuskin tarvinnee sanoa, että teoriat ja
koulut eivät sinänsä voi luoda taidetta ja runoutta, vaan että
kaikki lopultakin jää sen mieskohtaisen inspiratsionin varaan, joka
on runottarien lahja taiteilijalle ja kirjailijalle, mutta siitä
huolimatta voivat tietoiset taidepyrkimykset ja -käsitykset suuresti
vaikuttaa, jopa painaa aivan lähtemättömän leimansa aikakauden
taiteeseen ja kirjallisuuteen. Realismin käsitystapa on epäilemättä
madaltanut kirjallisuutta. Sellaisilla teorioilla kuin että taide
on "kappale luontoa nähtynä tempperamentin läpi" on se tehnyt asian
helpoksi. Kuka ei osaisi nähdä luontoa, elämää -- kenellä ei olisi
tempperamenttia!
Luonnonmukaisuuden tavoittelusta ja tempperamentin yksinherruudesta
varmaan osaksi johtunee se seikka, että uudessa romaani- ja
novellikirjallisuudessa vain harvoin tapaa rakenteellisesti
suurpiirteistä, aaterikasta teosta, kun sensijaan taiturimaisesti
tehtyjen vähäpätöisyyksien luku on legio. Uusin kertomakirjallisuus
on luonteeltaan likinäköistä. Kuinka tyhjänpäiväisen, väsyttävän ja
tympäisevän vaikutuksen tekevätkään esim. uudenaikaisessa novellissa ja
romaanissa erinomaisen runsaasti esiintyvät autobiograafiset ainekset,
joissa kirjailija usein hyvin lievästi naamioitettuna ja suurella
hartaudella juhlii itseään!
Ilmoittaessani Otto Ludwigin erinomaista novellia "Taivaan ja maan
välillä" oli minulla tilaisuus esittää, minkä tähden asettaisin juuri
sentapaisen yksinkertaisen, karun, suurpiirteisen kertomataiteen
yläpuolelle Anatole France'in edustaman juttelevan koseria-tyylin.
Samassa mielessä haluaisin väittää, että Victor Hugon "Notre-Dame" on
aaterikkaudessaan, mahtavassa kuvitusvoimassaan ja rakenteellisessa
kirkkaudessaan merkitsevämpi runoluoma kuin Maupassant'in "Une Vie" tai
joku muu realistisen koulun ihailtu tuote pikkutarkassa, tunteellisessa
mutta jotenkin mielikuvituksettomassa elämänkuvauksessaan. Niinikään
sisältää mielestäni Gottfried Kellerin "Seldwylan asukkaat" avarassa
idyllisessä päiväpaisteisuudessaan enemmän runoutta, tunnetta ja mehua
kuin Strindbergin tarkkapiirteiset, mutta sielullisesti ahtaat ja
kylmähköt novellit.
Meillä suomalaisilla ei ymmärtääkseni ole mitään aivan erikoista
syytä, muiden rinnalla tai ennen muita, olla tyytymättömiä
kertomakirjallisuutemme laatuun. Suomalainen novelli ja romaani
on varmaan läpimitaten tuoreempi, psykoloogisempi, sielullisilta
arvoiltaan alkuperäisempi kuin esim. tavallinen skandinaavinen
kertomakirjallisuus, joskin muodollisesti epävarmempi. Mutta aivan
ulkopuolella emme mekään ole yleisestä kirjallisesta verenkierrosta:
samat käsitykset, ihanteet, koulut ja taideopit, jotka ovat vallalla
Europassa, saapuvat säännöllisesti meillekin, vaikka usein vähän
myöhästyneinä ja haalistuneina ja pyrkien jäämään sijoilleen
yli-ikäisyyteen saakka. Niinpä taitavat meillä useimmat kirjailijat
vielä jyrsiä koulu-realismin kovaa kannikkaa, vaikka uudet hyötyisemmät
kirjallisuuden vainiot ovat jo Europassa siellä täällä kantamassa
tähkää ja siementä. Paljon voisi epäilemättä vielä sanoa nykyhetken
kaunokirjallisuudesta, puolesta ja vastaan, mutta kirjoituksemme
tarkoitus ei ole mennä yksityiskohtaiseen lajitteluun, vaan kosketella
vain kaikkein yleisimpiä, hallitsevimpia piirteitä. Se ajankohta,
jossa elämme, maailmansodan aika, ei voi olla merkitsemättä myöskin
kirjallisuudessa suurta murroskautta. Sodan tulisoihtujen loimussa
joutuvat sadat yksilön ja yhteiskunnan elinkysymykset uuteen,
voimakkaaseen valaistukseen, mittasuhteet muuttuvat, se mikä ennen
on ollut näkyvintä ja tärkeintä, painuu taka-alalle ja uusia arvoja
nousee esiin. Kirjallisuus saa uusia tehtäviä, se joutuu vakavammin
kuin koskaan elämän ja kuoleman probleemin eteen, se saa vastatakseen
kysymyksiä, jotka ennen vain kaukaisena kaikuna ovat tulleet sen
tietoisuuteen, mutta jotka nyt äkkiä esiintyvät läheisinä ja
pakottavina. Miten kirjallisuus on näistä tehtävistä suoriutuva, mitä
muotoja se on etsivä, mitä elämänarvoja se on tuova näkyviin, mitä
painava alas -- sitä olisi liian rohkeaa mennä vielä ennustamaan.
Varmaa on, että se on riisuva yltään jotakin naturalistisesta
arkipuvustaan, kun sen on kuvattava ja saatava muotoa sille tuskalle
ja kärsimykselle, sotilaan kuoleman halveksunnalle, kaikelle sille
itsensäunohtavalle inhimillisyydelle, jonka sota on nostanut näkyviin.
Kuten realismin harmaina päivinä katsoo kirjailija todellisuutta
silmiin, mutta hän on varmaan huomaava, että tämä uusi todellisuus on
syvempi, sisältörikkaampi, aavistamattomampi kuin entinen ja hän on
ymmärtävä, että hyvin vähän tuntee elämästä ja maailmasta -- se joka
"tietää vain miltä kaikki näyttää".