Zacharias Topelius. I & II.
Professori Vasenius on lähettänyt maailmaan kaksi näytettä -- kaksi
nidettä -- siitä suurisuuntaisesta kirjallishistoriallisesta teoksesta,
jota hän paraikaa valmistelee. Käsillä olevat kaksi nidettä, jotka
päällekkäin asetettuina tavoittelevat tuhatta sivua, antavat aavistaa,
että teos on kerran kokonaisuudessaan muodostava pikkuisen Mont
Blanc'in suomalaisessa kirjallisuudessa. Kuinka leveälle pohjalle prof.
Vasenius on rakentanut Topelius-elämäkertansa, siitä saamme jonkun
käsityksen, kun mainitsemme, että hän toisen osan lopussa on tullut
vasta runoilijan 26:een ikävuoteen. Kun muistamme, että Topelius eli
80:n vuoden ikäiseksi, voimme jako- ja kertolaskun avulla aavistaa,
minkälaiset kunnioitusta herättävät mittasuhteet teos on valmistuttuaan
saava. Varjoon jäävät sen rinnalla Reinin Snellman-elämäkerta, varjoon
Söderhjelmin Runeberg-teos, varjoon Bielschowskyn ja Brandesin
Goethe-kirjat.
Näitä teoksen valtavia ulkonaisia puitteita vastaa tekijän
perusteellinen asiantuntemus ja aivan harvinainen kiintymys
kysymyksessä olevaan aiheeseen. Topeliuksella ei todella ole syytä
katua, että hän uskoi elämäkertansa kirjoittamisen juuri prof.
Vaseniukselle. Sen kiitollisuudenvelan, jossa me kaikki tunnemme
olevamme Luonnonkirjan, Maammekirjan, Välskärinkertomusten y.m.
runoilijalle, tulkitsee prof. Vasenius voittamattomalla tavalla. Hänen
esityksensä sävy on kauttaaltaan lämmin, ymmärtävä, ihaileva. Hän
mainitsee saaneensa voimakkaan vaikutelman siitä, kuinka onnellinen
hänen kuvaamansa runoilijaelämän "luontainen kasvu" on ollut. Hän
sanoo niinikään tehneensä sen huomion, että "arvosteleva ja arvoa
määräävä tarkastelutapa" Topeliukseen nähden on enimmäkseen riippunut
"näköpiirin perin subjektiivisesta rajoituksesta, perinnäisistä tai
myös ylen uudenaikaisista esteettisistä ja muista oppisäännöistä"
sekä varsinkin "historiallisen mielen puutteesta". Hänet on sentähden
useammin kuin kerran huomautusten lähempi tarkastelu saattanut "ei
ainoastaan historiallisesti selittämään moitteenalaista seikkaa,
vaan myöskin havaitsemaan ansion, jota moittija vain ei ole
voinut käsittää". Onpa prof. Vasenius tullut suorastaan siihen
johtopäätökseen, ettei kirjallisuushistorioitsijan tule lainkaan
arvostella ja "arvottaa", vaan ainoastaan selittää. Kaikki arvostelu
on nim. pohjaltaan yksilöllinen eikä sitä sentähden pidä "tyrkyttää
lukijoille". Että prof. Vasenius on joutunut arvostelun oikeutukseen
nähden näin kielteisiin tuloksiin, on jonkun verran uutta niille,
jotka muistavat, kuinka rohkeasti Valfrid Vasenius antoi aikoinaan
kritiikkinsä ruoskan viuhua. Muistelen, että m.m. Topeliuksen nuoremman
virkaveljen Tavaststjernan pegasus sai sitä tuntea enemmän kuin
kenties välttämätöntä olisi ollut. Pyrkimyksessään selittää runoilijan
erikoisuutta lähtee prof. Vasenius näköjään hyvin yksinkertaisista
alkutekijöistä. Muutamissa lyhyissä, kulttuuri-näköaloja aukaisevissa
luvuissa kuvaa hän "Suomen luontoa ja kansaa", "Isänmaata",
"Sivistystyötä", "Suomalaista ihannetta", asettaen tämän "Vuosisatain
perinnön" taustaksi Topeliuksen elämäntyölle. Nämä aforistiset sivut
sisältävät joukon itsenäisiä havaintoja, huomioita ja mietelmiä,
jotka joskus tuntuvat kuin haasteilta kulttuurihistorialliseen
väittelyyn. Kun Vasenius esittää esim. suomalaista kansansielua,
pukee hän ajatuksensa melkein yhtä jyrkkään, vaikk'ei ehkä aina yhtä
sattuvaan muotoon kuin ruotsalainen Gustaf Sundbärg samantapaisia
aiheita käsittelevässä kirjassaan "Om det svenska folklynnet". On
muutoin hauska panna merkille, että Vasenius on havainnut suomalaisessa
kansanluonteessa ainakin kaksi piirrettä, jotka Sundbärgin mukaan
ovat erikoisesti luonteenomaisia myöskin ruotsalaisille: kehittyneen
luonnontajun ja heikon kansallistunteen. Edelleen viipyy tekijä
varsinkin Porthanin, Franzénin, Tengströmin ja Arvidssonin jättämässä
kulttuuriperinnössä, koettaen osottaa, miten suomalainen sivistysihanne
välttyi sekä valistusfilosofian että rousseaulaisen luonnonihailun
yksipuolisuuksista. Ja kun hän on antanut seikkaperäisen erittelyn
Porthanin ja Franzénin humanismista, tunnemme että maaperä on valmis
Topeliukselle.
Tähän huolellisesti muokattuun maaperään istuttaa prof. Vasenius
sitten Topeliuksen sukupuun. Sen johdosta saa hän etsimättömän
aiheen tarjota uusia kulttuurihistoriallisia läpileikkauksia: tällä
kertaa ahtaammasta piiristä, Pohjanmaalta, mistä Topeliuksen suku on
kotoisin. Se yksityiskohtainen ja jotenkin kauas -- aina 1500-luvulle
saakka -- menevä Topeliuksen polveutumistaulukko, jonka Vasenius
esittää, on sinänsä pikkuinen eepos. Se niin sanoakseni humisee
Pohjanmaan ja sen rantakaupunkien historiaa. Ulkomaalaista verta
on Topeliuksessa verraten vähän, isän puolelta neljännessä, äidin
puolelta viidennessä polvessa taaksepäin. Yleisesti tunnettua lienee,
että Topeliuksessa on hiukan juutalaista sukuperua, mutta sensijaan
tietävät tuskin kaikki, että "Välskärin kertomusten" runoilijassa kulki
myöskin pieni puolalainen suoni. Suuresti katsoen on tekijä varmaan
oikeassa, kun hän sanoo, että Topeliusta sitoi mitä voimakkaimmat
verisiteet Suomen maahan ja kansaan ja "että hän oli yhtä paljon
perinyt suomalaisen papin aatteellisia kuin suomalaisen porvarin
käytännöllisiä harrastuksia" ja että tasainen kehitys isiltä perityllä
kulttuuripohjalla oli hänellä ikäänkuin verissä.
Tultuaan näin ensimäisen niteensä puolivälissä siihen tärkeään
kohtaan kuvattavansa elämässä, jota kutsutaan syntymiseksi, alkaa
prof. Vasenius seurata Topeliuksen lapsuus- ja nuoruusvuosia. Mitään
ei unohdeta, kaikki otetaan mukaan. Minä luulen, ettei tekijä jätä
mainitsematta edes yhtään alkeiskoulun oppikirjaa. Mitään sädekehää
Topelius-lapsen pään ympärille ei tästä suuresta huolenpidosta
kuitenkaan synny -- eikähän se olekaan tekijän tarkoitus. Harvinaisista
tai edes erikoisista henkisistä ominaisuuksista ei Topeliuksen lapsuus
anna mitään lupausta. Sellaisena ei voine pitää esim. Topeliuksen
tasaista koulumenestystä, jota luonnollisesti onnelliset koti-olot
suuresti tukivat. Hänen päiväkirjansa, jota hän sangen varhain alkoi
pitää, ei myöskään, kuten Vaseniuskin mainitsee, sisällä mitään
sellaista, joka osottaisi hänen ikäiselleen poikaselle harvinaista
kypsyyttä. Sensijaan puhuu se kyllä eräänlaisesta jatkuvasta
itse-erittelyn tarpeesta, joka ei liene aivan tavallinen.
Jos Topelius jo kodissa ja koulussa oli saanut edullisia
kulttuuri-vaikutelmia, oli se ympäristö, johon hän Helsingissä joutui,
paras mikä maassa oli tarjolla: Runebergin ympäristö. Mieleltään ja
henkisiltä harrastuksiltaan pysyi Topelius kuitenkin lapsena vielä
kauan senkin jälkeen kun hän oli saavuttanut ylioppilaslyyransa.
Topelius on antanut itsestään näiltä ajoilta seuraavan, arvatenkin
jotenkin sattuvan luonnekuvan: "Hän oli hyvin ujo ja haaveileva
poika, jota toverien pyörre kyllä tempoili sinne tänne, mutta joka
viihtyi parhaiten yksinäisyydessä kirjoituspöydän, kirjan tai pianon
ääressä." Hänessä oli epäilemättä jotain, jota nykyajan pojat --
kenties silloisetkin -- mielellään nimittävät mamsellimaisuudeksi.
Hänen sisarensa ja ystävättärensä kohtelivatkin häntä kuin tyttöä
ikään. Kaikissa hänen nuoruudenrakastumisissaan, joita lukija
Vaseniuksen esityksestä voi yksityiskohtaisesti seurata, on niinikään
jotain lapsimaista ja hentoa, ja yksin Kuortane-episoodikin --
ihastus erääseen kauniiseen maalaistyttöön -- näyttää eletyn enemmän
mielikuvituksessa kuin todellisuudessa. Viimemainitulla tapahtumalla
on kuitenkin kirjallishistoriallista merkitystä sen takia, että se
on antanut aiheen pariin Topeliuksen parhaista runoista: "Virvatuli
nummella", "Matkustava ylioppilas".
Suuri henkinen valppaus, joka ei kuitenkaan merkitse samaa kuin
filosoofinen ajattelutapa, on jo nuorelle Topeliukselle ominainen.
Lyyrillisen herkällä mielenlaadullaan omistaa hän ympäristöstään
herätteitä ja hänen muistiinpanoissaan ja kirjeissään kuvastuu kaikki
mitä ajassa tapahtuu. Hän tekee vilpittömän, uskollisen, miellyttävän,
älykkään vaikutuksen, mutta persoonallisuutena hän tuntuu hiukan
värittömältä.
Jokainen Topeliuksen entinen tai nykyinen ihailija -- ja niitähän
lienee melkein yhtä monta kuin Suomessa on lukutaitoista ihmistä
-- on oleva prof. Vaseniukselle kiitollinen hänen lämpimästä,
asiantuntevasta runoilija-elämäkerrastaan. Kaikella sillä samalla
kertaa hienotunteisella ja lahjomattomalla ymmärtämyksellä, minkä
sielullinen sympatia voi antaa, on prof. Vasenius lähtenyt valaisemaan
sitä persoonallisuutta, joka tulee lukijaa vastaan "Kanervakukkien"
hennossa ja hauraassa mieskohtaisessa kaihomielessä ja "Välskärin
kertomusten" historiallis-kansallisessa romantiikassa. Että prof.
Vasenius on löytänyt ja tulee löytämään tästä persoonallisuudesta
enemmän kuin useat lukijat ovat löytäneet, sen todistaa jo hänen
teoksensa alkupuoli. Jos sentähden joku lukija, kuten epäilen, siellä
ja täällä panee pienen kysymysmerkin sivun laitaan, ei sen tarvinne
osottaa muuta kuin riittämätöntä asiantuntemusta samaisessa lukijassa
tai ehkäpä juuri sitä "historiallisen mielen puutetta", josta prof.
Vasenius teoksensa esipuheessa mainitsee.
Se tavaton ainepaljous, jota prof. Vasenius kirjassaan vyöryttelee,
sekä ehkä myöskin jonkun verran tekijän teoreettinen mielipide
kirjallisuushistorioitsijan tehtävästä ei aina salli kuvattavan
persoonallisuuden ääriviivojen ja rajoitusten päästä selvästi näkyviin.
Mutta tämä puute on tavallaan tullut teoksen kulttuurihistoriallisen
aika- ja ympäristökuvauksen hyväksi. Ne lukuisat päiväkirja-
ja kirjeotteet, jotka tavan takaa katkaisevat tekijän oman
esityksen, tarjoavat lukijalle -- ja ehkä varsinkin tuleville
kirjallisuushistorioitsijoille -- verrattomia kiinnekohtia sen Suomen
historiassa niin tärkeän aikakauden tuntemiseen, joka käsittää
Topeliuksen elämän ensimäiset vuosikymmenet. Se, mitä tekijä itse
lausuu ulkopuolelta varsinaisen aiheensa Suomen kulttuurihistoriasta,
kielikysymyksestä, suomalaisuudesta y.m., on sekin omiaan herättämään
mitä suurinta mielenkiintoa. Toisinaan pistää näistä lausunnoista esiin
pieni poleeminen sävy, joka lisää sitä tyylin vilkkautta, joka aina on
ollut ominainen Valfrid Vaseniukselle. Teoksen jakamisessa osiin ja
eri kappaleitten nimittämisessä on tekijä niinikään seurannut melkein
kaunokirjailijan tapaa. Tyylistä puhuen ei voi jättää mainitsematta,
että prof. Vasenius on yrittänyt teoksessaan erinäisiä uudistuksia
suomenkielen sana- ja muoto-opin alalla. Mielestäni olisi enemmän
kuin rohkeaa väittää, että nämä uudistukset todella olisivat olleet
tarpeen vaatimat ja että ne voisivat taivuttaa puolelleen suomalaista
kielikorvaa.
"Välskärin kertomusten" runoilijan elämäkerta ei kaipaa meillä mitään
suosituksia, kaikkein vähimmin kun sen suoritus on niin varmoissa
käsissä kuin prof. Vaseniuksen.