Niin kauan kuin Suomenmaassa kirjallisuutta harrastetaan, on varmaan
"Seitsemän veljeksen" runoilija houkutteleva löytöretkeilijöitä
aarniometsiinsä. Ne tiet, jotka Tarkiainen on raivannut, eivät
varmaankaan jouda kasvamaan umpeen. On suuri ilo seurata tri Tarkiaista
hänen sielutieteellisilläkin retkeilyillään. Kuinka moni puoli Kiven
luonteessa tuleekaan hänen esityksessään valaistuksi! Niinpä --
mainitakseni monien joukosta yhden piirteen -- on Kiven hieno suhde
ystäviin yksi niitä luonteenominaisuuksia, joista Tarkiaisen kirja
antaa meille todistuksia. Kuinka kauniisti Kivi tunsikaan esim.
kiitollisuudenvelkansa Kaarlo Bergbomia kohtaan! Tarkiainen kertoo
Kiven loppuvuosilta tässä suhteessa kuvaavan kaskun. Kivi tuli eräänä
iltana Kaarlo Bergbomin luo, mutta kun tämä ei ollut kotona, pyysivät
hänen sisarensa kirjailijaa odottamaan Bergbomin huoneessa. Sattumalta
ei B. tullut kotiin koko yönä, jonka Kivi vietti hänen huoneessaan,
kulkien edes takaisin. Kun ei B:a vielä aamulla kuulunut, kääntyi Kivi
hänen sisartensa puoleen ja tulkitsi heille kiitollisuutensa siitä
kohtelusta, joka hänen osakseen oli perheen puolelta tullut koska,
kuten hän sanoi: "kenties en tule enää toista kertaa." Tämän sanottuaan
puhkesi hän itkemään ja lähti talosta.
Mitä Kiven ulkonaiseen elämäntiehen tulee, ei Tarkiaisen kirja kumoa
sitä lohdutonta käsitystä, mikä meillä siitä on. Vielä katkerampaa
kuin Ahlqvistin arvosteluja -- joita vastaan aina voi asettaa lukuisat
julkiset tunnustukset -- on ajatella, että Kivi ei milloinkaan
saanut tuntea aineellista riippumattomuutta. On kuin veristä ivaa
suomalaista sivistystä kohtaan sen ensimäisessä alussaan, että suurin
suomenkielinen runoilija löysi turvapaikan vanhan ruotsiapuhuvan
neidin, Charlotta Lönnqvistin, luona, joka ei edes ymmärtänyt hänen
teoksiaan. Että Kivi nälän ja taudin uhkaamanakin jaksoi korottaa
mielikuvituksensa sellaisiin vapaisiin korkeuksiin kuin hän on tehnyt,
todistaa harvinaista objektiivisuuden voimaa hänen luonteessaan.
Kaikki pikkumainen, kaikki itseään-katseleva, kaikki tavallinen
kirjailija-turhamaisuus tuntuu olleen hänelle vierasta. Kun hän joskus
kirjeissään mainitsee kärsimyksistään, on hänen tuskallaan sellaiset
sanat, jotka panevat jokaisen vavahtamaan. Hänen epätoivossaan on
jotain Michelangelon suurpiirteisyydestä, hänen, joka "kadehti
vainajia".
Ne viisi tynnyriä rukiita, jotka Nurmijärven kunta isänmaan puolesta
maksoi viimeisenä vaivaisapuna Kiven ylläpitämiseksi, ovat totisesti
kantaneet runsaan sadon. Nykypolvessa, ainakaan nuorimmassa, ei ole
ketään, joka ei tuntisi rikastuneensa Kiven perinnöstä. Sentähden on
jokainen kirja, joka käsittelee Kiveä, meille niin kallis, ja sentähden
asetamme vaatimukset niihin nähden myöskin niin korkealle.
Tarkiaisen teos Aleksis Kivestä on niitä kirjoja, jotka varmaan tulevat
hallitsemaan syksyn kirjallisuutta. Kivi-tutkimuksessa on sillä, kuten
sanottu, perustusta laskeva merkitys.