Aleksis Kivi.
Kun Aleksis Kivi kuoli, aavistivat vain harvat mitä Suomen runous
hänessä menetti, hänen eläessään vielä harvemmat, mitä se hänessä
omisti. Ei ole sentähden kumma, että hänen onnistui säilyttää
mieskohtainen inkognitonsa, tuntemattomuutensa, ihmisten keskellä
siihen määrin, että meidän, jotka nyt näemme nurmijärveläisessä
räätälinpojassa suomenkielisen kirjallisuuden suurimman nimen, täytyy
tunnustaa tietävämme hänestä itsestään erinomaisen vähän. Kuin
varjo on hän liukunut meidän luotamme, jätettyään käsiimme kalliin,
kulumattoman aarteen. Vaikka Kiven sukupolvea on vieläkin elossa --
hänen viimeinen veljensäkin kuoli vasta pari vuotta sitten -- on Kiven
oma yksityinen elämä monessa suhteessa hämärän peitossa, ikäänkuin
vuosisadat erottaisivat hänet meistä. Hänellä ei ollut Eckermanniansa,
niinkuin Goethellä, eikä Strömborgiansa, niin kuin Runebergillä.
Me löydämme hänet vain hänen omista teoksistaan. Mitä hän niiden
ulkopuolella on itsestään tunnustanut, on suurelta osalta joko häipynyt
ihmisten mielistä tai mennyt hautaan hänen ystäviensä mukana tai on
se puhuttu yksinäisyydelle, silloin kun runoilijan mieli oli synkkä
"kuin syksy-iltanen autiomaa". Muutamia mieskohtaisia muistelmia
runoilijasta on sentään säilynyt, muutamia kirjeitä sekä muitakin
todistuskappaleita, joiden avulla voidaan siellä täällä seurata
hänen jälkiään. Mutta ainoastaan mielikuvitus voi näiden niukkojen
asiatietojen perustalla luoda kokonaiskuvan Kiven persoonallisuudesta.
Kiven elämä ja luonne ei ole mikään tarkkaan mitattu ja kartoitettu
maa-alue, se on kuin auerten ympäröimä saari, jonne vain mielikuvitus
voi osottaa meille tien. Kiven omissa teoksissa joudumme usein tälle
mielikuvituksen saarelle, siellä kasvaa "himmeitä halavia" ja "unisia
koivuja", sinne näkyy kaukomaista ihmeellisiä kangastuksia ja sen
viidoissa voimme tavata kalpean erakon, jonka silmissä palaa tuli,
vuoroin lempeä ja ilakoiva, vuoroin kaamea ja polttava: runouden tuli.
Nykypolven käsitykseen Aleksis Kivestä ihmisenä on -- paitsi
luonnollisesti hänen omia teoksiaan -- aivan määräävästi vaikuttanut
kaksi todistuskappaletta: Aspelin-Haapkylän kertomus runoilijan
elämänvaiheista, joka jo v. 1877 julkaistiin Kiven "Valittujen
Teosten" ensi painoksessa sekä E. A. Forsellin piirtämä kuva, joka
on tehty runoilijan maatessa jo arkussaan. Edellinen, joka sisältää
paitsi Kiven elämäkertaa, myöskin arvioinnin hänen tuotannostaan,
on kirjoitettu erinomaisen lämpimästi ja on varmaan ollut omiaan
avaamaan Kiven runoutta monelle, jolle se vielä oli suljettu kirja.
Tämä elämäkerrallinen kuvaus sisältää myöskin eräitä persoonallisia
piirteitä Kivestä ja ennen kaikkea asettaa se Kiven kohtalon
traagillisuuden lukijan silmien eteen. Forsellin tekemä kuva, ainoa
varmasti oikea, jonka Kivestä omistamme, on antanut meille Kiven
ulkonaiset piirteet, tosin sangen karusti ja harvaviivaisesti ja
lisäksi hetkellä, jolloin niissä elämä jo oli sammunut. Tämä synkkä,
yleisesti tunnettu kuva on ollut omiaan lisäämään sitä traagillista
käsitystä, joka nykypolvella on Kivestä. Mutta _ihmisestä_ antavat
nämä molemmat todistuskappaleet vain katkelman, ääriviivat, eivät
enempää. Kun nyt Kiven erikoistuntija, tri V. Tarkiainen julkaisee yli
600 sivua käsittävän teoksen "Nummisuutarien" ja "Seitsemän veljeksen"
runoilijasta, on itsestään selvää, että tämä kirja on niitä, joita ei
ensi hetkessä laske käsistään.
Olen juuri lukenut Tarkiaisen teoksen ja riennän esittämään siitä
eräitä vaikutelmiani, jotka eivät pyydä käydä varsinaisesta
arvostelusta. Kirjan lukee mitä suurimmalla mielenkiinnolla, eikä
yksistään sen aiheen takia. Varsinkin tehtävän kirjallinen puoli
-- Kiven teosten syntyhistoria, vieraat vaikutelmat ja yksityisten
suoritusten erittely -- tuntuu luovan runsaasti valaistusta Kiven
runoluomien ymmärtämiseen niiden suhteessa runoilijan elämyksiin,
ajan henkeen sekä vanhempaan ja uudempaan kirjallisuuteen. Kaikkihan
ei ole varsinaisesti uutta. Tri Tarkiainen on jo yliopistollisessa
väitöskirjassaan "Seitsemästä veljeksestä" sekä useissa
pikkujulkaisuissa antanut etukäteen näytteitä tutkimustensa tuloksista.
Mutta paljon on tässä teoksessa sellaista, jota en ole huomannut
tri Tarkiaisen ennen esittäneen, m.m. seikkaperäiset ja sangen
mieltäkiinnittävät erittelyt "Kullervosta", "Nummisuutareista" ja Kiven
lyriikasta. Kiven henkinen suhde Shakespeareen, Cervantesiin ja Danteen
on selvästi todistettu. Tämä riippuvaisuus renessanssin neroista
on yksi Kiven psykologian mieltäkiinnittävimpiä tartuntakohtia.
Mikä hänet veti renessanssin vapaan, rikkaan mielikuvitus-maailman
lumopiiriin, oli luonnollisesti syvä, vaistomaisesti tunnettu
henkinen sukulaisuus -- aivan kuin antiikki veti puoleensa Runebergin
sopusuhtaista, viileää luonnetta, kuten Tarkiainenkin osottaa. Paitsi
näitä renessanssin kirjailijoita, on Tarkiainen näyttänyt Raamatun,
Virsikirjan, Runebergin (kansanelämän kuvaukset), Holbergin (komediat)
ja Stagneliuksen (lyriikka) vaikuttaneen Kiveen. Mitä viimemainittuun
tulee, voisi käsittääkseni osottaa hänen vaikutuksensa olleen vieläkin
paljon olennaisemman kuin mitä Tarkiaisen mainitsemat esimerkit
näyttävät. Jos lukee rinnan Stagneliuksen ja Kiven lyriikkaa ja antaa
tulla mielessään eläväksi niiden rytmien melodian ja runokuvien
kangastukset, niin ei luullakseni voi olla panematta merkille,
kuinka herättävää laatua "Saaronin liljojen" runoilijan vaikutus
on ollut. Kivi ja Runeberg ovat molemmat kunnioittaneet hänessä
yhteistä oppimestaria. Ja _lyyrillisenä_ runoilijanahan Stagnelius
onkin kieltämättä heitä kumpaakin suurempi -- (seikka, jota en huomaa
Tarkiaisen missään suorastaan myöntävän ja jonka aikoinaan Estlander,
Runebergin esteettinen tulkki, suorastaan kielsi).
Mutta veisi liian pitkälle, jos koettaisi merkitä tähän jokaisen
pienen reunamuistutuksensa, jonka on tehnyt tämän laajan, oppineen
teoksen sivunlaitoihin. Tarkiaisen "Aleksis Kivi" laskee suurimman
suomenkielisen runoilijan kirjallisuushistoriallisen tutkimuksen
vankalle, hyvin perustetulle pohjalle. Mitä yksityiskysymyksiä Kiven
teoksista aikojen kuluessa selviteltäneenkin, niin uskon, että tuleva
tutkimus on voiva runsain määrin käyttää hyväkseen niitä esitöitä,
joita Tarkiainen on kirjassaan suorittanut. Se on sitä helpompaa kun
Tarkiaisen esitys perustuu tavallisesti tarkkoihin, yksityiskohtaisiin
todistuskappaleihin. Varsinkin ovat tekijän tyylitutkimukset
osottautuneet hedelmällisiksi.
Paljon vähemmän kuin kirjallishistoriallisessa suhteessa, antaa
teos sen sijaan, kuten arvatakin saattoi, Kiven elämäkertaan ja
psykologiaan nähden. Kirjan ala-otsakkeessa -- "Elämä ja teokset" -- on
epäilemättä jälkimäisellä sanalla pääpaino. Monia ennen tuntemattomia
"lähteitä", kaskuja, kirjeitä y.m.s. on Tarkiaisella luonnollisesti
ollut käytettävänään, moni luonteenpiirre Kivessä tulee niiden avulla
selvemmin näkyviin, mutta aivan elimellistä, yhtenäistä kuvaa Aleksis
Kivestä ihmisenä ja luonteena ei niistä rakennu. Tekijä on ehkä
tahallaan pidättänyt mielikuvitustansa antamasta sitä yhteenvetoa,
jota yksityisten huomioiden ja päätelmien täydennykseksi odottaisi,
mutta jos tässä synteesin puutteessa onkin jotain tarkoituksellista,
osottaa se mielestäni samalla tekijän taipumusten luonnetta. Tarkiaisen
voima on pikkuseikoissa, detaljissa, todistelun huolellisuudessa
ja tarkkuudessa, kun sen sijaan synteesi, kokonaiskuva, usein jää
hänellä niinsanoakseni avoimeksi. On kuin hän toisinaan katsoisi
aihettaan liian läheltä eikä sentähden näkisi metsää puiden
takia. Täten selitän sen seikan, että hänen kirjansa, huolimatta
ainespaljoutensa suhteellisesta rikkaudesta, huolimatta monista
loistavista yksityishuomioistaan ja -päätelmistään ei kuitenkaan anna
kuvattavastaan -- ei ainakaan yhdeltä lukemalta -- sitä vapauttavaa
kokonaisnäkemystä, joka on mielikuvituksen ja tutkimustyön yhteistulos.
Tekijän sanonnalta, joka sekin on harkittua, tyyntä ja asiallista,
puuttuu niinikään sitä eepillistä kertojaniloa, joka puolestaan
vetoaisi lukijan mielikuvitukseen.