Kultainen lyyra.
Maila Talvio on varustanut uuden kirjansa kaksinkertaisilla
ala-otsakkeilla: "Katkelmia naisylioppilaan elämästä" ja
"Tendenssiromaani". Edellisestä voinemme tehdä sen johtopäätöksen,
että kirjaa ei ole ensi sijassa arvosteltava yhtenäisenä romaanina,
jälkimäisestä sen, että kirjan tarkoitus tähtää ulkopuolelle tavallisen
kaunokirjallisuuden puitteiden.
Kirjan luettua jääkin mieleen vaikutelma ikäänkuin olisi kuullut
puheen, havainnollisella ja kirkkaalla, usein loistavalla
mielikuvituksella elävöitetyn puheen. Tämä näennäisesti,
yksityiskohdissaan, oikullinen, mutta aatteelliselta rakenteeltaan
kiinteä teos on päämäärästään tietoista, suoraviivaista
probleemirunoutta, mutta tämän "tendenssiromaanin" keinotekoisilla
puistikkokäytävillä tapaamme mielikuvituksen luonnonkukkia. Me melkein
unohdamme kirjaa lukiessa, että se kohtalo, joka teoksessa kuvataan,
on ajateltu tyypilliseksi, edustavaksi läpileikkaukseksi eräästä
yhteiskuntailmiöstä ja tapaus saa mielenkiintoa myöskin yksityisenä
traagillisena ihmiselämänä. Romaanin aatteellinen tarkoitusperäisyys
ja vapaa mielikuva-aines ovat kasvaneet elimelliseksi kokonaisuudeksi:
kuvitus ja teksti, pääaihe ja säestys täyttävät ja täydentävät toisensa.
"Kultaisessa lyyrassa" on meidän feminiinisen kulttuurimme ylpeys ja
kukka, suomalainen naisylioppilas, saanut kuvauksensa. Mutta silti
ei kirja ole mikään ylioppilasromaani sanan tavallisessa mielessä,
vaan kaunokirjallisesi kuvitettu keskustelu, mieskohtainen selvittely
eräästä sivistyselämämme tämänpäiväisestä kysymyksestä.
Niin olemmekin jo kajonneet kirjan probleemiin, tendenssiin.
Päästäksemme siihen lujemmin käsiksi on meidän kosketeltava eräitä
aatteellisia solmukohtia tässä romaanissa.
Helmi Ranta, talollisen tytär, viettää ensimäistä ylioppilaskesäänsä,
mutta hänen vaakansa horjuu vielä maalaisemännän kutsumuksen
ja korkeamman opintien välillä. Naapurin nuori isäntä Heikki,
lapsuuden ystävä, elää yhä toivossa, eikä Helmikään ole vielä tehnyt
selväksi itsellensä, valitseeko hän Heikin vai sen toistaiseksi
tuntemattoman maailman, johon hänen ylioppilaslyyransa avaa hänelle
pääsyn. Silloin tapahtuu jotakin, joka ratkaisee asian. Ylimaan
osakunta tulee kesäretkellään Helmi Rannan kotipitäjään ja vierailee
myöskin, etupäässä Helmin toimeliaan ja kunnianhimoisen isoäidin
alotteesta, Rannassa. Ylioppilaat tuovat mukanaan tuulahduksen
huolettomasta vapaudestaan, Helsingin harrastuksista, kirjallisista
keskusteluista kahviloissa ja ruokapaikoissa, osakunnan iloisesta
toverielämästä, kaikista "suuren maailman" monikirjavista huvitus- ja
kehitysmahdollisuuksista, joilla etäältä, välimatkan päästä katsoen on
monikertainen loisto ja viehätys. Maaelämän arki Heikin rinnalla tuntuu
harmaalta ja ilottomalta verrattuna kaikkeen siihen, minkä yliopisto ja
pääkaupunki voivat tarjota. Niin valitsee Helmi Helsingin.
Helsingissä tulee maalaistyttö keskelle huvittelevaa, estetisoivaa
toveri-elämää, joka kukoistaa "Alma Materin liepeillä". Varsinkin ovat
eräänlaiset keveät kirjalliset askartelut korkeassa kurssissa siinä
ahtaammassa toveripiirissä, jonka vaikutuksen alaiseksi Helmi joutuu.
Uusi ympäristö ottaa vähitellen Helmin valtaansa, hänen luonnolliset
vaistonsa tylsistyvät ja tukahtuvat eikä hän huomaa keinotekoisuutta
ja onttoutta uusien ystäviensä dilettanttisissa harrastuksissa.
Piirin johtavana sieluna on esteetikko Ruudi Winkler, mutta ehkä
juhlituin ja leimaa-antavin henkilö on kirjailija Tauno Nuotio, jonka
maine perustuu eräihin vertauskuvallisiin näytelmätekeleihin, joiden
symboliikan sekavuus ja älyllinen mielettömyys ei ole esteenä laakerien
niittämiseen eikä innostuneiden juhlien viettoon ensi-iltain jälkeen.
Kuitenkaan ei Tauno Nuotio, jonka päästä narrinmyssy ei ole kaukana,
tule Helmin kohtaloksi, vaan Ruudi Winkler, helsinkiläis-esteetikko,
joka todella edustaa hienompaa ja älyllisempää henkistä tasoa. Helmi
on nykyajan nainen myöskin siinä mielessä, ettei häneltäkään puutu
kaikkia kirjallisia "taipumuksia" ja tämä seikka ynnä lisäksi ja
pääasiassa Helmin maalainen tuoreus ja naisellinen viehätyskyky
muodostavat luonnollisen sillan Ruudin ja Helmin välille. Ruudi on
nimittäin ylioppilasmaailman Don Juan ja nauttii sellaisena mainetta
naisten joukossa. Helmin hän hurmaa älyllisellä ylemmyydellään ja
hienostuksellaan. Tässä suhteessa tai oikeammin kosketuksessa hiukan
turmeltuneen ja onton, vaikka älyllisesti kehittyneen kaupunki- ja
ylioppilastyypin ja välittömän ja herkkäuskoisen maalaistytön välillä
piilee tragiikan itu.
Ruudi jättää pian Helmin ja liukuu uusiin suhteihin. Avioliitto
ei kuulu Ruudin ohjelmaan, hän tahtoo pysyä vapaana, Helmille
on se sensijaan kaikki kaikessa. Rakkaus Ruudiin tulee Helmille
ratkaisevaksi, suureksi elämykseksi, se irroittaa hänet hänen
luonnollisesta maaperästään ja siirtää hänet henkisessäkin
suhteessa siihen keinotekoiseen ansari-ilmastoon, jossa Ruudi ja
hänen ystävänsä ja ystävättärensä liikkuvat. Hän menettää pohjan
jalkainsa alta, heittäytyy virran mukaan, ei tunne olevansa
onnellinen uudessa ympäristössään, mutta ei voi palata vanhaankaan.
Hän oppii "arvostelemaan ja nauramaan kaikkea". Maaseutu-agronoomi
Kalle Riipisen kosintaan, kuten aikaisemmin nuoruudenystävänsä
Heikin naimatarjoukseen, ei hän voi vastata muuten kuin kieltäen,
vaikka hän kaikin puolin kunnioittaakin tämän rehtiä ja miehekästä
persoonallisuutta. Helmillä ei ole enää tietä taaksepäin, hän on
polttanut laivansa. Hän yrittää puristaa uudesta ympäristöstään kaikki
mitä sillä on annettavaa, mutta hänen terveytensä joutuu vaaraan ja
hänen täytyy lähteä maalle kokoamaan voimia. Uudelleen Helsinkiin
ja ylioppilaselämään palanneena yrittää hän käydä vimmalla kiinni
lukuihin, mutta hänen aivonsa eivät ole luodut kirjallisuushistorian
vuosilukuja ja estetiikan hienouksia varten, hän saa reput kerran
toisensa jälkeen, hänen terveytensä huononee huononemistaan, hänen
on pakko jättää Helsinki, lopullisesti, lähteäkseen kotia riutumaan,
kuolemaan. Hänen lyhytaikainen yliopistollinen kautensa -- arviolta
neljä viisi vuotta kestänyt -- on sitä ennen ehtinyt surmata hänen
rakkauselämänsä, tukahduttaa hänen tulevaisuudentoivonsa ja työilonsa,
antaakseen sijaan jotain, joka kaikesta ulkonaisesta kimalluksestaan
huolimatta on ollut myrkkyä hänen hengelleen ja ruumiilleen.
"Kultainen lyyra" esittää näin kaikessa ilottomuudessaan tyypillisen
tapauksen siitä "vuosisadan sairaudesta", joka varsinkin meillä
Suomessa on levinnyt kulkutaudin salakavalalla tuhoisalla sitkeydellä.
Maila Talvio on varhemmin (v. 1910), "Tähtien alla"-romaanissa,
kuvannut maalaisylioppilaan, miehisen, vaiheita Helsingin maapohjalla.
Tämän kirjan päähenkilön Matti Matariston kehitystaistelu tapahtuu
vielä epäedullisemmissa oloissa kuin Helmi Rannan, vaikka hän ei
lopullisesti siinä sorru niinkuin hänen naisellinen osasisarensa.
Mataristo oli älyllisempi, voimakkaampi, jotavastoin Helmi naisena
heittäytyy varomattomammin, koko sydämellään, vaaralliseen leikkiin.
Voi asettaa kysymyksenalaiseksi, kuinka suuressa määrässä Helmi
Rannan kohtalo todella on tyypillinen ja kuvaava ja missä määrin siis
kirjan moraalilla on sovellutusta olevissa oloissa. Luultavaa on,
että Helmi Rannan tapauksia sattuu useammin kuin mitä pintapuolisesti
tarkastaen voisi aavistaa. Joka tapauksessa on sen henkisen sairauden
olemassa-olo, joka nostaa nuoret ihmiset heidän luonnollisesta
ympäristöstään vieraaseen, useinkin pelkän näkökulttuurin maaperään,
jossa he jäävät iäksi kitukasvuisiksi, henkisesti epävapaiksi,
rikkinäisiksi ja ilottomiksi -- joka tapauksessa on tämä "kultaisen
lyyran" harhakuva varmaan usein tullut kalliiksi sekä yksilölle
että yhteiskunnalle. Tämä ajatushan ei ole uusi. Vastavirtausta on
jo huomattavissa pedagoogisellakin taholla. Varsinaisimmin kääntyy
Maila Talvion romaani yksipuolista kirjasivistystä vastaan, joka
on kehittymässä tyranniseksi muodoksi ja joka etenkin naiselle voi
kääntyä onnettomuudeksi ja vaaraksi. Sillä tuskinpa ymmärrämme väärin
kirjan tarkoitusta, kun olemme näkevinämme myöskin Helmin toverin,
Martta Kilpisen kohtalossa jotakin yksilön onnentarpeen kannalta
vähemmän kadehdittavaa. Ja kuitenkin onnistuu Martta Kilpisen
suorittaa kandidaatti-tutkinto ja päästä opettajattarena yhteiskunnan
palvelukseen.
Paitsi Helmi Rantaa, on romaanissa muutamia elävästi nähtyjä tyyppejä.
Naisylioppilas Birgit Linnamäki, liikanimeltä Pirsta, "uudenajan
nainen" periaatteiltaan ja elämäntavoiltaan on kuvattu harvoilla
piirteillä ja vuorosanoilla, mutta jää silti kaikessa huolettomassa
pintapuolisuudessaan sekä yksilönä että tyyppinä lukijan mieleen.
Hän on Ruudi Winklerin naisellinen vastaavaisuus, älyllisesti
kehittymättömämpi kuin Ruudi, mutta omistaen saman taituruuden olla
antautumatta kokonaan millekään ja pelastuen siten perikadosta.
Sattuvalla ivalla on kuvattu estetisoivan ylioppilasryhmän kukka,
kirjailija Tauno Nuotio, joka mielikuvituksessaan on luonut uuden
naistyypin, toisen Eevan, puolittain taivaallisen, puolittain maisen
olennon, jolla hän on hankkinut mainetta varsinkin naisten maailmassa.
Yksityisiä eloisia episoodeja on runsaasti tässä romaanissa, jonka
toiminta yleensä edistyy suurissa laineissa, sysäyksittäin. Varsinkin
on ensimäisessä luvussa kuvattu kesäinen ylioppilas-juhlan vietto
tavattu suurella realistisella näkemyskyvyllä. Joissakin myöhemmissä
luvuissa, ehkä etenkin toisessa, on kirjailijan iva syönyt itse
henkilöpiirrokset jonkun verran ontoiksi, samalla kun ympäristö- ja
tapahtuma-kuvaus on menettänyt uskottavuudestaan. Missä satiiri on
saanut yksinvaltiaammin sanella, on henkilökuvaus niinikään kadottanut
jotain täyteläisyydestään ja tuoreudestaan. Samoin vie kirjailijan
liian runsaasti käyttämä tapa kuvailla realistisilla vuorosanoilla
joskus kertomuksen tarpeettoman yksityiskohtaiseen, eepillisen juonen
kulkua ehkäisevään maalailuun.
Sanoimme, että "Kultainen lyyra" vaikuttaa kokonaisuutenaan kuin
puhe, kaunokirjallisesti kuvitettu puhe. Voisimme ehkä yhtä hyvällä
syyllä sanoa, että tämä "tendenssiromaani" on kuin lentolehtinen,
joka sisältää väitteen, teesin, ja sen puolustuksen. Ehkä on
"Kultainen lyyra", jonka suhteellinen suppeus ei salli probleemin koko
laajuudessaan kehittyä eteemme, käsitettävä samalla harjoitelmaksi,
esitutkielmaksi jotakin leveämmälle pohjalle rakennettua teosta varten.
Sinänsä on "Kultainen lyyra" kaunokirjallisena tuotteena ja
"tendenssiromaanina" rohkea kosketus erääseen nuoren sivistyselämämme
arkaan hermokohtaan. Kirja muodostaa mieltäkiinnittävän renkaan
siinä yhteiskunnallisten romaanien sarjassa, jotka kerran jättävät
jälkiajalle kuvan siitä, mitä meidän ajassamme on liikkunut.