(Maila Talvio: Ruma ankanpoikanen -- H. C. Andersen: Mit Livs Eventyr.)
Andersen on niitä kirjailijoita, joille me olemme kaikki velkaa.
Siinä iässä, missä aivot ovat vastaanottavaisimmat ulkonaisille
vaikutuksille, on hän tarttunut meidän mielikuvamaailmaamme.
Varmaan muistaa moni vielä vanhempanakin jonkun vaikutelman
niistä mielialoista, jotka lapsen sielussa liittyivät Andersenin
satuihin niitä ensi kertaa kuullessa. Siinä mielialassa oli varmaan
jotain juhlallista ja aavistuttelevaa, elämä ja luonto aukenivat
uudessa, merkitsevässä valossa. Lapsen helposti liikkeellepantu
kuvittelukyky oli saanut voimakkaan sysäyksen ja se alkoi itse
kansoittaa ympäristöään hengillä ja peikoilla, elävillä olennoilla,
joiden vaiheisiin lapsi pani jotain kohtalokkaan vertauskuvallista.
Saturunoilijan välityksellä sai heräävä ajatustoiminta ensimäisen
käsityksensä maailman yhdistetystä rakenteesta, siitä suuresta
kellosta, joka liikuttelee monikirjavaa elämää maan päällä.
Kansanomaisin käsitys sadusta lienee, että se on eräänlainen
siveysopillinen esimerkki, yksinkertainen ja hyvin läpinäkyvä
kuva-arvoitus, jonka ratkaisusta ja käytännöllisestä sovelluttamisesta
lapsi voi helposti päästä selville. Kaiken suuren saturunouden
lähtökohta on kuitenkin toinen: alkuperäinen taruaiheita
liikutteleva mielikuvitus, jota voi verrata jumalaistarustoa luovaan
kansanfantasiaan. Kaikki suuret saturunoilijat ovat seisoneet
sillä "unenkallionkielellä", josta Victor Hugo puhuu eräässä
proosarunoelmassaan, ja nähneet tarujen ja myyttien syntyvän ja
nousevan ympärillään. He ovat saaneet käsiinsä jotain siitä savesta,
josta maailma luotiin, ja he tekevät siitä oman pienoismaailmansa,
joka seuraa omia lakejaan. Ainoastaan mielikuvitus voi vedota
mielikuvitukseen. Harkiten, tekemällä tehty satu jättää lapsen
kylmäksi, kun sensijaan mielikuvituksen luoma taruaihe herättää hänessä
mielenkiintoa ja jännitystä. Todellisia suuria saturunoilijoita ei ole
paljon. Itämailla, missä niin monet uskonnotkin ovat syntyneet, on
niitä ollut enemmän kuin Europassa. Meidän maanosamme saturunoilijoista
on epäilemättä Andersen kuuluisin, onpa hänen maineensa kantanut kauas
vieraihinkin maan osiin.
Andersenin satuaiheet ovat, kuten tunnettu, luonteeltaan hyvin
moninaiset. Hänellä tapaa remuisia kansankuvitelmia ("Tulukset",
"Tuhma-Jussi", "Iso Niilo ja pikku Niilo" j.n.e.), romanttisia
satusommitelmia ("Keijukaiskumpu", "Pieni merenneito", "Paratiisin
puutarha"), satiirisia opetusrunoja ("Se on totinen tosi",
"Hyppyniekat"), kaameita kauhuaiheita ("Punaiset kengät") sekä paljon
muuta runollisen asteikon koko laajuudelta. Hänen satutuotantonsa
huipulla ovat sellaiset syvälliset mieterunoelmat kuin "Äidin tarina",
"Kello" ja "Varjo". "Äiti"-satu kauniine, omituisine mielikuvineen,
jotka alkuperältään tuntuvat itämaalaisilta, on m.m. vanhassa
Indiassa saavuttanut suuren kansansuosion. Sellainen kertomus kuin
"Varjo" -- tarina miehestä, jonka varjo ottaa yliherruuden isäntänsä
yli -- on syvässä, pohjaisessa pessimismissään merkillisimpiä
vertauskuvallisia runoelmia mitä on olemassa. Se tuo mieleen sekä
Poen että Hoffmannin ja "Dorian Grey"'n tekijän Oscar Wilden,
mutta siinä on jotain ehkä vielä ikuisempaa kuin amerikkalaisen,
saksalaisen ja englantilaisen kirjailijan symboolisissa runoelmissa.
Se on samalla kertaa tärisyttävä ja hienosti irooninen tarina
alkuperäisestä ihmisestä ja varjo-ihmisestä, persoonallisuudesta ja
hänen jäljittelijästään. Ja "Kello"-sadussa kuvaa Andersen kauniilla,
lapsellisen yksinkertaisella tavallaan, miten jokainen rehellinen
etsijä, mitä teitä hän kulkeneekin, löytää luomakunnan salaisuuden,
sen kellon, jonka soittoa kaikki ovat joskus kuulevinaan, mutta jonka
ääntä vain harvat ymmärtävät. Tavallisesti on Andersen kätkenyt
satuihinsa omaelämäkerrallisia aineksia, kuten esim. -- puhumattakaan
yleisesti tunnetuista saduista, sellaisista kuin "Ruma ankanpoikanen"
-- liikuttavassa tarinassa "Piilipuun alla", jossa hän helposti
tunnettavalla tavalla esittää kiintymystään kuuluisaan laulajattareen
Jenny Lindiin.
Mutta yksistään tämä rikas mielikuva-aines Andersenin tuotannossa
ei riitä selittämään sitä tavatonta kansansuosiota, jonka hän on
saavuttanut, varsinkin kaikissa germaanisissa maissa. Hän on myöskin
suuri taiteilija. Hän loi satujaan varten oman proosatyylinsä, johon
hän keräsi aineksia sekä tavallisesta puhekielestä että lastenkielestä
-- tekisi mieli lisätä: myöskin lintujen kielestä -- ja sulatti
sen taipuisaksi ja pehmeäksi kuin vaha. Hänen kielellinen tyylinsä
herättikin alussa paljon vastustusta, koska se ei ollut mitään
kieliopillista normaaliproosaa, mutta vähitellen alkoi yleisökin
huomata sen erikoisuudet ja ansiot. Ja hyvällä syyllä voi sanoa, että
Andersenin vaikutus myöhempiin kirjailijoihin juuri kielellisessä
suhteessa on ollut hyvin suuri, ulottuen varmaan Tanskan rajojen
ulkopuolellekin. Tämä Andersenin musikaalinen, maalaileva kieli
luo hänen kertomustensa taruaiheiden ympäri oman ilmakehänsä,
joka pehmeänä ja läpikuultavana verhoo hänen satuolentonsa, hänen
prinsessansa ja sikopaimenensa, hänen haltiansa ja tonttunsa, esittäen
ne lapsen mielikuvitukselle runon ja todellisuuden kaksinkertaisessa
valaistuksessa. Se tapa, millä Andersen osaa panna linnut ja kasvit,
kuolleet esineet ja kivetkin puhumaan, on ainokainen laatuaan. Lukija,
joka alkukielellä perehtyy Andersenin kertomuksiin, voi todella saada
sen tunteen, että haikarat ja satakielet, ruusut ja orjantappurat
puhuvat Andersenin äidinkieltä. Niin lähelle tuntuu hän joskus päässeen
eläinten, kasvien ja kuolleiden esineiden sielua.
Viime huhtikuussa oli kulunut satakymmenen vuotta Andersenin
syntymästä Odensen kaupungissa Fyenin saarella Tanskan maalla. Suuri
saturunoilija syntyi varattomaan käsityöläisperheeseen, mutta hänen
elämänratansa nousi tasaisessa kaaressa yhteiskunnan huippuja kohti.
Tullessaan neljäntoista vuotiaana Köpenhaminaan, taskussaan kymmenen
taalaria rahaa ja päässään joukko hulluja kuvitelmia itsestään ja
elämästä, löysi hän ensimäisen pelastuksensa nälkäkuolemasta puusepän
oppipoikana, ja päättäessään seitsemänkymmenen ikäisenä elämänsä
oli hän konferenssineuvos, hovien suosikki ja yli Europan juhlittu
kuuluisuus. Miten hän tämän enemmän kuin puolen vuosisadan taipaleen
suoritti, sen on hän itse kertonut omalla tavallaan teoksessaan "Mit
Livs Eventyr". Tämä muistelmateos on mieltäkiinnittävä tunnustuskirja
enemmän kuin yhdessä merkityksessä. Se antaa meidän varsin läheltä
kurkistaa suuren saturunoilijan työpajaan: saamme nähdä, miten
vaistomaisesti, ilman harkintaa, ja usein ilman suurempaa älyllistä
kypsyyttä hänen kertoelmansa ovat syntyneet, miten hänen omat
kokemuksensa ja ennen kaikkea hänen lapsuuden vaikutelmansa pukeutuivat
sadun muotoon. Ja hänen ulkonaisista vaiheistaan antaa tämä kirja
tarkan, usein väsyttäviin pikkuseikkoihin saakka menevän kuvan.
Andersenin elämäntie ei ollut helppo. Oli luonnollista, että sellainen
avoin, naiivi luonnonlapsi kuin Andersen joutui yhteiskunnassa usein
vaikeaan asemaan ja että hänen osalleen tuli m.m. runsaasti ivaa
ja pilkkaa -- se oli sitäkin luonnollisempaa, kun muistaa, että
Köpenhaminalla on ollut ja on luullakseni vieläkin erityinen taipumus
hiukan häijyyn leikintekoon. Sama kaupunki, joka m.m. arvostelijain
hahmossa kylvi orjantappuroita suuren saturunoilijan tielle, keräsi
samoihin aikoihin tulisia hiiliä myöskin toisen ja vielä suuremman
neron pään ympäri: Søren Kierkegaardin. Kun olot kävivät Andersenille
liian kuumiksi Köpenhaminassa, turvautui hän säännöllisesti
ulkomaamatkoihin.
Suurin osa Andersenin omaelämäkerrallisesta teoksesta onkin
omistettu näille ulkomaamatkoille. Hän matkusti moneen kertaan
Europan halki ja poikki, viipyen milloin siellä milloin täällä,
mieluimmin hovien ja kuuluisuuksien läheisyydessä. Hänen aivan tavaton
kuningas-mielisyytensä, joka hänen saduissaan tulee niin huomattavalla
tavalla esille, näyttää, yhdessä hänen olentonsa rakastettavuuden
kanssa, avanneen hänelle useankin europpalaisen ruhtinashovin.
Hänellä oli tapana lukea kuninkaalliselle isäntäväelleen satujaan ja
tavallisesti oli hänen menestyksensä taattu. Näiltä hovi-vierailuiltaan
vei hän usein voittosaaliina jonkun ritarimerkinkin kotiaan. Yleensä
näki Andersen idealistin tapaan ihmisissä pääasiassa vain heidän hyvät
puolensa. Kaikkialla, minne hän tulikin, tapasi hän "_milde Øjne_",
lempeitä silmiä. Luonteiden kovemmat ja karkeammat ominaisuudet jäivät
hänelle suljetuksi kirjaksi. Sentähden ovat hänen luonnekuvansa niistä
lukuisista europpalaisista kuuluisuuksista, joita hän elämänsä varrella
oppi lähemmin tai pintapuolisemmin tuntemaan, hyvin yksipuoliset ja
mehuttomat. Hän antaa muistelma-teoksessaan pieniä pikakuvia Ludwig
Tickistä, Chamissosta, Heinestä, Hugosta, Balzac'ista, Dumas'sta ja
lukemattomista samanaikaisista hengenmiehistä, ja kaikkia vastaan on
hän tullut syli avoinna. Kuinka toisin arvosteleekaan esim. Grillparzer
muistelma-teoksessaan samoja henkilöitä, kuinka paljon kokeneemmalla
ja katkerammalla ihmistuntemuksella! Jos maailman kirjallisuudesta
etsii jotain vastaavaisuutta Andersenin omatekoiselle elämäkerralle,
niin tulee ehkä lähinnä mieleen Peter Roseggerin muistelmateos "Mein
Weltleben". Molempien pohjalla elää sama lapsimainen luottamus elämään
ja ihmisiin ja sama kristillinen idealismi.
Andersen päättää muistelmateoksensa m.m. seuraaviin sanoihin: "Tunnen
olevani onnen lapsi. Niin moni aikakauteni jaloimmista ja parhaimmista
on tullut rakkaudella ja syli avoinna minua vastaan ja harvoin on
luottamukseni ihmisiin joutunut petetyksi. Katkerissa ja raskaissakin
päivissä on piillyt siunauksen itu. Kaikki vääryys, minkä luulin
kärsineeni, jokainen käsi, joka raskaasti tarttui elämääni, toi
mukanaan hyvää."
* * * * *
Maila Talvio, joka jo vuosia sitten on kääntänyt pari nidettä
Andersenin satuja, on tehnyt palveluksen suomenkieliselle nuorisolle
toimittaessaan kielellemme suuren saturunoilijan elämäkerran. Seuraten
pääasiassa runoilijan omaa muistelmateosta on tekijä eepillisellä
proosatyylillään esittänyt pääkohdat Andersenin elämänvaiheista,
viipyen varsinkin niissä piirteissä, jotka valaisevat sadunkertojan
persoonallisuutta. Laajan ja rikkaan elämäkerrallisen ainehiston on
tekijä voinut keskittää noin puoleentoista sataan sivuun ilman että
Andersenin muistelmateoksesta nähdäkseni on mennyt hukkaan juuri muuta
oleellista kuin sen monet ikävät ja yksityiskohtaiset kertomukset
ikävistä matkoista postivaunuissa, passirettelöistä ja tilapäisistä
tuttavuuksista. Lempeänä, naivina, avoimena ja lapsenomaisena
tulee suuri saturunoilija meitä vastaan tämänkin kirjan sivuilla,
miellyttävänä ja herkkäuskoisena, muodostaen monessa suhteessa jyrkän
vastakohdan aikamme tavalliselle ihmistyypille. Hän on vieras omassa
vuosisadassaankin ja omassa ympäristössään, hänessä on jotain ajatonta,
niinkuin kaikissa suurissa runoilijoissa. Sentähden tuntuu hän meistä
usein ikäänkuin vanhoilliselta alituisine kehoituksineen: ole aina
tyytyväinen!
Vasta noin kaksi viidettäosaa Andersenin satutuotannosta on
käännetty suomenkielelle. Mikäli olemme kuulleet, on m.m.
Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto ryhtynyt toimenpiteisiin
Andersenin koko saturunouden kääntämiseksi kielellemme. Tätä
toimenpidettä on tervehdittävä ilolla. Toivottavasti on Maila Talvion
elämäkertajulkaisukin omiaan hankkimaan Andersenille yhä uusia ystäviä.
Näitä ystäviä ei ole välttämättä tarvis etsiä lasten keskuudesta --
sillä totisesti huonosti olisi meidän kaikkien laita, jollemme joskus
tuntisi olevamme kyllin lapsia nauttiaksemme Andersenin runoudesta.