Taiteen filosofia.
Se kuuluisa esteettinen teos, jonka suomennos hiljan on laskettu
kauppaan, on alkuaan muodostettu Parisin Kaunotaiteiden Opistossa
(Ecole des Beaux-Arts'issa) pidetyistä luennoista. Pienempinä eri
nimisinä osina ilmestyi teos alkukielellä vuosien 1866:n ja 1869:n
välillä sekä kokonaisuutena nykyisessä muodossaan v. 1880.
Taine'in "Taiteen filosofia" on, kuten tunnettu, syntynyt ranskalaisen
positivismin hengessä. Se tahtoo sovittaa estetiikkaan luonnontieteiden
menetelmät ja perustaa taide- ja kirjallisuustutkimuksen niiden,
kokemuksen ja erittelyn tietä paljastuvien lakien selvittämiseen,
jotka hallitsevat kaikkea taiteellista luomista. Samoinkuin
aineellisessa, voi tutkija henkisessäkin maailmassa keksiä sen syyn ja
seurauksen ketjun, joka yhdistää ilmiöitä toisiinsa ja antaa niille
selityksensä. Tutkijan tehtävä ei ole määrätä sääntöjä vaan panna
merkille lakien olemassaolo. Mikään ei ole itsessään kiitettävää eikä
mikään moitittavaa, "hyve ja pahe ovat luonnontuotteita samoinkuin
sokeri ja vihtrilli". Taine vie taideluoman sen eristetystä asemasta
sen yhteiskunnan ja historiallisen ajankohdan keskelle, josta se on
lähtöisin. Hän tahtoo osottaa, että jokainen runoteos, maalaus tai
kuvanveistos ja jokainen taiteellinen koulu on lukemattomilla siteillä
yhdistetty edelläkäyneihin ja samanaikaisiin ilmiöihin luonnossa,
kansansielussa, historiassa. Kolme päätekijää, joiden avulla jokaisen
yksityisen taideluoman erikoisuus voidaan selittää, ovat Taine'in
mukaan: ympäristö (_milieu_), rotu ja ajankohta.
Näitä kolmea selitysperustetta -- ympäristön, rodun ja ajankohdan
-- sovelluttaa Taine vuorottain valaistakseen taidehistorian eri
kehityskausien syntyä ja luonnetta. Niinpä hän selittääkseen Italian
renesanssitaidetta lähtee, tutkittuaan ensin italialaisen luonnon
ja rodun erikoisuutta, seuraamaan mitä kirjavimpia perhe- ja
yhteiskuntaelämän tapoja ja ilmiöitä sellaisina kuin ne kuvastuvat
m.m. aikakauden omaelämäkerrallisissa teoksissa (esim. Benvenuto
Cellinin) ja yksityisten sukujen historiassa (esim. Borgia-suvun). Ja
kerättyään näin suuren ainehiston kuvaavia historiallisia pikkuseikkoja
erottaa hän niistä luonteenomaiset, hallitsevat piirteet, joiden
vaikutuspiirissä myöskin aikakauden taide on kasvanut. Taiteeseen ei
jää näin ollen mitään "ihmettä", se on tulos, yhteissumma eräistä
yksinkertaisista alkutekijöistä, jotka ovat erittelevän tutkimuksen
saavutettavissa. Michelangelon sikstiniläisen kappelin katto-freskot
ja Rembrandtin "Yövartio" samoinkuin Shakespearen "Hamlet" ja Goethen
"Faust" ovat siis nekin kasvaneet aste asteelta, melkein kuin
järjestelmän mukaisesti, historiallisista edellytyksistään aivan kuin
pyramiidin huippu on noussut metri metriltä päällekkäin kasaantuvien
kiviröykkiöiden mukana.
Tällainen käsitys -- josta ylläoleva lyhyt yhteenveto luonnollisesti
antaa vain kalpean kuvan -- ei myönnä persoonallisuudelle, yksilölle
suurtakaan osaa taideluoman syntymiseen. Sillä latinalaisella
kirkkaudella, joka on Taine'ille ominainen, koettaa hän johtaa
kaikki henkisetkin ilmiöt niin yksinkertaisista ja selkeistä, käsin
tavoteltavista alkutekijöistä, että itse ilmiötkin ikäänkuin madaltuvat
ja typistyvät hänen käsitteleminään. Aivan varmaa on, niinkuin kaikki
Taine'in arvostelijatkin ovat osottaneet, ettei hän anna kyllin
suurta arvoa sille salatulle voimakeskukselle, joka taiteilijalla
on itsessään, omissa tunteissaan, intohimoissaan ja mielikuvissaan.
Se kellokoneisto, joka liikuttelee taiteellista luomista, on paljon
monimutkaisempi ja yhdistetympi kuin mitä Taine tahtoo myöntää. Mutta
kaikessa yksipuolisuudessaankin on "Taiteen filosofia" vaikuttanut
hedelmöittävästi sekä esteettiseen tieteeseen että taiteeseen
ja kirjallisuuteen. Se on kuvailevalla eli deskriptiivisellä
menetelmällään lähentänyt estetiikkaa ja luonnontieteitä toisiinsa ja
taiteeseen ja varsinkin kirjallisuuteen nähden on se ratkaisevalla
tavalla vaikuttanut n.k. naturalistisen koulun syntymiseen. Taine'in
mukaan on nim. taide luonnon jäljentämistä, vaikkakaan ei samalla
tavalla koneellista kuin valokuvaajan taito, vaan tietoisesti
valikoivaa. Emile Zola on m.m. romaanisarjassaan "Rougon-Macquart"
rakentanut kaunokirjallisen esityksensä kokonaisen suvun vaiheista
Taine'in opeille luonnon jäljentämisestä ja rodun, ajankohdan ja
ympäristön vaikutuksesta yksilön ja perheen kehitykseen ja kohtaloon.
Pohjoismaissa on ennen muita Georg Brandes tehnyt kulttuuri- ja
kirjallisuushistoriassa hedelmällisiksi niitä ajatuksia, joille
Taine'in estetiikka on rakennettu. Ilman "Taiteen filosofiaa" ei olisi
syntynyt Brandesin "Hovedstrømninger"-teosta, joka vaikutuksiltaan on
ollut niin merkillinen Skandinavian (ja myöskin Suomen) kirjallisessa
elämässä. Seuraten pääasiassa Taine'in menettelytapoja on Brandes tässä
suurpiirteisessä teoksessaan, kuten tunnettu, koettanut tarkastaa ja
selittää XIX:n vuosisadan kirjallisuutta yhdessä ainoassa näkökulmassa:
sen mukaan, miten vapausajatukset ovat siinä etsineet ilmaisua. Samoin
kuin Taine on Brandeskin teoksensa suuren perusajatuksen hyväksi
joutunut kohtelemaan kylmäkiskoisesti monia kirjallisia ilmiöitä (esim.
Grillparzeria ja Balzac'ia), jotka eivät ole olleet suoranaisessa
suhteessa kansojen vapaustaisteluun, ja korottamaan taas toisia, joissa
hetken vapaustarve on tavannut välittömän muodon (esim. Byronia,
Schelley'ä ja Börneä). Vastavaikutus Brandesin teosta vastaan nousikin
pian -- saaden usein hyvinkin intohimoisia muotoja -- mutta vielä
tänäpäivänä on "Hovedstrømninger" suurpiirteisin koe selittää viime
vuosisadan ensi puolen kirjallisuutta.
Myöskin useat suomalaiset tutkijat ovat Taine'in taide-opista saaneet
herätteitä ja vaikutuksia. Ei ole vaikeaa huomata, että esim. Valfrid
Vaseniuksen Topelius-elämäkerrassa, missä tutkija erinomaisella
huolella kerää kuvauksensa pohjaksi mitä yksityiskohtaisimman rotu- ja
sukuhistoriallisen ainehiston, on noudatettu Taine'in periaatteita.
Vaseniuksen tunnettu väite, "ettei kirjallisuushistorioitsijan tule
ollenkaan arvostella, vaan ainoastaan koettaa selittää", kulkee sekin
yksipuolisuudessaan ja käytännöllisessä mahdottomuudessaan Taine'in
merkeissä. Aivan oikein osottaakin esim. Laurila "Johdatuksessaan
estetiikkaan", että tällainen puhtaasti kuvaileva menetelmä tavan takaa
itse rikkoo omia periaatteitaan vastaan.
Mutta kuinka väkivaltainen Taine usein lieneekin, on "Taiteen
filosofia" kuitenkin valtavalla kuvauskyvyllä rakennettu teos.
Seuraten kiinteästi yhtä johtoaihetta, jonka ympärille elimellisesti
ryhmittyy joukko sivuaiheita, muistuttaa "Taiteen filosofia" suurta
orkestraalista runoelmaa. Kuinka nerokkaalla tavalla Taine johteleekaan
esim. maatumisen ilmiöstä Alankomaissa koko rodun, kansan, henkisen
elämän ja taiteen erikoisuuden ja kuinka hän antaakaan esim. Kreikan
kuvanveiston kasvaa esiin Homeroksen laulujen ja Olympialaisten
juhlien taustasta! Hänen kaunopuheisuutensa on kyllästettyä mitä
monipuolisimmilla tiedoilla eri aloilta, hän kasaa todistuskappaleen
toisensa viereen, ikäänkuin malttamattomana tyhjentääkseen yhdessä
tuokiossa koko runsaudensarvensa sisällön. Hänen oppineisuutensa ei
koskaan kuolleena painolastina raskauta hänen sanontaansa, vaan tuntuu
aina palvelevan hänen taiteellisesti luovaa mielikuvitustaan. Sillä
tuskinpa erehdymme, jos pidämme "Taiteen filosofiaa" ensi sijassa
luovan mielikuvituksen tuotteena. Se on tavallaan taidetta taiteesta,
runoutta runoudesta, jos niin saa sanoa -- mielikuvituksen tuote,
jonka alkutekijät eivät ole etsittävät luonnon vaan taiteen piiristä.
Tätä samalla kertaa vastaanottavaa ja luovaa mielikuvitustaan saa
Taine ennen muuta kiittää siitä, että hänen teoksensa yhä elää, että
se vielä tälläkin hetkellä on parhaita oppaita taiteen ymmärtämiseen.
Se mikä tässä teoksessa on vanhentunutta ja harhaanjohtavaa --
kirjan teoreettinen puoli -- ei voi himmentää sen suuria ansioita
taiteellisen luomistyön innostuneena, kaunopuheisena ja helppotajuisena
tulkkina. Kun teos nyt on "Kirjallisuuden edistämisrahaston" toimesta
saatavana huolellisessa suomenkielisessä asussa, vieläpä verraten
halpahintaisena, on syytä toivoa, että se tapaa paljon ja kiitollisia
lukijoita.