Min levnad.
Kun Rabindranath Tagore, runoilija, Nobel-palkinnon saaja, teki
bengalilaisen Tagore-nimen tunnetuksi Europassa, oli hänen isänsä
Devendranath jo vuosikymmeniä sitten suorittanut merkillisen
elämäntyön uskonnollisena kirjailijana ja herättäjänä. Hänen oma
elämäkerrallinen teoksensa, joka jouluksi ilmestyi ruotsalaisena
käännöksenä, on mitä viehättävin itämainen tunnustuskirja. Se välittää
usein melkein lapsenomaisen yksinkertaisella tavallaan meille tuoksun
siitä uskonnosta, filosofiasta ja runoudesta, joka on vuosituhansien
aikana versonnut Ganges-virran varsilla ja jonka monet nykyisetkin
ilmenemismuodot ovat vanhemmat kuin meidän ajanlaskumme. Devendranath
Tagoren elämäkerta ulottuu vain hänen 41:een ikävuoteensa (hän eli 88:n
vuotiaaksi), mutta hänen poikansa Satyendranath, runoilijan veli, on
liittänyt siihen lyhyen esipuheen, jossa saamme yleiskatsauksen hänen
koko elämäänsä.
Devendranath Tagore, myöhemmin tunnettu liikanimellä Maharshi,
pyhimys, syntyi v. 1817 maatilalla lähellä Kalkuttaa. Hänen isänsä,
rikkaudestaan ja tuhlailevaisuudestaan kuuluisa Dvarkanath Tagore,
antoi pojan elää kaikessa mahdollisessa loistossa ja salli hänen
saada perusteellisen tietopuolisen kasvatuksen. Pojan suhde syvästi
uskonnolliseen isoäitiin oli erikoisen läheinen. Tämän kuolema, joka
tapahtui pojan ollessa kahdeksantoistavuotias, tuli merkitseväksi
käännekohdaksi jälkimäisen elämässä. Poika kertoo siitä elämäkertansa
ensi luvussa havainnollisella, mieleenjäävällä tavallaan. Isoäiti oli
viety Gangeksen rannalle kuolemaan, koska pidettiin erinomaisena onnena
saada kuolla pyhän virran luona. Poika valvoi kolme yötä isoäidin
vuoteen vieressä. Yöllä, ennen isoäidin kuolemaa, istui hän karkealla
matolla lähellä ruumiinpolttopaikkaa. Oli täysikuinen yö ja pojan
korviin kantoivat pyhät laulut, joita laulettiin hänen isoäitinsä
puolesta. "Yötuuli toi äänen vain heikkona kaikuna korviini. Tällä
hetkellä valtasi minut voimakas tunne kaiken epätodellisuudesta.
Oli kuin en enää olisi ollut sama ihminen. Minussa nousi voimakas
vastenmielisyys rikkautta kohtaan. Se karkea bamburuokoinen matto,
jolla istuin, tuntui minulle sopivimmalta olinpaikalta, kaikki loisto
kävi minulle vihattavaksi ja sielussani heräsi ilo, jota en ennen ollut
kokenut. -- Tämän ilon ja kaipuun tunteen vallassa palasin keskiyön
aikaan kotia. Sinä yönä en voinut nukkua. Onnellinen mielentilani piti
minua hereillä. Koko yön kylpi sydämeni ilon kuutamoisessa valossa.
Päivän koittaessa palasin joelle tapaamaan isoäitiä. Hän veti juuri
viimeisiä hengenvetojaan." Niinkuin isoäiti oli ollut pojan ystävä
eläessään, niin tuli hän hänen neuvonantajakseen ja tienviitakseen
kuolemassa. "Ylellisyyden ja nautintojen lauhat tuulet olivat leyhyneet
ympärilläni yötä päivää. Mutta huolimatta näistä epäedullisista
olosuhteista, antoi Jumala minulle itsensäkieltämisen hengen ja riisti
minulta rakkauteni maailmaan. Ja hän, joka on kaiken ilon lähde, antoi
minulle uuden elämän valamalla ilon virtoja sydämeeni."
Nyt alkaa Tagorelle sisäisen etsinnän ja taistelun aika. Hän koettaa
tavoitella mielialaa, joka piti häntä vallassaan isoäidin kuollessa,
mutta ei enää sitä löydä. Hän saattaa maata pitkänään päiväkausia,
syventyneenä arvoitukseen Jumalan olemassaolosta, joutuen niin
erilleen muusta maailmasta, ettei hän muista, milloin on noussut
aterialle ja milloin taas palannut. Hän lukee englantilaista filosofiaa
ja sanskriittia, mutta ei löydä vastausta kysymyksiinsä. Mutta
syventyessä eräänä päivänä vanhoihin brahmalaisiin "upanishadeihin"
(pyhiin kirjoihin), saa hän mystillisen herätyksen, joka määrää
hänen koko tulevan elämänsä. "Kaiken merkitys" alkoi tulla hänelle
selväksi ja "jumalallinen ilo" valtasi hänen mielensä. Kävisi liian
pitkäksi kertoa, mitä laatua ne totuudet olivat, jotka vanhan
brahmalais-viisauden valossa selkenivät Tagorelle. Hänen uskonsa
Jumalaan sai, kuten hän sanoo, "syvät juuret" ja hän tuntee olevansa
kutsuttu vaikuttamaan ympäristöönsä. Hänen herätyksensä tuo mieleen
monen länsimaisen pyhimyksen ja mystikon elämäntarinan, ennen
muita ehkä Assisin Franciscuksen ja Birgittan. Näiden länsimaisten
hengenheimolaistensa tapaan perustaa Tagorekin eräänlaisen veljeskunnan
tai oikeammin seurakunnan, nimeltä Tatvabodhini Sabha, joka alussa
pitää hartaushetkiään hänen kodissaan. Sitä paitsi alkaa hän
julkaista jumaluusopillista aikakauslehteä, taistellen siinäkin omien
uskonnollisten käsitystensä puolesta, niinhyvin kuvainpalvelijoita
kuin kristittyjä lähetyssaarnaajia vastaan. Hänen poikansa mainitsee
omituisuutena, että ehkäpä ainoa uskonnollinen lähdeteos, jota hänen ei
milloinkaan kuultu siteeraavan, oli raamattu.
Se mikä tässä intialaisessa pyhimyksessä ja mystikossa on omiaan
herättämään ihmetystä, on se harvinainen tarmo ja järjestyskyky, jolla
hän ohjaa uutta seurakuntaansa. Hän lähettää omalla kustannuksellaan
neljä hindulaista ylioppilasta Benaresiin harjoittamaan korkeampia
teoloogisia opintoja ja jokainen näistä nuorista brahmalaisista
oppineista saa tehtäväkseen tutkia yhtä Vedakirjaa. Itse määrittelee
hän yhä tarkemmin oppinsa perustotuudet, sikäli kuin ne hänelle
sisäisen näkemyksen tietä selkenevät. Niinikään perustaa hän lukuisia
sisarseurakuntia eri seutuihin Intiassa.
Jonkun verran ristiriitaiselta tuntuu varmaan monesta se tapa, millä
Tagore käytännössä sovelluttaa oppiaan maailmasta ja rikkauksista
kieltäytymisestä. Samoin kuin Tolstoi, näyttää hän askeettisesta
ihanteestaan huolimatta nauttivan täysin määrin kaikkia niitä etuja,
joita kodin varallisuus ja syntyperä hänelle suovat. Että hänen
filosofiansa on syntynyt kastijaotuksen maassa, käy niinikään hänen
elämäkertaansa lukiessa selväksi. Hänen opeillaan on (jo yksistään
niiden vaikeatajuisuuden vuoksi) ylimyksellinen leima, ja mitä elämän
käytäntöön tulee, on Tagorelle kuvaavaa, että hän itse mainitsee
erikseen melkeinpä jokaisen kerran, jolloin hän matkoillaan ei enää voi
istua kantotuolissa, vaan saa kulkea jalan!
Kun Tagoren isä Dvarkanath Tagore v. 1846 kuolee, joutuu suku joksikin
aikaa taloudellisiin vaikeuksiin. Keksitään, että suuri kauppahuone
Carr, Tagore & C:o, jossa Tagoret omistivat enemmistön osakkeista,
oli pahasti velkaantunut ja Devendranath Tagore on tällöin valmis
luovuttamaan myöskin kaiken yksityisen omaisuutensa velkojille. Pian
saavat kuitenkin Tagore ja hänen veljensä liikkeen taas jaloilleen
ja tämä samainen kauppahuone lienee yhä edelleen varsin tuottava,
päättäen kaikista niistä joskus Europan sanomalehdistössäkin kuvatuista
elämänmukavuuksista, joita nuoremmat Tagoret, runoilija sekä hänen
veljensä ja veljenpoikansa, ovat voineet itselleen kustantaa.
Saattaisi kenties kysyä, miten näiden intialaisten magnaatinpoikien
elämänfilosofia mahtaisi soveltua käytäntöön hiukan kylmemmässä
ilmanalassa ja hiukan vaatimattomammissa oloissa, missä kysymys
jokapäiväisestä leivästä muodostaa yhden tämän maailman probleemeista?
Ehkä mieltäkiinnittävimmän osan Tagoren elämäkerrasta muodostavat
kuvaukset hänen matkoistaan Himalajan vuoristoon, luonnon
yksinäisyyteen. Täällä elää hän erakon elämää, kylpee jäisissä
vuoristopuroissa ja elättää itseään maidolla ja teellä. Yöt viettää
hän haltioituneessa seurustelussa korkeimman olennon kanssa, aamuisin
istuu hän liikkumattomana käsivarret ja jalat ristissä, keskittäen
ajatuksensa mietteihin sielun viimeisistä perusteista. "Upanishadien"
vanhat totuudet käyvät täällä hänelle yhä elävämmiksi, hänen sisäinen
silmänsä tulee tarkemmaksi ja hän näkee "suuren aurinkoasäteilevän
olennon" kaiken maisen pimeyden takana. Viehättäviä ovat myöskin ne
sivut hänen elämäkerrassaan, joissa hän antaa sananvuoron romanttisesti
elävöittävälle luonnontunteelleen. Hänelle tuottaa kuvaamatonta iloa,
kun hän tapaa vuoristossa valkeita ruusuja tai tuntee jasmiinien
tuoksun tai kun hän löytää pieniä punaisia mansikoita kivien lomasta.
Näihin yksinkertaisiin luonnonhavaintoihin yhdistää hän mystillisiä
mietteitään korkeimman olennon tarkoituksista. "Silmäni aukenivat
ja sydämeni avartui; näin Iki-Äidin käden lepäävän näillä pienillä
valkeilla kukkasilla. Kuka oli tässä metsässä, joka saattoi hengittää
näiden kukkien tuoksua ja nähdä niiden kauneutta? Kuinka rakastavalla
kädellä hän olikaan niitä vaalinut, varustanut ne suloisella tuoksulla
ja loistolla ja antanut kasteen sataa niiden yli! Hänen hyvyytensä ja
lempeytensä tuli eläväksi sydämessäni."
Tällaiset kohdat itämaisen mystikon elämäkerrasta muistuttavat hänen
poikansa Rabindranath Tagoren kaunista ja haurasta, panteistisen
luonnontunteen täyttämää runoutta. Sillä, samoinkuin isän
mystillisellä filosofialla, on vain etäisiä sukulaisia uudemmassa
europpalaisessa kirjallisuudessa. Lähinnä tulevat tällöin mieleen
Saksan romantikkojen sinikukka-kuvitelmat, Stagneliuksen gnostillinen
uskonnollisuus ja ehkä eräiden Ranskan uuskatolilaisten kirjailijain
tuotteet. Mutta kokonaisuudessaan jää varmaan näiden bengalilaisten
hento, esteettisluontoinen filosofia ja runous vieraaksi meidän
länsimaalaisille, paljon voimakkaampaan sielunravintoon tottuneille
aivoillemme. Maapallo on kiertänyt muutamia tuhansia kertoja auringon
ympäri siitä kuin se brahmalainen viisaus tuli maailmaan, joka täyttää
Tagorein, isän ja pojan, kirjat. Ja uskonpa, että useimmat meistä
tuntevat tätä Ganges-virran varsilla syntynyttä filosofiaa lukiessaan
ensi sijassa juuri sen kehitysvastaisuuden, sen liikkumattomuuden ja
sen ylimyksellisen välinpitämättömyyden elämän käytännöstä.