Oscar Levertin.
Oscar Levertin, ruotsalainen runoilijakriitikko, jonka elämäkerta
ilmestyi viime jouluksi suomalaisen kirjallisuushistorioitsijan
kirjoittamana, oli, kuten kaikkikin huomatummat ruotsalaiset
kirjailijat, sangen yleisesti luettu ja arvossapidetty myöskin tällä
puolen Pohjanlahden. Kun Levertin tammikuussa 1904 teki luentomatkan
Suomeen, sai hän runsaasti osakseen sekä ystävyyttä että ihailua ja hän
palasi kotimaahansa kiitollisuudesta "täysin sydämin", kuten hän itse
mainitsee kirjeissään ystävilleen. Suomenkielelle käännettiin niinikään
jo verraten varhain kokoelma hänen valittuja runojaan (v. 1896).
Levertinin tapaturmaisen kuoleman tunsi sentähden kirjallinen yleisö
meilläkin mieskohtaisena menetyksenä, sitä korvaamattomampana kun hänen
persoonallisuutensa oli yht'aikaa sekä runoilijana että arvostelijana
painunut yleisön tietoisuuteen. Ja varmaa on, että nyt, kun myöskin
Fröding on kuollut ja kun Heidenstamin lyyra, kuten näyttää [syksyllä
1915], on vaiennut, ei Ruotsilla tällä hetkellä ole ketään tuottavaa
lyyrikkoa, jota meilläkin kuunneltaisiin samalla tarkkaavaisuudella
kuin aikoinaan "Legendain ja laulujen" ja "Kuningas Salomon ja
Morolfin" raskasmielisen runoilijan säkeitä, jotka taiturimaisen,
joskus hiukan oudolta vaikuttavan kuvakielensä taakse tuntuivat
kätkeneen niin toden ja tulisen runoilijatempperamentin.
Monet seikat helpottivat meillä puolueettoman arvioinnin syntymistä
Levertinistä ja hänen elämäntyöstään. Levertinin juutalaisen
syntyperän aiheuttamat rotuennakkoluulot, jotka eräissä piireissä
Ruotsissa näyttelivät verraten huomattavaa osaa, ovat meillä,
onneksi, jotenkin tuntemattomat tässä muodossa (esiintyen kyllä
sensijaan "suomalaisuuden" ja "germaanilaisuuden" välisissä
suhteissa). Niinikään oli meikäläinen arvostelu ja yleisö kauempana
niistä kirjallispoliittisista juonista, jotka varsinkin Levertinin
vaikutusvaltaisen arvostelutoiminnan takia kietoutuivat hänen nimensä
ympärille, antaen vielä runoilijan kuoleman jälkeen aiheen m.m.
siihen lievästi sanoen kiivaaseen Strindberg-Lidforss-Böök'iläiseen
pamflettisotaan, jota noin puolikymmentä vuotta sitten käytiin
erinäisissä Ruotsin lehdissä. Rydbergin ja Snoilskyn jälkeisistä
ruotsalaisista lyyrikoista on meillä tervehditty luullakseni jotenkin
yhtä avarasydämisellä myötätunnolla Heidenstamia, Levertiniä ja
Frödingiä -- joka tapauksessa on kritiikkimme ja yleisömme alun alkaen
totuttanut itseään pitämään heidän asemaansa runollisella parnassolla
paljon riidattomampana kuin heidän virkaveljiensä Pohjanlahden
tälläpuolen. Saattaisi ehkä kysyä, eikö etäisyyden kultauksella ole
tässä osaansa ja eikö esim. Tavaststjernan ja Gripenbergin runous
todista välittömämpää lyyrillistä suonta kuin esim. Levertinin.
Mutta mikään kirjallisuusarvostelu ei ole vähemmän oikeutettu kuin
se joka koettaa toisen runoilijan ansioilla vähentää toisen arvoa.
Ruotsissa on kirjallinen kritiikki usein punninnut rinnan Levertinin
ja Frödingin runoutta, ja kun tuskin on olemassa kahta runoilijaa,
joiden yksilöllinen erikoisuus olisi etäämpänä toisistaan kuin heidän,
on tulos luonnollisesti ollut hyvin suuresti riippuvainen niistä
subjektiivisista punnuksista, joita asianomainen arvostelija on pannut
toiseen vaakakupeista. Monelle kriitikolle on ollut vaikeaa suhtautua
samalla kertaa myönteisesti Levertinin orkestraaliseen säemusiikkiin
ja Frödingin yksinkertaiseen hivelevään huilusooloon. Mitään syvempää
ymmärtämystä eivät runoilijat itsekään osottaneet toisiaan kohtaan:
heidän arvostelunsa toistensa tuotteista olivat hyvin yksipuolisia
ja antoivat m.m. Levertinin vastustajille näennäisen ja erinomaisen
halukkaasti käytetyn aiheen syyttää häntä epäritarillisuudesta
vaarallista kilpailijaa kohtaan. Että nämä ruotsalaiset lyyrikot,
joiden runolliset esikoiset syntyivät samana vuonna (1891) ja joita
senkin tähden helposti joutuu vertaamaan toisiinsa, olivat molemmat
suuria taiteilijoita, on yhtä kieltämätöntä kuin sekin, että heidän
runoutensa ei elämäntunteen intensiteetin puolesta vedä vertoja
sellaiselle maailmanlyriikalle kuin esim. Goethen ja Musset'n eikä
vertauskuvien omintakeisuudessa ja loistossa sellaiselle ruotsalaiselle
runoudelle kuin Stagneliuksen. Molemmat todistavat he osaltaan, mikä
harvinainen kukoistus ruotsalaisella laulurunoudella oli 1890-luvulla,
loistokausi, jolla ei liene samanaikaista vastaavaisuutta missään
europpalaisessa kirjallisuudessa.
Prof. Söderhjelmin teos, josta vasta ensimäinen osa on ilmestynyt,
sisältäen runoilijan elämäkerran, piirtää erinomaisen sympaattisen
kuvan Oscar Levertinin hienosta, ritarillisesta persoonallisuudesta.
Varmaan ovat hänen ystävänsä syyllä antaneet hänestä sen
todistuksen, ettei hänen suonissaan virrannut ainoatakaan
kunniatonta veripisaraa. Levertinin ulkonaiset elämänvaiheet eivät
olleet myrskyiset eivätkä kirjavat: oppineen elämää lukukammiossa,
kateederilla, tutkimusmatkoilla -- suuresti katsoen yhteiskunnallisen
menestyksen kultaamaa. Levertin oli kaksi kertaa naimisissa, mutta
yksinäisyyspiirre oli hänen luonteensa vallitsevia ominaisuuksia.
Hänen pohjoismaissa harvinainen, juutalainen työkykynsä, mistä puhuvat
ehkä yhtä paljon hänen runo-mosaiikkinsa kuin hänen tieteelliset
tutkimuksensa, lienee myöskin ollut omiaan eristämään häntä ihmisistä.
Hänen mielikuvamaailmansa on kasvanut lukukammion, kirjaston ja
museon (myöskin sanatorion) ansari-ilmastossa. Ei ole varmaan
ollut olemassa monta huomattavaa runoilijaa, joka olisi omistanut
vähemmän välitöntä luonnon havaintoa kuin Levertin ja jonka fantasia
olisi ollut samassa määrässä kuin Levertinin perehtynyt taiteen ja
kirjallisuuden, botanistin ja jalokivisepän inventaarioihin. Tämä
artistinen mielikuvavalinta on ennen muuta tehnyt Levertinistä
kulttuurirunoilijan, samalla kun se on tuntuvasti rajoittanut hänen
lukijakuntansa piiriä. Sellainenkin runon tuntija kuin Fröding on
tunnustanut (Efterskörd II, Om Levertin) vasta myöhään oppineensa
käsittämään, että Levertinin omituisen kuvakielen ja yhdistetyn
säetekniikan taakse todella kätkeytyi mieskohtaisesti eletty tunne.
Söderhjelmin teos on varmaan kokonaisuudessaan valmistuttuaan
antava yhtä hienon luonnekuvan Levertinin runoudesta ja sen
merkityksestä kuin edellinen osa antaa hänen persoonallisuudestaan.
Kuitenkin on jo Levertinin elämäkerta sinänsä omiaan uudistamaan
lukijalle hänen runouttaan ja antamaan sille perspektiiviä ja
elimellistä yhtenäisyyttä. Niinpä voi lukija tuntea halua jo tämän
elämäkerrallisen esityksen luettuaan selvittää suhdettaan sellaiseen
runoilija-yksilöllisyyteen kuin Levertin.
Se lämmin sävy esitettävää persoonallisuutta kohtaan, joka henkii prof.
Söderhjelmin kirjasta, tarttuu vaistomaisesti lukijaan, ja kun hän
laskee teoksen kädestään, tuntee hän tehneensä tuttavuutta harvinaisen
ihmisen ja runoilijan kanssa, persoonallisuuden kanssa, jolle hakee
vertauskohtaa kirjallisuushistorian suurimpien joukosta. Kestääkö
Levertinin runous tämän vaikutelman edessä? Sekin joka ennestään tuntee
Levertinin tuotannon, käy eräänlaisella jännityksellä uudistamaan
tuttavuutta sen kanssa.
Tällöin voi sattua, että lukija, koettaessaan tehdä mielessään eläväksi
Levertinin runojen jättämän vaikutelman, ei tapaakaan itsessään niin
kiitollista kaikupohjaa kuin hän olisi odottanut. Näiden rivien
kirjoittaja esim. on tehnyt itsestään sen huomion, että Levertinin
runous ennen on vaikuttanut voimakkaammin. Runoilija ei enää tunnu yhtä
alkuperäiseltä -- Heidenstam tulee mieleen ja myöskin esim. Swinburne
-- hänen lyriikkansa monotonia tuntuu harmaammalta, liikkumattomammalta
-- hänen runojensa älyllinen sisältö keveämmältä. Luulen, että
Levertinin lyriikka viimemainitussa suhteessa menettää enimmän, jos
sitä yhteen jaksoon lukee suuremman määrän. Levertinin miehuuden
kunnianhimo oli luoda säkeitä "jotka kuin eletyn elämän tuloksena
nousevat ajattelijan kielelle, kun hän yksin ikkunastaan katselee
linnunradan tähtimaailmoja", kuten hän on itse lausunut. Viimeisessä
teoksessaan "Kung Salomo och Morolf" on hän ennen muuta koettanut
toteuttaa tätä ihannettaan. Tämä lyyrillinen sikermä on filosoofinen
runoelma samaan tapaan, vaikka aivan toisenlaisessa muodossa, kuin
Lucretiuksen "De rerum natura", josta Levertin on kirjoittanut yhden
innostuneimpia esseitään, Goethen "Faust" ja Ibsenin "Brand". Mikä oli
se salomonilainen viisaus, joka Levertinille merkitsi hänen ajattelunsa
ja elämänkokemustensa summaa? Jos riisumme Levertinin runoelmalta sen
lyyrillis-retoorisen kuvakielen, löydämme sen ydinajatuksena tuskin
muuta kuin ylimalkaisen alistuvaisuuden -- resignatsionin, jolla tässä
tapauksessa on hiukan banaali sivumaku, koska se tuntuu vuotavan
samasta lähteestä kuin vanhuus, väsymys ja rakkauselämän pettymykset.
Levertinin Salomo on saanut kyllänsä kirjoista, naisista ja viinistä,
ja kun hänen viimeinen rakastettunsa Sulamith menee hänen onnellisemman
kilpailijansa Morolfin luo, tuntee hän viisautensa kypsyneen, tahtoo
laskea oman minuutensa luotaan "kuin valmiin kudoksen", heittää
kuningassormuksensa mukana järveen kaiken maisen kaipuunsa ja
kunnianhimonsa ja muuttua kaikkeuden tunnottomaksi, objektiiviseksi
kuvastimeksi: Endast spegla! Endast hjärta -- bilders bländverk varde
allt. -- Intet störa skall mitt hjärta, -- stilla, strålande och kallt.
Tämä elämänkokeneen filosoofin resignatsioni oli Oscar Levertinille
enemmän kuin kaunopuheinen kädenliike. Neljänkymmenen vuotiaana
tunsi hän tämän jäisen elämänohjeen omakseen. Voisi kysyä, eikö se
vain ollut yhden hallayön kuuraa, jota oli vielä seuraava pitkä,
kaunis myöhäissyksy, missä kesän viimeiset kukat puhkeavat ja
viimeiset hedelmät kypsyvät? Runoilijan kuolema, joka seurasi kohta
"Kuningas Salomon" ilmestyttyä, ei sallinut meidän nähdä, millä
tavalla se tunteiden, sydämen, minuuden kieltäminen, joka sisältyy
Salomon maailmankatsomukseen, oli vaikuttava Levertinin kirjalliseen
tuotantoon. _A priori_ voimme sanoa, ettei tällainen, kuten näyttää,
liian varhainen resignatsioni ole mikään hedelmällinen periaate
runoudessa, ja varmaan on Levertinin elämäkerran kirjoittaja oikeassa,
kun hän arvelee, ettei tämän jälkeen mitään lyyrillistä kautta
runoilijan elämässä ollut enää odotettavissa.
Tämä lyyrillisen otteen hellittäminen, tämä vanhojen jumalien
kieltäminen antaa mielestäni hiukan epäedullisen perspektiivin
lyhennyksen Levertinin koko runolliselle tuotannolle. On ikäänkuin
mieluummin olisi nähnyt hänen runoutensa aukenevan kuolemaa kohti yhtä
elämänlämpimänä, samalla tavalla iloa ja surua väreilevänä kuin hänen
lyriikkansa parhaina vuosina, seuraten Goethen ikuisesti inhimillistä
elämänohjetta: _Wer nicht mehr liebt und nicht mehr irrt -- der lasse
sich begraben!_
Myöskin Levertinin essee-tuotannossa, joka itse asiassa onkin
hyvin läheisessä suhteessa hänen runouteensa, voi seurata hänen
Salomonsa, hänen viimeisen _alter ego_'nsa elämänfilosofiaa.
Kirjoitelmassaan Lucretiuksen kuuluisasta opetusrunoelmasta antaa
Levertin (kokoelmassa "Diktare och drömmare" v:lta 1898) filosoofi
Deciuksen Italian kesäyössä haltioitunein sanoin ylistää alistumista
rautaisen maailmanjärjestyksen alle, pyytämättä itselleen tai muille
mitään poikkeuslakia luonnon järkähtämättömästä kulusta: _dura lex
sed lex_. Se elämänselitys, jonka edessä Decius notkistaa polvensa,
on Lucretiuksen laulama epikurolainen materialismi -- enkä luule,
että suuresti erehtyy, jos katsoo näissä Deciuksen filosoofisissa
tunnustuksissa piilevän _in nuce_ Salomon koko viisauden. Itse
asiassa kulkee Levertinin tuotannon läpi varsin selvästi havaittava
oikeaoppisen materialismin suoni. Se voi ilmetä sangen dogmaattisissa
muodoissa, kuten esim. esseessä Huysmansista, missä Levertin
väittää tämän ranskalaisen kirjailijan mystiikan, kuten yleensä
_kaiken mystiikan_, lähentelevän lapsimaisuutta ja naurettavuutta
(snuddar vid det puerila och löjliga). Tällaisten lausuntojen
edessä joutuu kysymään, mitä lapsimaista ja naurettavaa Levertin
on nähnyt uskontojen ja kansanmyyttien maailmanselityksissä ja
romantiikan puolihämärässä aavistelussa? Levertinissä itsessään oli
paljon romanttisia piirteitä -- hänen runoutensahan oli, samoinkuin
Heidenstamin, tarkoitettu juuri reaktsioniksi naturalismia vastaan --
mutta hänen maailmankatsomuksensa, hänen älyllinen struktuurinsa oli
äärimmäis-naturalistin. Pohjoismaiden kirjallisuudessa ei varmaankaan
ole monta runoilijaa, joka olisi samalla lapsenuskolla omistanut
atoomidogmin kuin Levertin. Ruotsin kirjallisuudesta tarjoutuu
sille jonkunlaiseksi vertauskohdaksi Kellgrenin kiivas yksipuolinen
voltairelaisuus.
Joskin tämä ahdas epikurolainen materialismi mielestäni tuntuu
rajoitukselta Levertinissä, on se toiselta puolen antanut hänen
runoudelleen oman omituisen värin ja laadun. Se on tehnyt hänestä
lakastumisen, katoavaisuuden ja kuoleman runoilijan. Kaikki
ikuisuus-perspektiivit puuttuvat hänen runoudestaan, paitsi kuoleman
ja luonnonlakien ikuisuuden. Mutta syksyn, kuihtumisen, tyhjyyden
ja unohduksen voittokulkua on hän laulanut tulisemmin ja kauniimmin
kuin ehkä kukaan aikalaisistaan. Hän on laulanut myöskin elämän
maljasta, mutta hän ei ole koskaan unohtanut kuoleman sakkaa sen
pohjalla. Kun ajattelee Oscar Levertinin runoutta, tulevat mieleen
kuvaamataiteilijain kuoleman-allegoriat, ehkä vähemmän Dürerin ja
Holbeinin luurankoiset viikatemiehet kuin kreikkalaisten Thanatos:
unen, Morpheuksen veli, nuorukainen, joka seisoo alaspäin käännetty
tulisoihtu kädessä, uneksivat kasvot tulenlieskan viimeisten loimujen
kultaamina. Levertin on elänyt niin tämän näyn lumoissa, että hän on
luullut voivansa lukea kuolemanjumalan silmistä myöskin kaikki elämän
salaisuudet.
Sainte-Beuve, kritiikin mestari, on lausunut, kun häntä syytettiin
mielipiteen vaihtamisesta samaan kirjailija-yksilöllisyyteen
nähden, että me arvostelemme muuttuvaisia olentoja ja olemme itse
muuttuvaisia. Jokainen on huomaava ainakin tämän lauseen jälkimäisen
osan totuuden, jos hän pitemmän väli-ajan kuluttua käy lukemaan
samaa kirjailijaa. Jotakin on tullut vuosien kuluessa väliin, elämän
perspektiivit ovat muuttuneet ja se mitä kirjallisuudessa ennen on
pitänyt tärkeimpänä, voi myöhemmin tuntua vähemmän oleelliselta. Jos
runoudessa ennen muodollisia ja esteettisiä ansioita alkaa etsiä
yhtenäistä maailmankuvaa, elämäntunteen laajuutta ja syvyyttä, luulen
että Levertinin runous menettää uudistetun tuttavuuden kautta.
Silti on Levertinin lyriikka varmaan aina säilyttävä kuviensa
ja rytmiensä suggestiivisen tehon. Se vie meidät troopilliseen
salaperäiseen puutarhaan, missä lakastuvien ruusujen makea tuoksu
sekoittuu jasmiinien pyörryttäviin ja valmujen unettaviin höyryihin.
Tuskin voisi uskoa, että kaikki tämä kukkaisloisto on loihdittu
materialistisen monismin karuun maaperään! Levertinin lyyrillinen
sanonta ei osottanut aikojen kuluessa mitään ehtymisen oireita.
Runsain on ehkä hänen kuvakielensä juuri "Kuningas Salomossa", jossa
myöskin rytmi- ja riimikudos on rikkain. Levertinin säemusiikki tuli
vuosien mittaan orkestraalisemmaksi, tunnelman säestys leveämmäksi ja
syvemmäksi. Ensimäisen kokoelman taipuisa laulusävel (Maria, Maria nu
stundar det vår... ja När aftonrodnan sin rosenkorg tömde... y.m.s.)
vaihtuu yhdistyneempiin ja ehkä samalla hiukan kaunopuheisempiin
runomittoihin. Mutta hänen sielullinen vireensä pysyy samana. Sama
surumieli, jonka hän nuoruudessaan tunnusti pyhimys-neitsyelle
Mechelenin alttaritaulussa, leimaa myöskin hänen Salomonsa
yksinpuhelut: mig lifvets fröjder gjort dyster, -- mig dödens sorger
gjort sjuk. Kuinka täyteläisen kaunis onkaan esim. "Salomos vaggvisa",
laulu illusionin ikuisuudesta, joka vielä vanhan Methusalemin korvaan
kuiskaa huomisesta päivästä: Än för den af gamla allra -- äldst sjöng
sprucken bjällerskallra: -- nästa dag, Methusalem. Ja kuinka syvällisiä
ovatkaan Salomon ja Morolfin vuorosanat, milloin ne esim. koskettavat
runouden kysymyksiä, vastakohtaa Levertinin oman raskaan runolaadun ja
improvisatoorisen laulajan -- Levertinin ystävä ja aseveli Heidenstam
tulee mieleen -- elämäniloisen taiteen välillä. Ne painavat enemmän
kuin monen oppineen esteettiset järjestelmät. Myöskin rakkauselämän
probleemi, joka aina oli yksi Levertinin lyriikan keskeisimpiä,
esiintyy hänen mieterunoelmassaan juutalaisesta kuninkaasta. Kuinka
itsevanhurskaalta tuntuukaan esim. Strindbergin paljonpuhuttu
(teoreettinen) naisviha verrattuna esim. seuraaviin Levertinin,
elämääkokeneen runoilijakuninkaan, säkeihin: Den i svett och sveda --
honom födt och närt -- håna och försmäda -- brottslingen blott lärt.
-- Dåren blott vill fläcka -- med ett skymford först -- källan, som
skall släcka -- ensam hjärtats törst. -- Snöpingen må rata -- frö och
ax och vif -- Kvinnohat är hata -- sitt och alltings lif. Ja kuinka
kantavatkaan -- jatkaaksemme vielä yhdellä esimerkillä sitaattien
sarjaa -- Levertinin persoonallisuuden aatelisleimaa seuraavat
miehekkäät rivit eräästä ystävyydelle omistetusta runosta kokoelmassa
"Sista Dikter": Min ande gaf hvad den förmådde. -- För växten ej jag
rådde -- sen hjärtat sått.
Prof. Söderhjelmin Levertin-elämäkerta on varmaan hankkiva
tälle runoilijalle, joka vielä vuosituhansien päästä tunsi
veriheimolaisuutensa juutalaisten elämääkokeneen kuninkaan kanssa,
uusia ystäviä ja paneva niitä, jotka hänet jo tuntevat, tilittämään
uudelleen suhdettaan häneen. Molemmissa tapauksissa on teos täyttänyt
tarkoituksensa: olla välittäjänä kirjailijan ja hänen yleisönsä
välillä, niin ett'emme kirjaimen takaa kadota näkyvistämme aatetta
emmekä runouden takaa persoonallisuutta.