Kuollut Brügge.
Suomalainen käännöskirjallisuus potee ja on aina potenut eräänlaista
aktuaalisuuden puutetta: ulkomaiset teokset tulevat usein kieleemme
joko liian myöhään tai liian varhain. Edellinen tapaus sattuu, jos
teos käännetään silloin kun se jo europpalaisessa kirjallisuudessa
on elänyt yli-ikäiseksi, siirtynyt ohi polttopisteensä, jälkimäinen
tapaus, kun vieraskielinen kirja suomennetaan ennen kuin sille vielä
on olemassa maaperää kotoisissa oloissamme. Vika ei ole helposti
korjattavissa. Europpalaisen päivän-kirjallisuuden samanaikainen
kääntäminen -- mikä vielä Skandinavian maissa huomattavimpiin teoksiin
nähden voi kutakuinkin käydä päinsä -- edellyttäisi yleisöltä paljon
vilkkaampaa vuorovaikutusta suurten sivistyskansain henkielämän
kanssa kuin mitä meillä vielä on olemassa. Kirjallisuutta seuraavan
yleisön harvalukuisuus panee myöskin rajansa yksityisten suomentajain
ja kustantajain yritteliäisyydelle tässä suhteessa. Mikään kirja ei
meillä saa olla "blot til lyst", mikään ei myöskään saa etsiä yleisöään
kirjallisessa suhteessa vain kaikkein valikoidumman kymmenkunnan
keskuudesta, mikä on vielä mahdollista suuremmissa oloissa. On
luonnollisesti aivan asianmukaista, että tavaran kysynnän ja tuotannon
tulee olla järkevässä suhteessa toisiinsa -- seikka, joka ei kuitenkaan
sulje pois sitä mahdollisuutta, että monessa yksityistapauksessa olisi
kustantajan ja suomentajan vaali myöskin tässä suhteessa voinut sattua
onnellisemmin.
On nim. siten, että kirjat, joilla ei ole mitään elimellistä yhteyttä
siihen aikaan ja ympäristöön, jossa elämme, unohtuvat pian. Ne -- tai
niiden käännökset -- eivät ole syntyneet mistään sisäisestä tarpeesta
ja ne jäävät sentähden muukalaisiksi, ikäänkuin kutsumattomiksi
kuokkavieraiksi, kirjallisuudessa. Mutta toisinkin voi joskus käydä:
voi sattua, että näennäisesti aivan vierashenkinen, epäaktuaalinen teos
sisäisillä, yleisinhimillisillä ominaisuuksillaan valloittaa lukijansa
-- aivan kuten kuokkavieraskin voidaan joskus keksiä hauskaksi ja
rattoisaksi ja viedä kutsuvieraiden pöytään.
Mikä näistä kohtaloista tulee Rodenbachin "Kuolleen Brüggen" osaksi,
sitä on ehkä vaarallista mennä sanomaan. Eräissä suhteissa on tämän
kirjan ilmestyminen suomenkielellä varhainen, eräissä suhteissa
myöhäinen. Meillä on tuskin _vielä_ tarpeellista kaikupohjaa tämän
teoksen riutuvalle, ylihienostuneelle, väsyneelle lyriikalle -- ja
toiselta puolen ei tämän kirjan aihe _enää_ Europan kirjallisuudessa
ole tuore eikä uusi. Brüggen runollisuutta on nim. viimeisen parin
vuosikymmenen aikana pasunoitu joka ilmansuuntaan.
Georges Rodenbachin "Kuollut Brügge" on kirjallisuuden syyskukkia.
Se on vanhan sivistyksen tuote, kulttuurin, joka jo on sivuuttanut
keväänsä ja kesänsä ja jonka henkisessä elämässä tuntuu syysauringon
niukka, säästeliäs lämpö ja luomiskyky. Ei ole vaikeaa huomata jo
talven kuuraa tämän syyskukkasen terälehdillä.
Rodenbach oli syntynyt Tournaissa, Belgiassa v. 1855. Kuten niin
monet muut runoilijat, tuli hän lakikirjojen äärestä runouteen. Hänen
mietiskelevä, lyyrillisen kaihomielinen, hento ja väsynyt laatunsa
on mitä läheisimmässä sukulaisuussuhteessa sen runouden kanssa, jota
kerran kutsuttiin "vuosisadan lopun" kirjallisuudeksi. Hänen runoutensa
kasvaa esiin raunioista ja muistoista kuin muratti. Se etsii ravintonsa
kaikesta, mikä on jo elänyt aikansa, kaikesta hiutuvasta ja kuolevasta,
unista, jotka taiteilija vuosisatoja sitten on ikuistanut kiveen ja
kankaalle, hiljaisista kaupungeista, joiden historia kerran on ollut
suuri ja loistava. Hän on perinyt jotain maanmiehensä Memlingin, Pyhän
Ursulan maalarin, elämää-kieltävästä mielenlaadusta ja katolilaisesta
hartaudesta. Rodenbachin runous on kuin hautakappeli tummien sypressien
varjossa. Sen goottilaisten holvien alle ei eksy yksikään ääni
kuumeisesta, pauhaavasta, arkisesta elämästä. Ainoa tunne, joka sitoo
Rodenbachin runouden elämään, on eräänlainen aistillinen nautinnonhimo,
mikä sekin pukeutuu usein varsin epäluonnollisiin muotoihin.
Rodenbachin pääteosten "Le carilionneur'in" ("Kellonsoittajan") ja
"Bruges-lamorte'in" ("Kuolleen Brüggen") varsinaisena aiheena on
läntisen Flanderin vanha pääkaupunki Brügge, sen historialliset
muistot, sen rakennus- ja maalaustaide, sen kuolleet kadut ja
kanavat, koko se tunnelma-arvo, mikä voi sisältyä muinaiseen,
loistavaan elämänkeskustaan, joka olosuhteiden takia on joutunut
unohduksiin ja varjoon. Rodenbachin kellonsoittaja hirttää itsensä
Brüggen Beffroi'n suureen malmikelloon, ja sama kellotorni varjostaa
myöskin sitä tragediaa, jota Rodenbach kuvaa "Kuolleessa Brüggessä".
Näiden molempien romaanien kertova aines on ikäänkuin koottu siitä
tunnelmasta, minkä Brügge kaikkine historiallisine ja taiteellisine
muistomerkkeineen voi herättää lyyrillisesti vastaanottavassa mielessä.
Hugues Viane, kertoelman päähenkilö, on, kuten niin monet muut hänen
jälkeensä, tullut Brüggeen hautaamaan elämänsä surua: nuoren vaimonsa
menetystä. Brüggen hiljaiset kadut ja torit, kanavat liikkumattomine
vesineen, ankarat beguiniläisnunnat, vakavat kirkolliset kulkueet --
kaikki tämä yksitoikkoinen, elämää vierova hartaus on soinnuttanut
Hugues'in surun hiljaiseksi, rauhalliseksi kaihoksi. Hänelle ovat
tulleet omat tapansa, joita hän päivä päivältä noudattaa tässä surunsa
jumalanpalveluksessa. Silloin sattuu, viiden vuoden päästä, hänen
tielleen nainen, joka siinä määrässä muistuttaa hänen, kuolluttaan,
että tämä yhdennäköisyys järkyttää hänen mielensä ja saattaa hänet koko
kaipuunsa voimalla tavottamaan tätä tuntematonta. Heidän välilleen
syntyy suhde, jota Hugues'in puolelta yhä ylläpitää naisen erehdyttävä
ulkonainen yhdennäköisyys hänen vaimonsa kanssa. Nainen, näyttelijätär,
on kuitenkin sielultaan kaivatun kuolleen täysi vastakohta, mikä
pian paljastuu Hugues'ille koko pelottavassa todellisuudessaan.
Näyttelijättären sielun raakuus repii kaikki unen kudokset Hugues'in
surun ympäriltä. Tämän sairaalloisen harhakuvan särkyminen muodostaa
romaanin tragiikan. Aste asteelta elää Hugues kauniin surunsa
alennuksen ja häpeän, kunnes hänen raivonsa puhkeaa väkivallan tekoon
ja hän kuristaa näyttelijättären. Kuolemassa muistuttaa nainen taasen
Hugues'in vaimovainajaa. Murhatyön yli soittavat Brüggen kellot
väsyneitä, laahustavia sointujaan, siroittaen kaupunkiin ikäänkuin
"rautaisia ruusuja".
Rodenbachin kuollutta Brüggeä, sellaisena kuin hän sen näki ja kuvasi,
ei enää ole olemassa. Hiljaisuuteen, jota ennen katkaisivat vain
kellojen äänet, viiltävät nyt raitiovaunujen rämistykset ja kirjavien
matkailijalaumojen ihmettelyhuudot. Uudistunut on myöskin vanhan
Brüggen veri. Kukaan Brüggen porvareista ei tunnustaisi Rodenbachin
kaupunkia omakseen. Niinpä voi sattua, että matkailija, joka
kuljeskelee Brüggen kaduilla ja poikkeaa kirjakauppaan, tapaa siellä
hyvin lajitellun varaston maailmankirjallisuutta -- mutta Rodenbachin
"Bruges-la-morte" on huolellisesti kätketty matkailijan silmiltä.