L'Adjudant Benoît.
"Puoli-Neitsyiden", "Naiskirjeiden", "Naisellisuuksien" ynnä monien
muiden, aiheiltaan usein hiukan uskallettujen kirjojen henkevä,
pintapuolinen ja laverteleva juttelija on tuntenut lukemattomien
virkaveljiensä tavoin tarvetta kirjoittaa romaanin, joka käsittelee
sotaa. "L'Adjudant Benoît" ilmestyi talven kuluessa ensin Prévost'n
toimittaman aikakauslehden "Revue de Paris'n" kaunokirjallisena
liitteenä sekä myöhemmin itsenäisenä niteenä, saapuen meidänkin
kirjakauppoihimme noin parisen kuukautta sitten. Kun muistaa,
kuinka vallitseva asema ranskalaisilla keltakantisilla 3 fr:n 50:n
niteillä on ollut ja on yhä edelleen romaaniuutuuksien joukossa,
lienee otaksuttavaa, että meilläkin Marcel Prévost'n uusi kirja on jo
löytänyt, sen maineen johdosta, mikä kirjailijalla on aikaisempien
teostensa perustalla, monta velvollisuudentuntoista lukijaa ja ennen
kaikkea lukijatarta. Epäillä sopii kuitenkin, eivätkö varsinkin
jälkimäiset ole tällä kertaa saaneet kokea pientä pettymystä. Jos
he ovat odottaneet jotain Prévost'n rakkauskuvausten samalla kertaa
moraliseeraavan ja epäkainon puol-äänekkään juttelun tapaista, niin
ovat he kyllä erehtyneet. Silti olisi mielestäni väärin sanoa, että
"Adjutantti Benoît" olisi mikään voimakas tai alkuperäinen romaani,
tai väittää, että se ajankuvauksena loisi erikoisen uutta valaistusta
niihin elämänehtoihin, joita Ranska sodan kestäessä on kokenut.
Benoît Castain on eteläranskalainen tilanomistajan poika. Hänen
isänsä tahtoo tehdä hänestä, sitten kun hän on suorittanut
ylioppilastutkintonsa, maanviljelijän ja lähettää hänet
siinä tarkoituksessa Saksiin, koska isä pitää maanviljelystä
organisatsionikysymyksenä ja hänen mielestään saksalaiset kulkevat
siinä suhteessa muiden edellä. Poika tuntee kuitenkin kutsumuksensa
vetävän toisaalle ja kun hän palaa Saksasta suorittaakseen kotimaassaan
asevelvollisuuttaan, jääkin hän sotilaaksi tykkiväkeen. Isä pitää pojan
päätöstä hulluutena eikä voi käsittää, miten 155 mm:n kanuuna voi
huvittaa poikaa enemmän kuin uusimallinen puimakone.
Sodan aattona, heinäkuun lopulla 1914, joutuu Benoît kersanttina
pienen komennuskunnan kanssa ulkovarustukseen Ranskan, Luxemburgin ja
Lothringin rajoille. Täällä haavoittuu hän toiseen jalkaansa aivan
sodan alussa, jo ennen varsinaista sodanjulistusta. Saksalaiset ulaanit
ovat Luxemburgin puolelta, mistä heitä vähimmin odotettiin, hyökänneet
rajan yli ja heitä karkoittaessaan saa Benoît ensimäisen tulikasteensa
ja ensimäisen haavansa. Benoît joutuu erään maasta lähteneen
puolalaisen paronin linnanvartijan Joze Archerin tai oikeammin
tämän tyttären Gertrude'in, nuoren vaaleatukkaisen kaunottaren,
hoitoon. Archer on vanha sotilas vuodelta 1870 -- hän nauttii yleistä
luottamusta paikkakunnalla, luottamusta, jota on ollut omiaan lisäämään
hänen useille kylän asukkaille näyttämät kunniakkaat sotilaspaperinsa.
Benoît'n jalka paranee, mutta hän saa Gertrude'in hoidossa toisen
haavan, sydämeensä: hän rakastuu tyttöön.
Tästä rakkaudesta antaa Prévost kehittyä olosuhteiden pakosta
Benoît'lle suuren traagillisen elämyksen. Archerin hoidossa olevassa
linnassa tapahtuu yön aikaan jotain, joka on omiaan herättämään
Benoît'n epäluulon: hän on huomaavinaan yläkerrasta salaperäisiä
valosignaaleja, joita voisi käsittää merkinannoiksi viholliselle.
Raja on nim. aivan lähellä ja linnasta annetut merkit voivat näkyä
vihollisen asemille saakka. Benoît pitää velvollisuutenaan saada
asiassa täyden selvyyden -- hänen epäluulonsa ovat jo kohdistuneet
Archerin palveluksessa olevaan elsassilaiseen Rimbachiin. Eräänä
yönä lähtee Benoît läheiseen metsään seuratakseen miehen jälkiä,
jota hän luulee Rimbachiksi, ja saadakseen varmuutta. Hiipiessään
metsässä joutuukin hän näkymättömänä todistajaksi saksankieliseen
keskusteluun, jota kaksi miestä ylläpitää salaisessa kohtauspaikassa.
Heidän puheestaan, jonka hän kätköstään kuulee varsin selvästi,
ymmärtää hän, että miehet keskustelevat hänen haltuunsa uskotun kylän
sotilassalaisuuksista ja että he odottavat kolmatta henkilöä, jonka
tulisi antaa heille arvokkaita tietoja. Benoît päättelee kätköstään,
että tuo odotettu henkilö on Rimbach ja että siis hänen epäluulonsa
elsassilaista kohtaan ovat olleet oikeutetut. Kauhukseen saa Benoît
kuitenkin pian omin silmin nähdä, että odotettu mies ei olekaan Rimbach
vaan Joze Archer, hänen vierasvarainen ystävänsä ja hänen rakastettunsa
Gertrude'in isä. Hänen keskustelustaan saksalaisten kanssa saa Benoît
niinikään selviä todistuksia siitä, että Archer toimii vihollisen
vakoilijana.
Maailma pimenee nuoren sotilaan silmissä, kun hän saa nähdä ja kuulla,
minkä petoksen keskellä hän on elänyt. Pian voittaa hän kuitenkin
takaisin kylmäverisyytensä ja kun Archer on eronnut saksalaisista
ystävistään, hyökkää Benoît äkkiä takaapäin hänen kimppuunsa ja sitoo
hänen kätensä. Archer koettaa aluksi teeskennellä viattomuutta, mutta
kun hän huomaa Benoît'n kuulleen hänen keskustelunsa saksalaisten
kanssa, rupeaa hän avomieliseksi ja tunnustaa kaikki. Hänen puheistaan
tulee Benoît vakuutetuksi, ettei Gertrude tiedä mitään isänsä
maanpetturuudesta, seikka joka tuottaa hänelle suurta helpotusta.
Niinikään saa hän tietää, ettei Archer olekaan ranskalainen, vaan
saksalainen, että hän on ottanut osaa 1870:n sotaan, mutta ei Ranskan
puolella vaan badenilaisten riveissä ja että hänen paperinsa ovat
alkuaan kuuluneet sodassa kaatuneelle ranskalaiselle, jolta ne ovat
riistetyt. Kun Benoît varomattomasti vapauttaa Archerin kädet, luottaen
miehen sanaan ja omaan ruumiilliseen ylivoimaansa, tempaa Archer esiin
revolverinsa ja ampuu Benoît'ta, kuitenkin osaamatta. Jännittävän
ottelun jälkeen onnistuu Benoît'n, joka on itse aseeton, riistää
Archerilta tämän revolveri ja tyhjentää sen jälellä olevat panokset
vakoilijan ruumiiseen.
Surmattuaan näin rakastettunsa Gertrude'in isän, joutuu Benoît
syvällisten ristiriitojen ja omantunnon epäilysten uhriksi, mutta
rakkaus ja nuoruus voittavat hänessä pian muut äänet, hän salaa
tapauksen Gertrude'ilta ja jo lähinnä seuraavana aikana muuttuvat
heidän suhteensa miehen ja vaimon suhteeksi. Vihollinen tulee
kuitenkin pian väliin häiritsemään tätä idylliä ja Benoît'n täytyy
lähteä komennuskuntansa kanssa etsimään yhteyttä pääjoukkojen kanssa.
Gertrude seuraa hänen mukanaan. Tällöin joutuvat he vihollisen tulen
piiriin, Gertrude haavoittuu kuolettavasti ja heittää henkensä Benoît'n
sylissä. Benoît joutuu vielä Gertrude'in vetäessä viime hengenvetoja
valehtelemaan hänen isästään. Myöskin Benoît on haavoittunut ja joutuu
sairashuoneeseen kauas rintaman taakse. Täällä kertoo hän ystävälleen
kapteenille surullisen tarinansa. Kuinka kauan hän eläneekin, sanoo
hän, on hänen elämänsä myrkytetty. Omantunnon vaivat, pahemmat kuin
luotien repimät haavat, eivät anna hänelle rauhaa. Hänen ensimäin en
syntinsä oli se, ettei hän luovuttanut, Gertrude'in tähden, teosta
tavattua vakoilijaa laillisesti tuomittavaksi. Hänen toinen syntinsä
oli, että hän surmattuaan vakoilijan, omisti hänen tyttärensä. Ja tämä
hänen tekonsa on tuonut mukanaan vielä, että hänen viimeinen sanansa
Gertrude'ille oli valhe.
En ole nähnyt, miten Marcel Prévost'n uutta kirjaa on tekijän
kotimaassa arvosteltu -- arvatenkin on sen isänmaallinen, traagillinen
tunnelma ja juonen vaivaton, taiturimainen juoksuttelu herättänyt
vastakaikua. Aiheensa puolesta lienee "L'Adjudant Benoît" siinä
suhteessa yksinäinen tekijänsä kirjojen joukossa, ettei siinä
rakkausmotiivi näyttele aivan yksinvaltiasta osaa. Luonteenkuvauksena
on tämä romaani kuitenkin kalpea. Kirjan sankarilla enempää kuin hänen
naisellisella valitullaankaan ei ole mitään syvempää yksilöllistä
elämää -- he ovat kuin ajan kuohunnasta temmattuja, hetken
valaistuksessa havaittuja ja hetkessä kuvattuja tyyppejä, joiden
inhimillisyyttä ei panna missään suhteessa laajemmin koetukselle.
Mieltäkiinnittävämpi on sittenkin Paul Bourget'n uusi sotaromaani "Le
sens de la mort", joka ilmestyi muutamia kuukausia ennen Prévost'n
kirjaa ja jossa tekijän katolilainen uskonnollisuus on antanut
romaanille kiitollisemman aatteellisen taustan. Bourget puolustaa
romaanillaan erästä teesiä -- teesiä, joka jotenkin tarkkaan langennee
yhteen katolilaisen uskontunnustuksen kanssa --, Prévost sensijaan
kertoo vain tapauksen, episoodin, ilman filosoofisia tarkoituksia.
On väitetty -- sensuuntaisia lausuntoja on näkynyt ranskalaisissa
aikakauslehdissäkin -- että 3 fr:n 50:n romaanit ovat taiteellisen
keskitasonsa puolesta huomattavasti laskeneet viimeisen kymmenkunnan
vuoden kuluessa, että niiden henkilökuvaus on käynyt yhä
kaavamaisemmaksi ja niiden aatteellinen pitoisuus yhä ohuemmaksi.
Ylituotannon mukana on myöskin tavaran arvo ja maine ulkomailla
joutunut vaaraan. Ja tottahan on, että ankarammin arvostellen eivät
esim. Marcel Prévost'n kirjavat rakkausjutelmat ole juuri olleet
omiaan korottamaan uudemman ranskalaisen romaanin arvoa -- siksi
teeskentelevän syvämielisiä, siksi mielikuvituksettomia ovat ne olleet
silloinkin kun ne, niinkuin esim. "Puoli-Neitsyissä", ovat verhoutuneet
moraalin kaapuun. Mutta ajan merkkinä voi pitää, että Marcel Prévost'n
uudessa kirjassa olemme todella tuntevinamme jotain, joka paikoin
vaikuttaa mieskohtaisesti eletyn ja koetun pettämättömällä voimalla.
Tässä kirjassa on sivuja, jotka sisältävät todella traagillista
tunnelmaa, heijastusta Champagnen ja Flanderin verisiltä kentiltä.