Strindberg-minnen och -brev.
Se joka sattuu kesälukemisekseen saamaan niteen Strindbergin kirjeitä
tai muita "mestarin" intiimimpiä sielullisia todistuskappaleita, tekee
viisaimmin, jos hän, ennenkuin hän käy kirjaan käsiksi, koettaa asettua
tuolle puolen hyvän ja pahan, kauniin ja ruman, ylevän ja inhottavan.
Muutoin voi sattua, että valmistumaton lukija syventyessään tähän
kirjallisuuden-lajiin, jossa kaikki siveys- ja kauneusarvot käännetään
päälaelleen, jossa pelkuruus, taikausko ja vainohulluus näyttelevät
pääosia, jossa parjaus ja juoru levittelevät upeaa kasvistoaan -- että
lukija alkaa tuntea kesäisen hyvinvointinsa järkytetyksi ja huomata
itsessään oireita kuin meritaudista. Ne kauniit harhakuvat, joita
mielellään liittää "Mestari Olavin" ja "Punaisen huoneen" tekijän
persoonaan, raukeavat auttamattomasti sen todistuksen edessä, minkä
Strindberg itse antaa itsestään ja luonteestaan. Harvoin on niin suuri
kyky asustanut niin pienessä sielussa. Kuinka epäluotettava hän onkaan
ollut ystäviään ja ammattitovereitaan kohtaan, varsinkin sellaisia
kohtaan, jotka joskus tai jatkuvasti tekivät hänelle palveluksia! Hänen
"Puheensa Ruotsin kansalle", hänen romaaninsa "Mustat liput", mutta
ennen kaikkea Adolf Paulin hiljan julkaisemat kirjeet puhuvat siitä
kyllin selvää kieltä. Missä määrin Strindbergin tavan takaa räjähtävä
hurjapäisyys kaikkia ystäviään kohtaan on patoloogista laatua, on
vaikea sanoa. Huomiota ansaitsee kuitenkin tässä suhteessa sellaisen
kauttaaltaan Strindbergiä ihailevan kirjailijan kuin Gustaf Uddgrenin
("Boken om Strindberg", "En ny bok om Strindberg") huomautukset, että
"mestarin" ajoittainen hermosairaus kuului häntä hoitaneiden lääkärien
lausunnon mukaan kaikkein lievimpään lajiin.
Oli miten oli, lieviä eivät ainakaan olleet Strindbergin huonon tuulen
ulkonaiset merkit. Sen saivat kyllä kirjailijaa lähellä olleet henkilöt
tuntea nahassaan.
Adolf Paul -- meilläkin jonkun verran luettu
suomalais-ruotsalais-saksalainen kirjailija -- kuului aikoinaan siihen
skandinaviseen taiteilijasiirtolaan, joka Berlinissä 1890-luvulla
näyttää viettäneen verraten perusteellista myrsky- ja kiihkokautta.
Strindbergin, vallankumousmiehen, nuoren lipunkantajan rinnalla
loisti sellaisia tähtiä kuin Holger Drachmann ja Edvard Munch.
Lähemmän aseveljeyden solmivat Strindbergin kanssa näihin aikoihin
puolalainen kirjailija Przybyszewski (Paul kirjoittaa hänen nimensä
säännöllisesti väärin), luonnontieteilijä ja leppymätön radikaali
Lidforss, runoilija Ola Hansson sekä Adolf Paul. Kaikki nämä miehet
olivat Strindbergin ihailijoita ja kaikki he olivat kykynsä mukaan
valmiita tekemään hänelle palveluksiaan. Strindberg puolestaan käytti
heitä nerollisen-lapsellisessa itsekkäisyydessään astinlautoinaan
maineen korkeuksiin. Hän tarvitsi kamariherroja ja lakeijoita ja hänen
vaalinsa osui lähimpään ympäristöön. Niinpä näyttää Adolf Paul saaneen
Strindbergin taloudessa jonkunlaisen _major domuksen_ toimen -- ja
ilman omantunnon epäilyksiä antaa Strindberg maailman tietää, että Paul
muka oli hänen palkkaa nauttiva käskyläisensä.
Adolf Paulin hiljan julkaisemat Strindberg-kirjeet ja -muistot sivuavat
joskus sangen läheltä niissä kosketeltujen henkilöiden, etenkin
kirjailijan itsensä, yksityisintä laatua olevia asioita. Syyllä voi
asettaa kysymyksenalaiseksi tällaisten sielullisten todistuskappaleiden
saattamisen yleisön tuomioistuimen eteen. Tässä erikoisessa tapauksessa
on kuitenkin olemassa joukko _hyvin_ lieventäviä asianhaaroja.
Strindberg on häikäilemättömissä itsepaljastuksissaan, eikä suinkaan
vähemmän häikäilemättömissä ja perustelemattomissa hyökkäyksissään
toisia vastaan, asettanut itsensä erikoisasemaan julkisuuteen nähden.
Hän on omassa tuotannossaan, teos teokselta tuonut maailman eteen
ilman suojelevia viikunanlehtiä koko siveellisen persoonallisuutensa.
Niinpä voisi hänen runoutensa mottona olla ne sanat, joilla eräs häntä
suurempi itsetunnustaja, Jean Jacques Rousseau, alotti kuvauksen
elämästään: "Minä ryhdyn tehtävään, jolla ei ole vertaistaan ja
jolla ei myöskään tule olemaan jäljittelijöitä; tahdon paljastaa
maailmalle ihmisen hänen koko luonnontotuudessaan ja se ihminen olen
minä itse." Huomiota ansaitsee tässä yhteydessä, mitä Strindberg
ajatteli yksityiskirjeistä: hän _möi_ ystäviensä ja entisten ystäviensä
kirjeitä, antaen siis ne alttiiksi julkisuudelle.
Muodollisessa suhteessa eivät Strindbergin kirjeet täytä mitään
vaatimuksia. Ne ovat sähkösanoman tapaan kokoonpuristettuja,
kieliasultaan huolimattomia hetken kyhäelmiä, joiden ainoa voima on
niiden välittömässä suorasukaisuudessa. Jos niiden rinnalla lukee
vaikkapa muutaman rivinkin esim. Tegnérin kirjevaihdosta, saa elävän
mielikuvan siitä, mikä suunnaton ero on todellisen kirkastuneen
persoonallisuuden ja sekasortoisessa kuohumistilassa elävän
maailmanparantajan välillä. Tegnérin viileän nerokkaat kirjeet, täynnä
stoalaista elämänviisautta, vievät lukijan filosoofin ja runoilijan
työhuoneeseen, Strindbergin kirjeliput johtavat lukijan hyvin
epäjärjestyksessä olevaan varastopaikkaan, missä rihkaman ja rojun
seassa tuskin erottaa kelvollisia työkaluja.
Ja mitä koskevat nämä Strindbergin kirjeet? Häntä itseään, ensiksi,
toiseksi ja kolmanneksi. August Strindberg on maailman keskipiste,
kaikki kieppuu hänen ympäri, kaikki on oikeastaan olemassa häntä
varten. Jos jotain maailmassa tapahtuu tai on tapahtumatta, on
sillä häneen nähden joku salaperäinen suhde ja tarkoitus. Kun
Laura Marholmille syntyy lapsi, tapahtuu se vain kiusanteosta
häntä, Strindbergiä, kohtaan, koska hän, Strindberg, oli väittänyt,
että kirjailevat naiset eivät voi synnyttää lapsia! Jos joku
kysyy häneltä hänen kirjevaihtoaan Nietzschen kanssa, tapahtuu se
siinä salakavalassa tarkoituksessa, että tahdotaan selittää hänet
hulluksi sillä, että hän on ollut vuorovaikutuksessa mielipuolen
kanssa! Tavaststjernan kuurouden takana piili hirveitä suunnitelmia
Strindbergin turvallisuutta vastaan -- tämä "kavala suomalainen" kun
vaan muka teeskenteli huonokuuloisuutta, voidakseen mukavasti hautoa
juoniaan. Kun Lidforss ei kohota pilviin hänen luonnontieteellisiä
kannunvalamisiaan, vetää Strindberg siitä sen johtopäätöksen, että
hän on huono ystävä, epäilyttävä olento ("ruskig person") ja lopulta
konna kaikin puolin. Strindberg "pyyhkii hänet elävien luettelosta"
-- miehen, joka kuolemaansa saakka uskollisemmin kuin kukaan taisteli
Strindbergin himmenevän maineen puolesta. Przybyszewskin kanssa
syntyy myöskin -- nähtävästi erään yhteisen naistuttavan takia --
hankausta, ja kohta riistää Strindberg kirjeissään puolalaiselta
kirjailijatoveriltaan kaiken porvarillisen kunnian. Hän on valmis
syyttämään entisiä ystäviään toisilleen melkein mistä hyvänsä, esittäen
samalla itsensä totuuden vainottuna marttyyrinä, jota tuhoamaan
ihmiset ovat ilkeämielisyydessään liittoutuneet. Hänen kirjeissään
ei tapaa välähdykseltäkään mitään oman syyllisyyden tuntoa. Kun
hänen käy huonosti, ovat siihen aina syynä ulkonaiset olosuhteet
ja toiset ihmiset ja hän purkaa raivoaan niitä vastaan. Hänellä on
aivan yksinäinen kyky tuntea kaikkia mahdollisia vastenmielisyyden
tunteita. Inho, viha ja raivo tuntuvat olevan hänen varsinainen
elementtinsä. Kun hän kirjoittaa "ystävistään" mietteitä, on hän usein
sellaisen vimman vallassa, ettei hän ehdi käyttää mielikuvituksensa
ja suuren sanataituruutensa apua, vaan turvautuu tavallisen
katupojan parjaus-sanastoon. Hän näyttää toisinaan olevan valmis
myöskin aktiivisiin toimenpiteisiin turvallisuutensa hyväksi. Niinpä
saattaa hän muun ohella esittää kirjeessä esim. seuraavan herttaisen
kysymyksen: "Eikö Albert Bonnieriä voi myrkyttää?(!)"
Adolf Paulin julkaisemat Strindberg-kirjeet ovat pääasiassa 1890-luvun
alkupuolelta. Strindberg kulki niihin aikoihin Inferno-kauttaan kohti.
Mutta näissä kirjeissä esiintyvät luonteenpiirteet eivät myöhemminkään
olleet hänelle vieraita. Sen todistavat hänen viime vuosinaan tekemänsä
hyökkäykset Heidenstamia, Levertiniä, Ellen Keytä, Geijerstamia y.m.
vastaan. Kuten tunnettua, syytti Strindberg näitä henkilöitä kaikesta
mahdollisesta siveellisestä rappiosta sekä ennen kaikkea katalista
salajuonista häntä kohtaan. Kiistelkööt lääkärit kuinka paljon hyvänsä
Strindbergin sairaudesta -- hermoston tauteihin perehtymätön lukija
saa sen käsityksen, että raivo kuului Strindbergin terveyteen, että
hänen sielunsa olisi nääntynyt, jollei se olisi saanut jokapäiväistä
annostansa vihaa ja vimmaa.
Fredrik Böök on sattuvasti osottanut, miten Strindbergin panettelut
kääntyvät varsinkin niitä henkilöitä vastaan, jotka ovat tehneet
hänelle palveluksia ja joihin hän kuvitteli olevansa jonkunlaisessa
riippuvaisuussuhteessa. Vaikka hänen kirjeensä osottavat, ettei
hän suinkaan arkaillut turvautua toisten apuun, kärsi hänen
vapaudenrakkautensa syntyneestä kiitollisuudenvelasta ja hän kuittasi
sen likaisilla juoruilla ja panetteluilla. Tämä Strindbergin
riippumattomuus-vaisto, joka kehittyi Infernoaikana täydelliseksi
vainohulluudeksi, selittää osaksi Strindbergin menettelyä, tekemättä
sitä silti puolustettavaksi tai kauniiksi.
Strindbergin ihailijat -- "Mestari Olavin", "Punaisen huoneen",
"Pääsiäisen" ja saaristokuvausten tekijällä ei ole suotta ihailijoita
-- etsivät luonnollisesti selitystä ja lieventäviä asianhaaroja hänen
vihaansa ja raivoonsa myöskin häntä kohdanneissa kärsimyksissä ja
vastoinkäymisissä. Että ne enemmän johtuivat hänestä itsestään, hänen
luonteestaan, kuin ulkonaisista olosuhteista, sitä ei voine kieltää.
Hänen suhtautumisensa kirjailijatovereihinsa on kuvaava. Hänelle eivät
antaneet rauhaa Heidenstamin, Levertinin ja Ellen Keyn laakerit, mutta
näyttää siltä kuin hän olisi kadehtinut myöskin kaikkia Akatemian
palkitsemia pikkurunoilijoita, Klinckowströmiä ja mitä he lienevätkin
nimeltään. Hänen "Puheensa Ruotsin kansalle" sisälsivät muutamien
asiallisten huomautusten rinnalla jatkuvaa kiukuttelua sen johdosta,
että Ruotsissa muutkin ovat saaneet tunnustusta ja mainetta kuin August
Strindberg. Yksin Sven Hedininkin tibetiläinen tähti oli hänelle liian
kirkas. Että elämä ei aina hymyillyt tällaiselle luonteelle, sitä ei
voi ihmetellä. Tavallisen maailmanjärjestyksen mukaiselta tuntuu sekin,
että elämä puolestaan usein, sangen usein kolhi August Strindbergiä.