Tutkimuksia liettualaisten kansanlaulujen alalta. 1.
Kuinka monilla näkymättömillä langoilla onkaan jokainen kirjateos
sidottu omaan aikaansa! On olemassa kirjoja, joilla ei ole yhtymäkohtia
mihinkään muuhun kuin omaan ilmestymis-hetkeensä, sen harrastuksiin,
mielitekoihin, tunteihin ja ajatuksiin, ja jotka menevät hautaan ja
unohdukseen sen sukupolven mukana, joka on nähnyt niiden syntyvän.
Ne ovat kirjallisuuden sudenkorentoja, päiväperhoja, joiden lyhyitä
elämänhetkiä usein kultaa yleisön mielisuosion aurinko. On taas toisia
kirjoja, jotka, vaikkakin aikansa lapsia, luovat siltoja menneisyyteen
ja tulevaisuuteen, osottaen ihmisajatukselle tien niiden kuilujen yli,
jotka erottavat toisistaan aikakausia, sukupolvia ja vuosisatoja.
Ne ovat mestariteoksia, jotka omasta ajastaan, kaiken satunnaisen,
pintapuolisen hetken kuohunnan alta keksivät ikuisesti inhimillisen
valtasuonet. Ainoastaan alkuperäisen neron lahja on se virpi, jonka
avulla tällaiset salassa kulkevat lähdesuonet löydetään. On vielä
kolmatta lajia kirjoja, kirjoja, joilla ei syvemmässä mielessä
ole nykyisyyttä eikä tulevaisuutta, kirjoja, jotka ovat syntyneet
ilman sisäistä tarvetta, ilman inspiratsionia, taiteellista tai
tieteellistä, ja jotka elävät vain varjoelämää siinäkin ajassa, johon
ne syntymähetkensä puolesta kuuluvat. Ranskalaiset kutsuvat julmalla
ironialla tällaisia kirjoja "satakieliksi": sentähden, että ne saavat
viserrellä omia aikojaan yössä ja hiljaisuudessa -- kirjakauppojen
hyllyillä.
Olisi kuitenkin liian optimistista uskoa, että jokaiselle kirjalle edes
ajan mittaan tapahtuisi oikeus (tai se, mitä me pitäisimme oikeana).
Sattuma, joka leikkii ihmisillä, on huvitettu myöskin kirjoista.
Monen teoksen kohtalo on varmaan sattuman huomassa. Uskoisimme liian
hyvää ihmisestä, jos luottaisimme hänen muistinsa kiitollisuuteen ja
hänen tuomionsa lahjomattomuuteen. Myöskin historian kirjanpito on
ihmiskäsissä. Kirjallisuushistoria kuljettaa varmaan vuosisadasta
toiseen kuolleitakin kirjoja kuin ruumissaattueessa, sillä aikaa kun
moni elävä ikiajoiksi unohtuu tiepuoleen. Tunnustakaamme siis, ettei
meillä ole mitään objektiivista, yleispätevää mittaa arvostellaksemme
kirjoja, että meidän välitöntä suhtautumistamme niihin vaikeuttavat
ajan ennakkoluulot ja omamme, ja että meidän jälkiaikammekin voi
erehtyä. Oikulliset tähdet vaalivat kirjojen kohtaloja eikä meillä ole
muuta neuvoa kuin toivottaa kirjoille, toisten kirjoille ja omille, jos
meillä on sellaisia, että jumalat olisivat niille suopeat!
* * * * *
Että tällaisia ajatuksia -- toivon, että lukija myöntää niille
jonkunlaisen oikeutuksen -- tulee sen mieleen, jonka velvollisuuksiin
kuuluu kirjoittaa toisten kirjoista, ei liene luonnotonta. Varsinkin
tulevat nämä ajatukset etualalle, jos sattumalta saa käsiinsä kirjan,
josta löytää paljon enemmän kuin olisi odottanut, kirjan, jolle esim.
hetken tapahtumat antavat väriä ja mielenkiintoa, ja joka yhtäkkiä
paljastuu uudessa huomiota herättävässä valossa. Ei ole esim.
mikään varmempaa kuin että nykyinen maailmansota, kaikkien arvojen
uudestaan arvioija, on suorittava myöskin kirjallisuuden alalla uusia
arviointeja. Luulen, että jokainen kirjallisuuden harrastaja on jo
omalta osaltaan meidänkin syrjäisessä maassamme tehnyt sen huomion,
että toiset kirjat ovat ikäänkuin saaneet uutta elämää, toiset taasen
tuntuvat kadottaneen viimeisenkin mielenkiintonsa. Sekä tieteellinen
että kaunokirjallisuus on tässä suhteessa saman kohtalon alaista.
Tohtori A. R. Niemen teos liettualaisista kansanlauluista -- tullakseni
siihen kirjaan, johon seuraavilla riveillä tahtoisin kääntää lukevan
yleisön huomion -- on niitä kirjoja, jotka, ollen itsessäänkin
mieltäkiinnittäviä, saavat nykyhetkellä aivan erikoisen merkityksen
ja arvon. Niistä monista kansoista, jotka sodan tulisoihtu on kuluvan
vuoden aikana valaissut loimullaan, on Liettuan kansa vähimmin
tunnettuja. Tämä kansa, jota historia ei totisesti ole hemmotellut,
ei omista sellaista valtiollista eikä sivistyksellistä menneisyyttä,
että se sen perustalla olisi voinut vaatia itselleen huomiota
ihmisten tietoisuudessa hallitsevien kulttuurikansojen rinnalla.
Mutta Liettualla on oma kansallinen olemassaolonsa, joka viittaa
vuosituhansia taaksepäin, sillä on oma historiansa, omat traditsioninsa
ja kulttuuriperintönsä, jotka se uskollisesti on säilyttänyt ja jotka
muodostavat sen erikoisuuden kansojen joukossa. Se muoto, jossa tämä
perintö on säilynyt, ei ole niin paljon kirjallinen traditsioni -- mikä
ei ole ihmeteltävää, kun muistaa, että painatus Venäjän Liettuassa
on ollut kielletty v:sta 1866 v:teen 1904 -- kuin suusanallinen,
muistin kautta säilynyt. Tämän liettualaisen kulttuurin välittäjänä on
kansanlaululla huomattava sija.
Sen joka tahtoo tuntea ja ymmärtää kansanlaulua, kuten kirjallisuutta
ja taidettakin, täytyy olla selvillä niistä elinehdoista, jotka
ovat olleet ja ovat kysymyksessä olevalle kansalle ominaiset. Kun
Liettuaa koskevat painetut historialliset ja kansatieteelliset
lähteet ovat verraten niukat, perustuu se kulttuurikuvaus, jonka tri
Niemi kirjassaan antaa Liettuasta, usein ensi käden tutkimuksiin ja
havaintoihin. Rohkenen uskoa, että meillä suomalaisilla on eräitä
edellytyksiä ymmärtää tätä kansaa, jonka olemassaoloa on vuosisatojen
aikana uhattu sekä lännen että idän puolelta ja joka vaikeimpinakin
aikoina on säilyttänyt ainakin sen osan kansallisesta pääomastaan, joka
sisältyy isiltä perittyyn kieleen ja laulu- ja taruaartehistoon. Tässä
ei luonnollisesti ole oikea paikka seurata sitä mieltäkiinnittävää
esitystä, jonka hra Niemi antaa Liettuan vaiheista esihistoriallisena
aikana, "historian aamuhämärässä" sekä maalaisväestön asemasta ja
tilasta eri ajankohtina, s. o. sen kansanluokan elämänehdoista,
jonka keskuudessa juuri kansanlaulu on syntynyt ja säilynyt.
Liettuan talonpoika on elänyt joka puolelta tunkeutuvien vieraiden
kansallisuuksien keskellä. Nykyään -- s.o. kysymyksessä olevan teoksen
syntymäaikaan -- näyttää Liettualle olevan koittamassa paremmat
ajat ainakin sikäli, ettei, kuten varhemmin, kaikki sen sivistyneet
pojat ja tyttäret mene kansalta hukkaan. Enin osa pappissäätyä, joka
syntyperänsä puolesta on lähtöisin talonpojista, jää mieleltään ja
kieleltään uskolliseksi kansalleen. Papisto muodostaa täten parhaimman
osan kansallisten valistusharrastusten kannattajista. Varsinainen
sivistynyt sääty on, kuten tunnettu, Liettuassa ollut puolankielinen.
(Jotenkin pitkälle meneviä vastaavaisuuksia puolankielelle Liettuassa
löytää ruotsinkielen asemasta menneinä vuosisatoina Suomessa.)
Puolankielellä valloitti asemansa maailmankirjallisuudessa Liettuassa
syntynyt Adam Mieckiewicz, "Herra Tadeusz'en" tekijä, yksi viime
vuosisadan suurimpia runoilijoita, joka alkaa kuuluisan eepoksensa
syntymäseudulleen omistetuilla sanoilla: "Liettua, synnyinmaani, sinä
olet kuin terveys! Kuinka kallis sinä olet, sen voi tietää vain se,
joka sinut kadotti."
Liettuan kansanlaulu on kauttaaltaan lyyrillistä tai
lyyrillis-eepillistä, mitään varsinaista kertovaista runoutta
eivät liettualaiset tunne. Heidän kansanlauluissaan eroitetaan
kaksi päämuotoa, n.k. giesme ja daina. Sisällyksen puolesta eivät
nämä kaksi lajia eroa niin paljon toisistaan kuin laulutavassa.
Nykyään tarkoitetaan giesmellä pääasiassa kirkollista laulua,
dainalla pääasiassa maallista. Kehdosta hautaan on laulu seurannut
liettualaista. Työssä, juhlissa, arkena ja pyhänä on liettualainen
laulanut, heinä- ja peltotöissä, pellavaa nyhtäessä ja käsikiveä
väännettäessä. Se on lyyrillisellä, haikean alakuloisella, joskus,
vaikka harvemmin, leikkivällä sävelellään säestänyt kesää ja talvea,
raskaita ja iloisia päiviä.
Liettualaisten dainojen keräyksen historia vie kauas taaksepäin
ajassa. Niinsanoakseni europpalaiselle näyttämölle tulivat ne Herderin
välityksellä, joka käänsi kahdeksan näytettä kansanlaulu-kokoelmaansa.
Mutta kaksi muutakin Saksan suurmiestä kiinnitti jo 1700-luvulla
huomionsa Liettuan kansanlauluun, eivätkä ketkään vähemmät kuin
Lessing ja Goethe. Viimemainittu sovitti laulunäytelmäänsä "Die
Fischerin" yhden liettualaisen dainan, mikä kävi täydelleen Goethen
runosta. Tri Niemi ei mainitse, mikä tämän näytelmän lukuisista
kansanlaulua lähentelevistä runoista on juuri kysymyksessäoleva, mutta
erehtyisin suuresti, jollei se olisi se pieni runonen, jossa tytär
tulkitsee äidilleen ikäväänsä miehelään ("Ich hab's gesagt j.n.e.").
Myöskin muulla tavalla on suurin saksalainen runoilija osottanut
mielenkiintoaan dainoja kohtaan, m.m. ilmoittamalla Rhesan kokoelman
liettualaisia kansanlauluja. Niiden europpalaisten suurmiesten
lisäksi, joiden tri Niemi mainitsee tavalla tai toisella harrastaneen
Liettuan kansanlaulua, voimme vielä mainita Chopin'in, joka eräissä
laulusävellyksissään on käyttänyt liettualaisia aiheita.
Hra Niemi esittää edelleen seikkaperäisesti liettualaisten
kansanlaulujen keräyksen historiaa, viipyen pitemmältikin eräissä
tämän työalan edustajissa. Jälkimäisten joukossa kiinnittää lukijan
mieltä 1800-luvun alkupuolella puolalaissyntyinen koulunopettaja Eduard
Gisevius, piintynyt vanhapoika ja idealisti, joka näyttää suhtautuneen
Liettuaan ja liettualaisiin aivan iso-isällisellä hellyydellä. Tämän
syrjäisen, maailman unohtaman kansan keskuudessa siirtyi Gisevius
mielikuvituksessaan klassilliseen muinaisuuteen, Homeroksen aikoihin.
Ja nähdessään Liettuan naiset juhlatamineissa, kuvitteli Gisevius
suorastaan olevansa Bithynian kuninkaan Prusiaan hovissa! Tällainen
ihanteellinen runouden- ja kansanystävä innostuvine lapsenmielineen on
tuttu edelläkävijä-tyyppi kaikkienkin nuorten kansojen kulttuurissa, ei
vähimmin meidän suomalaisten. Kuvaavaa onkin, että Giseviuksen ansioita
kansanruno-keräyksen alalla on aivan liian vähän huomattu ja että
voinee sanoa vasta hra Niemen tekevän hänelle oikeutta. Giseviuksen
jälkeen on kansanrunouden harrastajien huomio usein kääntynyt
Liettuaan. Niistä ulkomaalaisista, jotka ovat keränneet muistiin
liettualaisia lauluaarteita, mainitsee tri Niemi m.m. rouva ja prof.
J. J. Mikkolan, jotka vv. 1894 ja 1895 Liettuasta toivat toista sataa
dainaa ja yli puolisataa kansantarinaa käsittävän kokoelman. Itse on
tri Niemi kirkkoherra Sabaliauskaksen kanssa julkaissut Suomalaisen
Tiedeakatemian kustannuksella ilmestyneen laajan liettualaisen
kansanlaulukokoelman.
Tri Niemen teoksen ehkä painavimmat luvut -- liettualaisen
ja lättiläisen kansanlaulun kehityshistoriasta ja
liettualais-lättiläisistä runokosketuksista -- tarjoavat varmaan
vertailevan kansanruno-tutkimuksen tuntijoille arvokkaan ja
monipuolisen tieteellisen ainehiston. Niiden arvosteleminen on
alan erikoistuntijain tehtävä. Mutta ne piirteet, jotka olen tri
Niemen kirjasta yllä esittänyt -- ja jotka olen pääasiassa lainannut
teoksen historiallisesta puolesta -- riittänevät perustelemaan sitä
väitettäni, että tämä teos ansaitsee myöskin suuren yleisön huomion
ja että nykyhetken maailmantapaukset tekevät siitä tavallaan päivän
kirjan. Mainitaan, että Njemenin rannat, Liettuan viidakot, missä
tykit ovat viime viikkoina paukkuneet, ovat satakielten laulumaita.
Missä satakielet nyt ovat, emme tiedä, mutta Liettuan laulu elää. Se
välittää -- niinkuin vain kansanlaulu voi välittää -- tervehdyksen
niistä elämänoloista, siitä ilmapiiristä, missä tämä historian
lapsipuoli-kansa, Liettuan kansa, elää ja kärsii.