Samlade Skrifter.
Kun Gustaf Mattsson kuoli, teki julkinen sana yksimielisesti kunniaa
hänen paariensa ääressä. Suomen sanomalehdistön sukkelin kynä oli
äkkiä lyöty miehen kädestä, miehen, jolla vielä oli sydän kukkurallaan
sanottavaa, jonka elämänhalu ja tiedonjano vielä tuntui palavan
täydellä liekillä, miehen, jonka koko julkisuutta ympäröi leveä,
joviaalinen esiintymisen ilo, onnellinen tietoisuus siitä, että oli
osaltaan vaikuttavana tekijänä päivän elämässä.
"En sommarfärd till de lyckliga öarna", alkuaan julkaistu matkakirjeinä
"Nya Pressenissä", sittemmin kirjan muodossa v. 1907, lienee ollut se
Mattssonin kirjoitelma-sarjoista, joka ensi kerran kiinnitti häneen
yleisemmän huomion myöskin suomenkielisellä taholla. Sen jälkeen kasvoi
hänen saavuttamansa kansansuosio vuosi vuodelta, kunnes hän kruunasi
sanomalehtitoimintansa "I dag"-koserioilla, joita hän päivä päivältä
julkaisi lehdessään "Dagens Tidning" ja jatkoi "Dagens Pressissä",
säännöllisesti, ulkomaamatkan aiheuttamaa keskeytystä lukuunottamatta,
kuolemaansa saakka. Nämä pienet jutelmat, joissa Mattsson pisaroittain
anniskeli monipuolista elämänviisauttaan ja joita hänen lukijakuntansa
oli tottunut nauttimaan aamusämpylän tai ilta-teen ohella, ovat
meillä tehneet Mattssonista kaikkien sanomalehtikronikoitsijain
ihanteen. Ne edustavatkin epäilemättä parhaalta puolelta hänen
sanomalehtitoimintaansa: hänen suuri tietomääränsä, hänen nopea
muistinsa, hänen leikillisyytensä ja hänen sanallinen taituruutensa,
kaikki hänen kykynsä löysivät näissä päiväpakinoissa sen rajattoman
liikkumisalan joka suuntaan, minkä ne tuntuivat tarvitsevan.
Omistamatta aina varsinaista filosoofista taustaa, olivat nämä koseriat
usein hyvinkin keskipakoisine päähänpistoineen ilmaus kehittyneen
miehen ja persoonallisuuden tavasta katsoa ja arvostella maailmaa.
Suuren yleisön tietoisuudessa lienee kosöörin käsite jotenkin
epämääräinen, ehkä osaksi verhottu aivan mytoloogiseen hämärään.
Että hän on jotain sanomalehtimiehen ja kirjailijan väliltä, lienee
kansanomaisin käsitys. Tässähän ei suuri yleisö ole aivan väärässä.
Viime aikoina on runottarien lukua pyritty lisäämään, enkä tiedä, mitä
esteitä olisi olemassa siihen, että koseriakin saisi oman runottarensa.
Johtaen alkunsa Ranskan 17:n ja 18:n vuosisadan salongeista, oikeastaan
paljon kauempaakin (sillä mitä ovatkaan esim. useat Lukianoksen
kirjoitelmat muuta kuin filosoofisia pikkujutelmia!) on koseria
nykyaikaisen sanoma- ja aikakauslehdistön mukana tullut suurissa
sivistyskeskuksissa päivän tarpeeksi. Se on se kirjallinen muoto,
jossa pikamoottorien aikakauden ihminen mieluimmin sallii itselleen
tarjota jokapäiväisen sielunravintonsa. Minuutit ovat kalliita, paksut
kirjat ovat riippumattoja varten, suurkaupungin ihminen, jonka päivä
ja harrastuspiiri on paloiteltu lukemattomiin pienenpieniin osasiin,
jonka aivoille kilpailu ja olemisen taistelu panee suunnattomat
vaatimukset, hänen on saatava päivän yhteiskunnalliset, kirjalliset,
filosoofiset tunnussanat ilman vaivaa, ilman ponnistusta. Kevyt,
älykäs sanomalehtikronikoitsija, kosööri, on hänen paras ymmärtäjänsä
ja liittolaisensa. Häneltä saa hän mitä hän välttämättä tarvitsee
pysyäkseen hetken tasalla ja voidakseen liikkua ihmisten kesken
mielessään turvallinen tietoisuus siitä, ettei mitään, joka kuuluu
päivän keskeisimpään harrastuspiiriin, ole singonnut hänen ohitseen.
Vaatimukset tällaiselle kosöörille ovatkin sen mukaiset. Hänen
tulee olla runoilija, sillä hänen täytyy hallita sanaa ja löytää
vertauskuvia kaikelle sille, mitä ei voida sanoin tulkita, hänen
tulee olla filosoofi, sillä hänen täytyy nähdä pysyvä ja oleellinen
hetken pinnallisten ilmiöiden alla, hänen tulee olla lukenut kaikki
kirjat ja hänen täytyy tietää kaikki -- ja lisäksi tulee hänen olla
ihminen, tunteva ja toimiva ihminen, voidakseen kokemustensa ja
inhimillisyytensä auktoriteetilla arvostella ilmiöitä ja elämää.
Mutta huomaan, että alan kirjoittaa hymniä kosöörille, mikä ei
ollut tarkoitus. Ja kuitenkaan en ole vielä maininnut kaikkea, mitä
tällaiselta ihanne-kronikoitsijalta on vaadittava. Hänen tulee olla
rohkea, niin että hänellä on uskallusta olla johdonmukainen ja jos
niin vaaditaan, esiintyä myöskin yleistä mielipidettä vastaan, ja
omistaakseen tämän uskalluksen tulee hänen olla riippumaton (henkisesti
ja taloudellisesti). Hän on luonnostaan herra, ei palvelija, ja
sentähden on onnellista, jos hän on (niinkuin esim. Mattsson oli)
johtavassa asemassa siinä lehdessä, mihin hän kirjoittaa.
Olisi turhaa kuvitella, että Gustaf Mattsson olisi ollut
ihanne-kosööri kaikessa tässä mielessä. Filosoofi tämän sanan
ahtaammassa mielessä hän tuskin oli -- ja jos sen myönnämme, olemme
jo tinkineet huomattavan osan vaatimuksistamme. Kun lähdemme etsimään
varsinaisia suuria kosöörejä, löydämme niitä luonnollisesti ensi
sijassa _coseur_-sanan kotimaasta Ranskasta. Jos Montesquieu olisi
kirjoittanut "Persialaiskirjeensä" johonkin aikakautiseen julkaisuun,
ei sen lehden toimituksella varmaan olisi ollut syytä valittaa
lukijain puutetta -- Sainte-Beuve kohosi "Constitutionel"- ja
"Moniteur"-lehtiin kirjoittamillaan maanantai-jutelmilla romanttisen
koulun vaikutusvaltaisimmaksi arvostelijaksi -- ja Rémy de Gourmont,
tullakseni kaikkein uusimpaan aikaan, hankki ennen muita älykkäillä
koserioillaan "Mercure de France"-aikakauskirjalle sen valitun
kirjallisen yleisön. Saksankielisellä sanomalehdistöllä on tuskin ollut
nerokkaampaa kronikoitsijaa kuin Heinrich Heine. Nämä ja muut suuret
kosöörit ovat osottaneet, että mikään käsiteltävä aihe ei sinänsä
ole arvokas tai arvoton, kaikki riippuu siitä, mitä taustaa vastaan
se asetetaan. Näennäisesti pienestä ja tilapäisestä voi tällainen
sanan fakiiri houkutella esiin salaperäisiä hieroglyyfejä, joiden
selittämiseen hän yksin omistaa tarvittavan avaimen.
Sanomalehti-juttelijan kaksinaisen tehtävän kasvattaa ja huvittaa
oli Mattsson osannut onnellisella tavalla yhdistää. Ehkä hänen
ilonpitonsa joskus veivät hänen jutelmansa hiukan tyhjään eikä aina
erikoisen sukkelaan leikittelyyn sanoilla. Hänen erinomaisen runsaat
sana-vitsinsä laskeutuivat joskus hyvinkin vaatimattomalle tasolle.
Mutta joskin Mattsson otti tehtävänsä sanomalehtijuttelijana usein
enemmän huvittamisen kannalta, toisinaan kenties ajatellen tässä
suhteessa liiaksi naislukijoitaan, jotka epäilemättä muodostivat hänen
kaikkein uskollisimman yleisönsä, astui kuitenkin hänen persoonallinen
sanottavansa siksi selvästi esiin hänen kirjoitelmistaan, että ilman
vaivaa voimme niistä lukea hänen harrastustensa suuntaa, hänen
ihanteitaan ja hänen "opetuksiaan".
Ensinnäkin saamme tehdä sen huomion, että hänen ihanteensa olivat hyvin
kansainvälisiä. Millekään erikois-suomalaiselle ei hän ole koskaan
uhrannut, pikemmin on hän aina osottanut meille europpalaisia esikuvia.
Luulen, että se tyyppi, joka omisti hänen myötätuntonsa, sisältyy
jotenkin tarkkaan siihen, mitä kansainvälisellä kielellä kutsutaan
nimellä _gentleman_. Tällöin ajattelen etupäässä tämän nykyaikaisessa
sivistys- ja suurkaupunki-elämässä syntyneen ja kehittyneen tyypin
moraalista puolta: sitä täsmällisyyttä, sanansapitäväisyyttä,
suoruutta ja itsensä-hillitsemiskykyä, jonka katsotaan kuuluvan tähän
valkean rodun viimeiseen miehiseen edustajaan, ritarin ja kavaljeerin
jälkeläiseen. Veisi liian pitkälle koettaa näyttää otteilla Mattssonin
jutelmista, miten hän tavan takaa laskee ivansekaista leikkiä
maanmiehistään, joilla gentlemanni-hyveet eivät yleensä suinkaan vielä
ole veressä -- kaukana siitä! Mutta kuinka paljon gentlemanni-tyyppiin
lieneekin kristallisoitunut nykyaikaista kulttuuria, ei se kuitenkaan
luonnollisesti yksistään vastannut Mattssonin ihmisyys-vaatimuksia.
Moralistina ja maailmanporvarina piti hän tähän tyyppiin sisältyvien
hyveiden esilläpitämistä meillä ja meille terveellisinä.
Mattssonin notkea ja vilkas älyllisyys yhdistyneenä hänen
harrastustensa monipuolisuuteen aukaisi hänen lukijalleen
kulttuurinäköaloja, jotka eivät suinkaan enää mahdu yksistään
gentlemannin käsitteeseen. (Gentlemannilla ei ole mitään
velvollisuuksia olla älykäs eikä hänellä liioin ole mitään
velvollisuuksia ymmärtää kemiaa, tähtitiedettä, runoutta, taidetta,
yhteiskuntapolitiikkaa j.n.e.) Mattssonin retkeilyt eri tieteiden
aloille, joilta hän toi mukanaan vakavampiin kirjoituksiinsa, esim.
Arguksessa, usein aivan kosmillisia näköaloja ja pikkujutelmiinsa
hauskoja havaintoja ja sukkeluuksia, todistivat harvinaisen
monipuolista ja täsmällistä tietämistä. Siinä tyylin keveydessä
ja vivahdusrikkaudessa, jolla hän esitti tieteellisiä jutelmiaan,
sivuuttaa hän tunnetun ruotsalaisen luonnontieteilijän ja
sanomalehtimiehen Bengt Lidforssin, jota hän jossain määrin
muistuttaa. Jos tahtoo etsiä ruotsinmaalaisesta sanomalehdistöstä
jotakin vastaavaisuutta sille, mitä Mattsson oli Suomessa noin
puolen vuosikymmenen aikana muoto- ja kielitaiturina julkisen sanan
palveluksessa, saa luullakseni mennä takaisin aina Daliniin ja hänen
Argukseensa saakka.
Mattssonissa oli paljon synnynnäistä esteetikkoa. Se ei
ilmennyt ainoastaan hänen tyylitajussaan, vaan myöskin hänen
sivistys-sympatioissaan. Hänen mielenkiintonsa piiriin mahtui paljon
näennäisesti pinnallista, hän saattoi pitää pieniä enemmän tai
vähemmän naamioituja luentoja seuratavoista, esiintymisestä julkisilla
paikoilla, puvuista ja epäkauniista puheenparsista. Hänellä oli suuri
kunnioitus myöskin kulttuurin ulkonaisia ilmenemismuotoja kohtaan,
joita nuori sivistys usein vain vastahakoisesti ja hitaasti omistaa.
Luulen, että hän olisi koko sydämestään yhtynyt Voltairen verrattomaan,
mutta vaikeasti käännettävään lauselmaan: "_Le super-flu -- chose très
nécessaire!_" (Ylellinen: tuiki tärkeä asia!) Tällainen mielenlaatuhan
on kulttuuria kannattava mitä suurimmassa määrässä. Kaikki se mikä
ahtaan porvarillisen käsityksen mukaan kuuluu ylellisyyteen -- ja mikä
on esim. "ylellisempää" kuin kauniit seuratavat, taide ja kirjallisuus!
-- löytää tällaisessa mielenlaadussa suojelijan ja löysi nimenomaan
juuri Mattssonissa. Vaikkakin hänen arvostelmansa kirjallisissa ja
taiteellisissa asioissa useinkin olivat verraten dilettanttisia, kuulti
niistäkin aina näkyviin hänen kunnioituksensa esteettistä kulttuuria
kohtaan.
Mutta kuinka yleis-europpalaisena, kuinka kulttuurisena ja
monipuolisena maailmanmiehenä hän kirjoitelmissaan esiintyikin,
eli hänessä kuitenkin syvimmällä luonnonlapsen vaivaton ja terve
arvostelukyky. Tämä alkuperäinen suhtautuminen elämän ilmiöihin
antoikin ensi sijassa hänen arvosteluilleen niiden tuoreuden
ja viehätyksen. Kietoutuneena huumorinsa vaippaan kulki hän
kanssaihmistensä kesken, silmät ja korvat avoinna, tehden havaintoja
lähimmäistensä hyveistä ja heikkouksista ja kartuttaen alituisesti
ihmistuntemuksensa korvaamatonta pääomaa. Hän kehittyi lakkaamatta,
hänen "Valituissa kirjoitelmissa" on välimatka ensimäisistä
matkakirjeistä viimeisiin sanomalehtijutelmiin sangen suuri. Huomioiden
runsaus käy vuosi vuodelta rikkaammaksi ja ilmaisukeinot tulevat
täsmällisemmiksi ja sukkelammiksi. Mutta persoonallisuuden ydin pysyy
luonnollisesti samana. Kulttuurikerrostumien ja tietomäärien alla
elävät humoristin ja luonnonihmisen sympatiat kaikkea sitä kohtaan,
mikä on teeskentelemätöntä, suoraa, tervettä ja luonnollista. Kuinka
verraton ja kuinka kuvaava onkaan esim. seuraava lauselma Mattssonin
viime vuosilta: "Luonto on melkein aina äärimmäisiin saakka ylhäinen.
Me ihmiset olemme muodostelleet käsitteen tehdäksemme sen meille
mukavammaksi."
Mattsson, kouliutunut luonnontieteilijä sanomalehtimiehenä, toi aina
tilapäisiin jutelmiinsakin jotain tieteiden menetelmästä: ennen kaikkea
täsmällisyyden ja asiallisuuden. Kuinka laajoille aloille hän ulottikin
harrastuksensa ja huomionsa, olivat hänen tietonsa aina luotettavia.
Hän oli äärimmäisyyteen saakka tarkka, pikku seikoistakin, esim.
muukalaisten nimien oikeinkirjoittamisesta. Tässä suhteessa oli hän
sanomalehtimiehenä aivan esikuvaksi kelpaava ja erosi edukseen m.m.
viimeisten vuosien ehkä kuuluisimmasta ranskalaisesta kosööristä Rémy
de Gourmonfista. Viimemainittu, jonka jutelmat muutoin liikkuivat
(hänkin on jo kuollut, viime syksynä) aivan toisessa filosoofisessa
tasossa kuin Mattssonin, saattoi olla hyvinkin huolimaton tosiasiain
käsittelyssä. Hän onkin kirjoittanut m.m. seuraavan itsetunnustusta
sisältävän lauseen: "Jutella asioista, joita tuntee liiankin hyvin,
kuinka joutavaa!" Mattsson tahtoi luullakseni jutella vain asioista,
joita hän tunsi ja joihin hän oli perehtynyt. Kaikki metafysiikka
ja kaikki "psykologiseeraaminen" ranskalaiseen tapaan oli hänelle
vierasta. Pohjoismaiseen, hiukan karuun, mutta perinpohjaiseen
asiallisuuteen oli hänessä yhtynyt onnellinen muotokyky. Ja molemmissa
näissä ominaisuuksissaan, luotettavassa asiallisuudessaan ja keveässä,
kehittyneessä muotosaavutuksessaan on Mattssonin sanomalehtitoiminta
säilyvä kiitollisessa muistissamme.
Mattssonin kulttuuri-sympatioilla on huomattava kallistus
anglosaksilaisuutta kohti. _Huumorissaan_ hän on ennen kaikkea
skandinaavi (ehkä voisi sanoa fennoskandinaavi). Hänen sukulaisuutensa
esim. sellaisen leikinlaskijan kuin Albert Engströmin kanssa on aivan
ilmeinen. Skandinaavisen vitsin edustajista on Mattsson epäilemättä
kaikkein tyypillisimpiä.