Taivaan ja maan välillä.
Kuinka tuoreena onkaan Otto Ludwigin romaani "Taivaan ja maan
välillä" säilynyt! Olenpa varma, että moni, joka sen nyt, uuden
suomennoksen ilmestyttyä, lukee toiseen tai kolmanteen kertaan,
on huomaava sen olevan niitä kirjoja, joista eivät vuodet voi
meitä vieroittaa. Tässä romaanissa on kuolleita sivuja (esim.
aivan alussa), teknillisiä virheitä ja luonnottoman draamallisia
episoodeja, mutta siitä huolimatta ympäröi sitä elämän ja runouden
ilmakehä. Vaikkemme tietäisikään, että Otto Ludwig oli suuri
Shakespearen ihailija, tulee "Kuningas Learin" ja "Hamletin" tekijän
nimi vaistomaisesti huulille Otto Ludwigin romaania lukiessa.
Gottfried Kelleriä on sanottu novellin Shakespeareksi -- Otto
Ludwig tekee tällä kertomuksellaan kunnian kiistanalaiseksi. Keller
on eepillisempi ja rehevämpi, hänen luomistyönsä välittömämpi ja
helpompi, Ludwig on karumpi ja yksiviivaisempi, mutta draamallisempi
ja keskitetympi. Heidän rinnallaan on hiukan vanhemmasta saksalaisesta
kirjallisuudesta mainittava Kleistin raju nero, joka niinikään sekä
draaman että kertovan runouden alalla etsi ilmaisua alkuvoimaiselle
mielikuvitukselleen. Heidän ohitseen ei myöhempi saksalainen
kertomataide ole päässyt. Nykypäiväin saksalaisen romaanin parhaat
edustajat, sellaiset kuin Frenssen ja Mann, eivät ole saaneet yhtä
valtavaa otetta aiheisiinsa kuin Kleist, Keller ja Ludwig. Heissä on
usein etualalla kirjantekijä, kirjailija, kun jälkimäisissä vallitsee
näkijä ja runoilija.
Tuskin on mitään epäkiitollisempaa kuin valittaa aikojen huononemista,
mutta kertomataiteeseen nähden tekisi mieli langeta tähän vanhaan
nuottiin. On kuin oikea suuri epiikka olisi katoamassa, aivan
kuin musiikkimiehet väittävät eräiden lauluäänten käyvän yhä
harvinaisemmiksi. Hiukan liioitellen voi sanoa, että nykyaikaisella
romaanilla on yhteiset hyveet sanomalehtikoserian kanssa: kyky jutella
kaikesta mahdollisesta, uskonnosta, filosofiasta, sosialismista,
naisasiasta, lastenkasvatuksesta, isänmaallisuudesta, sodasta,
kirjallisuudesta, taiteesta, politiikasta, pakanalähetyksestä ja muista
hyödyllisistä ja mieltäkiinnittävistä asioista. Nykyhetken romaani
kilpailee sanomalehtien kanssa päivän polttavien käsittelemisessä,
se on muuttunut agitatsionivälikappaleeksi ja pienellä tottumuksella
voi sitä lukija käyttää uutislehtenäkin esim. siihen nähden, mitä
se tietää asianomaisen kirjailijan ja hänen läheisen piirinsä
kuulumisista. Jos kirjailija on älykäs, tietorikas, sukkela, jos
hän omistaa keveän, vaivattoman sanonnan, jos hänessä on makua ja
kulttuuria, voi hän tällaisestakin romaanista tehdä luettavan ja
nautittavan kirjan. Sellainen romaanintekijä on esim. Anatole France,
kaikkien dilettanttien epäjumala. Koskettaa kaikkea vain pinnalta,
olla antautumatta millekään, epäillä kaikkea, liidellä mielipiteestä
toiseen, niinkuin perhonen liitelee kukasta kukkaan, nähdä ihmisissä
vain automaatteja ja elämässä nukketeatteri, omistaa hitunen itse-ivaa,
joka koteloi kaikki mieskohtaiset tunnelmat -- kas siinä yleisesti
käytetty romaaniresepti. Varsinainen juoni saa olla alkuaan kuinka
laiha tahansa, sitä voidaan paisuttaa vilkkailla mietelmillä ja
kaikkinaisilla sivuaiheilla, niin että varsin vaatimattomallakin
kirjailijalla voi olla -- kun rivit sitä paitsi nykyään ladotaan
harvemmin -- takanaan, kuin milläkin Dickensillä, monen sadan sivun
romaaneja.
Jos kysymme, mikä lopultakin tekee Otto Ludwigin kertomataiteen niin
tehoisaksi, ei vastausta ole aivan helppo antaa. Ehkä on Ludwigin
kertomatyylin sisin salaisuus hänen syvässä myötätuntemisessaan
kuvaamiensa henkilöiden kanssa. Hänen sankariensa ja sankarittariensa
ilot ja kärsimykset tapaavat varmaan sentähden lukijassa niin
runsaan kaikupohjan, että runoilija on itse ne kerran tuntenut
omassa lihassaan. Ludwig on tavallaan realisti, mutta sielullinen
todellisuus kulkee hänellä aina ulkopuolisen aineellisen todellisuuden
edellä. Hänen luonteensa ovat jonkun verran yksiviivaisia, mutta
silti inhimillisiä ja elävästi nähtyjä. Kun lukija tutustuu
siihen katonkattajan kotiin, joka muodostaa Ludwigin kertomuksen
paikallisuuden, tuntee hän kohta ympärillään sen salaisen jännityksen,
joka syntyy, kun eriluontoiset ihmiset joutuvat elämään toistensa
läheisyydessä. Ludwigin kertomus kulkee huipulta huipulle, se avaa
meille kuvattavien henkilöjen elämän sellaisissa silmänräpäyksissä,
missä se on paljaimpana edessämme. Kaikki väsyttävä pikkurealismi
on siitä kaukana. Nettenmairen veljesten Apolloniuksen ja Fritzin
kaksinkamppailun päättyessä ylhäällä kirkonkatolla kasvaa kertomus
melkein jumalaistarustoa muistuttavaan vertauskuvallisuuteen,
menettämättä silti inhimillisiä suhteitaan.
Kaikki suuri kertomataide -- siitä puhuu meille Ludwiginkin romaani
selvää kieltä -- on yhtä paljon sydämen kuin pään tuote. Se ei ole
vain havainnontekoa, erittelyä, harkintaa, se on kaiken inhimillisen
myötäelämistä omassa itsessään. Ensiluokkaisia kertomateoksia ei
ilmaannu usein, mutta milloin niitä syntyy, voivat ne keskittää
itseensä pienoiskuvan koko siitä ympäristöstä ja kansasta, josta ne
nousevat. Niinpä on helppo huomata Ludwiginkin romaanissa tulleen
lihaksi ja vereksi paljon siitä, mikä on saksalaiselle siveysihanteelle
ominaista. Tällöin ajattelee etenkin sitä tapaa millä Otto Ludwig on
kuvannut katonkattaja Apolloniuksen hänen suhteessaan veljeensä ja
kälyynsä ja hänen harjoittaessaan vaarallista ammattiaan "taivaan ja
maan välillä".