Kootut Teokset.
Kun kirjailija kuolee, suremme joko etupäässä taiteilijaa tai etupäässä
ihmistä, persoonallisuutta. Jälkimäisessä tapauksessa on menetyksemme
korvaamattomampi.
Linnankosken kirjallinen tuotanto oli hänen persoonallisuutensa
peilikuva. Me luimme hänen kirjoistaan koko hänen ihmisyytensä, hänen
taistelunsa mieskohtaisten eetillisten ihanteiden hyväksi, hänen
pyrkimyksensä selvittää itselleen omia ja kansansa elämänkysymyksiä,
hänen rajun kamppailunsa usein hiukan vastahakoisten kirjallisten
ilmaisukeinojen kanssa -- sanalla sanoen, me tapasimme joka
sivulla hänen kirjoissaan määrätyn persoonallisuuden, keskittyneen
kokonaisuuden, pienoismaailman, joka seurasi omia ratojaan. Sen
tähden tunsimme menettäessämme Johannes Linnankosken, kirjailijan,
menettäneemme ennen kaikkea persoonallisuuden, ihmisen. Niille, jotka
mieskohtaisesti tunsivat Linnankosken, merkitsi hänen poismenonsa
varsinkin Vihtori Peltosen menetystä.
Johannes Linnankoski -- Vihtori Peltonen!
Kun ajattelen näitä nimiä, joista toinen on julkisen henkilön, toinen
yksityisen, en voi olla panematta merkille, että vaikka edellinen
on "Ikuisen taistelun" ilmestymisestä lähtien kaikunut korvissani,
jälkimäinen siitä huolimatta sanoo minulle enemmän. Selitän tämän
itselleni siten, että Linnankoski-Peltosessa persoonallisuus oli
suurempi taiteilijaa. Ilmaisukeinot kävivät usein riittämättömiksi
sille voimakkaalle siveelliselle tahdolle, jonka kaikki sisällytämme
käsitteeseen Johannes Linnankoski. "Ikuisen taistelun", "Simsonin
ja Delilan" ja "Pakolaisten" tekijään voi syyllä sovittaa sen usein
väärinkäytetyn lauselman, että hän oli siveellisen tahtonsa ja
pyrkimystensä suurpiirteisyyden puolesta päätään yläpuolella omia
kirjallisia saavutuksiaan.
Linnankoski tuli kirjallisuuteen omia teitään: elämän käytännön
kautta. Hän oli mahdollisimman kaukana siitä kirjailijatyypistä,
joka koulupenkillä tulee tietoiseksi runollisesta kutsumuksestaan
ja jonka kirjallinen esikoinen syntyy kuumeisimpien kehitysvuosien
sähköisessä, levottomassa ilmastossa. Linnankoski tuli kansanvalistus-
ja sanomalehtityöstä kirjallisuuteen. Kun Johannes Linnankoski
v. 1903 "Ikuisella taistelulla" käänsi yleisön huomion uuteen
kirjailija-yksilöllisyyteen, oli Vihtori Peltosella jo takanaan pitkä
ja monipuolinen päivätyö Uudenmaan suomalaisen kansan herättäjänä.
Kielsikö Vihtori Peltonen vanhat jumalansa astuessaan runottaren
palvelukseen? Kaukana siitä. Se on huonosti lukenut Linnankosken
teoksia, joka ei niissä ole tavannut Vihtori Peltosta. Siirtyminen
paikallisesta sanomalehti- ja kansanvalistustyöstä vapaaseen
kirjalliseen toimintaan tiesi toiselta puolen sitä, että probleemit
olivat syventyneet, muuttuneet mieskohtaisemmiksi, toiselta
puolen, että ne vaativat laveampaa kaikupohjaa kuin Porvoon seudun
ja Uudenmaan yleisö. Yleisen herätystyön harrastaja antoi tilaa
kirjailija-yksilöllisyydelle ja Porvoon ja Uudenmaan sijalle tuli
Suomen kansa.
Linnankosken kirjallisesti tuottava kausi muodostui ennenaikaisen
kuoleman takia odottamattoman lyhyeksi -- se käsittää vain noin
kymmenen vuotta eli suunnilleen yhtä paljon kuin Aleksis Kiven. Tämä
vuosikymmenen aika -- "Ikuisen taistelun" syksystä "Sirpaleiden"
kevääseen (1903-1913) -- ei varmaankaan ollut kyllin pitkä
vakiintuneen arvioinnin syntymiseen Linnankosken tuotannosta. Yhtä
yksimielinen kuin kirjallinen arvostelu oli ollut korottaessaan
"Ikuisen taistelun" merkkiteokseksi suomalaisessa kirjallisuudessa,
yhtä erimielinen se oli hänen myöhempiin kirjoihinsa nähden, kuitenkin
"Pakolaisia" ja "Taistelua Heikkilän talosta" lukuunottamatta,
jotka molemmat teokset muistaakseni otettiin kiitoksella vastaan
joka taholla. Useimmiten sisälsivät moitteet huomautuksia
tyylivirheistä, joskus teoksen koko rakennetta koskevista, mutta
tavallisesti vain yksityisiin lauseihin kohdistuvista. Linnankosken
pateettinen, intomielinen, kirjailijalaatu ei punninnut aina sanojaan
kulta-vaa'alla ja hänen lausetyylinsä antoikin usein oikeutettua
aihetta yksityiskohtaiseen muotokritiikkiin. Mutta toiselta puolen olen
vakuutettu siitä, että tyylitarkastelun tietä ei koskaan päästy eikä
päästä Linnankosken ominaisimman, persoonallisimman sanottavan perille.
Luonnollisemman tien löydämme varmaan, jos koetamme tarkastaa niitä
probleemeja, joita Linnankoski on kirjoissaan käsitellyt.
Linnankoski oli ennen kaikkea moralisti. Kysymys hyvästä ja pahasta
kaikkine niine muotoineen, joissa tämä ikuinen ongelma voi esiintyä,
oli hänen tuotantonsa ydin. Tämän keskustan ympäri kasvoivat kaikki
hänen teoksensa, lainaten aiheita milloin mielikuvituksesta, milloin
todellisuudesta, sukeltaen sekä yksilön- että kansansieluun, etsien
itselleen draamallisen, eepillisen tai lyyrillisen muodon, esiintyen
ikuisesti samana ja aina uutena: sfinksinä, jonka silmistä voi lukea
monta vastausta. Yksinkertaisimmassa, niin sanoakseni filosoofisimmassa
muodossaan esiintyy tämä siveellinen probleemi Linnankosken
esikoisteoksessa.
Ei mikään ole Linnankoskelle kuvaavampaa kuin että hän ensimäiseksi
kaunokirjalliseksi aiheekseen valitsi juuri Genesis-kirjan neljännen
luvun, murhenäytelmän. Ihmiskunnan ensimäinen veljesmurha tarjosi
Linnankoskelle hyvän ja pahan kysymyksen alkuperäisimmässä muodossaan.
Mistä on synti tullut maailmaan? Onko edistyksen henki myöskin pahan
henki? Onko ihminen oikeassa, kun, hän seuraa sisäistä ääntään,
vai onko hän oikeassa silloin, kun hän kieltää itsensä? Onko elämä
vain sattuman synkkien voimien leikkikalu vai ohjaavatko sitä
määrätyt lait ja onko sillä määrätty tarkoitus? Kysymykset ovat yhtä
vanhoja kuin ihmiskunta -- vastaukset niinikään. Mitä ovat nekään
"vastaukset", joita Linnankoski johtelee Kainin ja Aabelin, Aadan
ja Sillan kohtaloista, muuta kuin uusia kysymyksiä! Kun Mikael ja
Lusifer näytelmän lopussa vakuuttavat toisilleen, että taistelu hyvän
ja pahan välillä on iankaikkinen, olemme oikeastaan tulleet takaisin
samaan pisteeseen, mistä näytelmän juoni alkaakin. Linnankosken
persoonallisimman vastauksen näihin kysymyksiin luulen voitavan
parhaiten lukea Kainin vuorosanoista hänen paetessaan korpeen: "Mik'
on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? Lähde, josta
sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, vaan ei
koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat repii,
piikit pistää -- vain juosta, juosta!"
Linnankosken esikoisteos oli aiheeltaan kokonaan yleisinhimillinen.
Hänen toinen kirjansa "Laulu tulipunaisesta kukasta" käsitteli
yksilö-psykoloogisempaa kysymystä, samalla kun se paikallisuutensa
puolesta oli sijoitettu suomalaiseen ympäristöön. "Ikuinen taistelu"
oli suurelta osaltaan käsitteellinen, vertauskuvallinen, "Laulu
tulipunaisesta kukasta" oli tai tahtoi olla elävästä elämästä lainattu
tapaus. Romaanin "tulipunainen kukka" on rakkaus ja sen ydinkysymys Don
Juan-probleemi. Olavin syyllisyys on siinä, että hän rakastaa monta
naista, hänen sovituksensa on uhrautuvassa työssä (uutisraivauksessa)
perheen ja yhteiskunnan hyväksi.
Kolmannessa teoksessa, "Kiroissa", vetää Linnankosken probleemi-runous
hänet taasen todellisuudesta sadun ja mielikuvituksen maille. Tekijä
kutsuu itse tätä näytelmäänsä "unelmaksi", mutta niinkuin Hamletin
hulluudessa voi tässä Linnankosken "unessa" sanoa olevan järjestelmää:
kuten tunnettua, ei "Kirot" sisällä enempää eikä vähempää kuin
psykoloogisen selityskokeen yhteiskunnallis-valtiollisista riidoistamme
n.k. routavuosien aikana. Se paha, jonka juuria Linnankoski tässä
kirjassa etsii, sisältyy sanoihin: "kansa, joka ei ole sisältä
kokonainen, ei ole ehjä ulkoapäinkään." Tässä kirjassaan esiintyy
Linnankoski kiireestä kantapäähän yhteiskunnallisena runoilijana,
hänen "merviensä" ja "veeniensä" taistelut muodostavat tavallaan vain
kuin runollisen kuvituksen niille sanomalehtikirjoitelmille y.m.
suoranaisille kehoitus- ja varoitushuudoille, joilla Linnankoski
tulkitsi käsitystään ajan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa
ristiriidoissa. On selvää, että hän tällä näytelmällään tahtoi saada
suomalaiset unohtamaan pienet erimielisyydet suuren yhteisen asian
vuoksi.
Kautta Linnankosken koko kirjallisen tuotannon, teos teokselta, voimme
seurata hänen valppaan, väsymättömän siveellisen mielenkiintonsa
jälkiä. "Simsonissa ja Delilassa" risteilee aiheita sekä
"Tulipunaisesta kukasta" että "Kiroista". Don Juan-Olavi on naisten
perikato, Delila miesten tai oikeastaan miehen, Simsonin, jonka
elämäntehtävän (tässä kansallisen) tielle hän tulee. Hienoimpina
kulkevat tämän siveellisen probleemi-runouden langat "Pakolaisissa",
jossa Linnankoski muun ohella on luonut elävimmän ihmistyyppinsä Juha
Uutelan.
"Pakolaisten" Juha Uutelan, lähes 70:n vuotiaan hämäläisisännän
sieluntaistelu, jonka alkusyy on hänen nuoren vaimonsa
uskottomuudessa, on syvästi yksilöllinen ja inhimillinen. Se tapa,
millä Linnankoski kuvaa Juhan itsensäkieltämistä, aste asteelta,
kunnes hän kuolinvuoteellaan vielä voittaa itsensä, on luonut eräitä
kirjallisuutemme ikuisimpia sivuja. Juha Uutelan siveellinen voitto,
joka ostetaan tuskalla ja kuolemalla, on nähdäkseni Linnankosken
syvin ja ominaisin vastaus kaikkiin tämän maailman kysymyksiin. Siinä
vastauksessa on kaikua Kainin epätoivosta -- "kivet leikkaa, okaat
repii" -- mutta siinä on myöskin jotain traagillisuuden sovituksesta.
Välimatka Kainista Juha Uutelaan sisältää kokonaisen elämän kokemukset
ja opetukset. --
Werner Söderström Osakeyhtiö, jolla, kuten tunnettu, on ollut suuret
ansiot Linnankosken ymmärtäjänä ja tukijana, on kiitettävän nopeasti
toimittanut yleisön käteen hänen Kootut Teoksensa. Tämä neliniteinen
julkaisu muodostaa yhden uusimman kirjallisuutemme kulmakivistä.
Linnankoski oli ennen kaikkea aikansa lapsi. Suurten siveellisten
probleemien rinnalla tapaamme hänen kirjoissaan melkein kaikki ne
ajankysymykset, jotka viime vuosina ovat liikkuneet jokaisen mielessä.
Hän oli myöskin ennen kaikkea suomalainen ja lisäksi hämäläinen.
Hänen mietiskelevällä, hiukan sulkeutuneella luonteellaan on syvät
juurensa kansansielussa. Hänen elämän suurimpia kysymyksiä pohtiva,
väsymätön, hellittämätön laatunsa on sukua, ehkäkin kaukaista, niille
ei aivan harvinaisille kansanmiehille, joita voi tavata mietiskelemässä
filosofian viimeisiä perusteita tai suunnittelemassa ikiliikkujaa.
Linnankoskella oli erinomaisen kehittynyt oikeudentunto ja hän saattoi
olla kiivas asian puolesta, josta hän oli tullut vakuutetuksi. Hänen
olennossaan oli jotain yksinäistä, seuraa karttelevaa -- sekin
suomalainen piirre. Niinikään pisti hänessä silmiin eräänlainen
huumorin puute, kuten hänen teoksissaankin. Kirjailijan ammatti oli
hänelle vakava kuin uhritoimitus.
Tämä luonteen pohjainen vakavuus leimaa kaikki mitä Linnankoski
on kirjoittanut. Hänen teoksensa ovat mieterunoutta tämän sanan
laajimmassa merkityksessä. Kuvaus kuvauksen tähden, tunnelma tunnelman
tähden -- tai sanokaamme taide taiteen tähden -- oli hänelle vieraampaa
kuin ehkä kenellekään nykyisistä kirjailijoistamme. Probleemi,
kysymys oli hänelle lähtökohta. Kuinka pitkälle hän olisi päässyt
tässä lajissaan, jollei ennenaikainen kuolema olisi katkaissut hänen
rataansa, on vaikea sanoa. Varmaa on, että "Ikuisen taistelun" ja
"Pakolaisten" välillä on pitkä kehitystie ja että Linnankoski vuosien
kuluessa keksi yhä persoonallisemman -- ja, kuten olisimme taipuvaiset
sanomaan, syvemmän -- vastauksen niihin elämänkysymyksiin, jotka
antoivat ensi sysäyksen hänen kirjalliselle luomistyölleen.