Svedenborg.
Sota, suuri koulumestari, on opettanut meille taloudenpitoa
myöskin kirjallisuuden alalla. Vain perin säästeliäästi on
kirjakauppoihimme saapunut lähetyksiä ulkomailta, ja se, mikä on
tullut esim. Ranskasta ja Englannista, on supistunut suurelta osalta
siihen kirjallisuuden lajiin, joka välillisesti tai välittömästi
käsittelee sotaa. Skandinavian maiden aseellinen puolueettomuus on
sensijaan ollut kirjallisesti hedelmällisempää. Sieltäpäin tuli
vanhan Georg Brandesin Goethe-elämäkerta -- kirja, jossa sisällön
viisaus kilpailee muodon taiteellisuuden kanssa -- ja useita muita
kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisia sekä myöskin kaunokirjallisia
teoksia. Näyttääpä melkein siltä kuin runottarista nuorin (ja
epävirallisin), kritiikin runotar olisi tuntenut vähimmin tarvetta
noudattaa Skandinaviassa sitä vanhaa perinnäistapaa, joka kehoittaa
runottaria vaikenemaan aseiden keskellä. Ruotsissa ilmestyi viime
talvena m.m. lukuisia kirjallisia essee-kokoelmia sekä myöskin
suurempia kirjallishistoriallisia tutkielmia. Jälkimäisten joukossa
ansaitsee huomiota Upsalan yliopiston dosentin Martin Lammin suuri
Svedenborg-teos, joka lienee luettava kirjallisuushistoriaan
kuuluvaksi, mutta joka samalla sivuaa kaikkia rajatieteitä aina
teologiaan ja psykiatriaan saakka. Tämä oppinut, hiukan raskaasti
luettava kirja omituisesta ruotsalaisesta luonnontieteilijästä,
teosoofista ja henkiennäkijästä 1700-luvulta, antaa verraten suppealla
tilalla elävän kuvan Svedenborgin opeista ja niiden kehityksestä
ja voinee sitä sentähden suositella niille, ehkei aivan harvoille,
jotka eivät tunne rohkeutta eivätkä tarvetta käydä Svedenborgin
latinan kimppuun. Ei sovi nim. unohtaa, että Svedenborgin teokset,
julkaisemattomia käsikirjoituksia lukuunottamatta, käsittävät sievoiset
puolisataa nidettä.
Tunnetuin esitys Svedenborgista lienee Emersonin v. 1849 julkaisema
lyhyt tutkielma kokoelmassa "Ihmiskunnan edustajia" (suomeksi 1909).
Tässä henkisiä näköaloja aukaisevassa, mutta hiukan papillisen
kaunopuheisessa teoksessa asettaa amerikkalainen filosoofi
Svedenborgin tavallaan kunniasijalle, ihmiskunnan suurimpien joukkoon:
Platonin, Shakespearen, Goethen, Napoleonin ja Montaignen rinnalle.
Svedenborgille antaa Emerson määräyssanan "mystikko" samassa mielessä
kuin hän antaa Platonille määräyssanan "filosoofi". Eroa filosoofin
ja mystikon välillä kuvaa Emerson erään arabialaisen tarinan avulla,
missä edellinen sanoo: "kaiken minkä hän näkee, tiedän minä" ja
jälkimäinen: "kaiken minkä hän tietää, näen minä". Emersonille on
Svedenborg viimeinen kirkkoisä, "jolla todennäköisesti ei enää ole
seuraajaa", hän tuo luonnon seurakuntaan ja antaa sanalle uuden
sisällön ja tehon. Ja vaikka Emerson ei suinkaan kannata Svedenborgin
jumaluusopillisia järjestelmiä -- hän käy vastoin tapaansa suorastaan
ivalliseksi niitä kosketellessaan -- katsoo hän hänen tälläkin alalla
tehneen ihmiskunnalle palveluksia. Vielä kunnioittavammin puhuu hän
Svedenborgin näkijäkyvystä anatomian, astronomian, kemian ja fysiikan
alalla, missä ruotsalainen mystikko on aavistanut paljon sellaista,
josta vasta yhdeksännentoista vuosisadan tiede on päässyt selville.
Se, mikä maallikossa -- maallikossa sanan joka merkityksessä -- enimmän
herättää mielenkiintoa Svedenborgin persoonaa kohtaan, on epäilemättä
hänen omituinen sielullinen rakenteensa. Mies, joka näkee, olkoonpa
vaikka sisäisillä silmillään, enkeleitä, ja väittelee vainajien
kanssa, ei kuulu tavallisuuksiin. Jokapäiväisenä ei voi myöskään
pitää kykyä nähdä Göteborgista Tukholmassa tapahtuvaa tulipaloa,
muista yhtäläisistä tapauksista puhumatta. Kun lisäksi tiedämme, että
sama mies suoritti Kaarle XII:lle loistavia insinööritöitä, torjui
luotaan hänelle tarjotun matematiikan professorintoimen, aavisti vielä
keksimättömien kiertotähtien olemassaolon, suunnitteli lentokonetta ja
vedenalaista venettä, niin on luonnollista, että vaistomaisesti herää
halu tutustua lähemmin tähän omituiseen olentoon, joka kaikkeutta
syleilevässä monipuolisuudessa tuntuu kuuluvan itse Goethen ja Leonardo
da Vincin ylhäiseen sukuun.
Martin Lammin teos tuo meidät lähemmäs tätä sielullista probleemia.
Hän koettaa osottaa m.m., mitä Svedenborg on perinyt piispallisesta
kodistaan, mitä hänen mekanistis-matemaattisessa maailmankuvassaan
on yhteistä ajan muiden luonnontieteilijäin kanssa ja mitä hän on
oppinut lukuisilla jo nuoruudessa tehdyillä ulkomaamatkoillaan (hän
istui m.m. Newtonin luennoilla). Svedenborg näki luonnon suurena
mekanismina, joka liikkui ikuisessa kierteessä "rattain, jotka
eivät koskaan kuivuneet, akselin ympäri, joka ei koskaan kitissyt".
Tätä koneellista maailmankuvaansa sovitti hän luonnontieteellisenä
kautenaan arkailematta myöskin sielunelämän alalle. Ihmissielullakin
oli tässä järjestelmässä paikallista ulottuvaisuutta. Svedenborgilla
oli yhtä kehittynyt kyky kuin Rudbeckillä, "Atlantican" tekijällä,
käyttää hyväkseen ja järjestellä mielensä mukaan tosiasioita ja keksiä
vertauskuvallisia tarkoituksia vanhojen kirjailijain ja raamatun
tekstissä. Samoin kuin Rudbeckissä yhdistyy hänessä tavattomaan
oppineisuuteen käytännöllinen järjestelykyky sekä suuri loogillinen
todistelutaito. He olivat molemmat ennen kaikkea aikansa lapsia, 1600-
ja 1700-luvun vaihteen, jolloin luonnontieteet alkoivat nostaa päätään,
jolloin mielikuvitus ja keksimisinto avasi ihmishengelle aina uusia
houkuttelevia näköaloja.
Edelleen saamme Martin Lammin esityksessä seurata, miten tämän
materialistisen luonnontieteilijän kehitys vähitellen vie teosofiaan
ja mystiikkaan. Murroskaudella, joka sattuu samoihin aikoihin kuin
Svedenborgin ensimäiset haltio-tilat, lienee Svedenborg saanut
voimakkaita vaikutelmia samanaikaisista Ruotsissa puhjenneista
hengellisistä liikkeistä, jotka saivat usein omituisia kiihkeitä
muotoja. Vastoin useiden oikeauskoisten svedenborgilaisten väitteitä,
koettaa Lamm niinikään todistaa, että ulkomaiden mystillisten
kirjailijain lukemisella on runsas osansa Svedenborgin teologiassa.
Tässä ei ole mahdollista lähemmin kosketella Svedenborgin
jumaluusopillisia haaveita, hänen raamatuntulkintaansa ja hänen
uutta filosoofista järjestelmäänsä. Viimemainitussa kääntää hän
luonnontieteellisen kautensa monismin henkiseksi: koko maailmankaikkeus
on hänelle nyt henkeä ja kaikki ruumiillinen on vain vertauskuva
jostakin henkisestä. Kirjallishistoriallisesti mieltäkiinnittävää on,
että Lammin on onnistunut osottaa Svedenborgin saaneen teoloogiseen
oppirunoelmaansa "De cultu et amore Dei" (Jumalan palveluksesta ja
rakkaudesta) voimakkaita ja sangen syvälle meneviä vaikutelmia Miltonin
suuresta eepoksesta "Kadotettu paratiisi", siis samasta teoksesta,
joka on hedelmöittänyt niin monta runoilijamielikuvitusta (m.m., kuten
tunnettu, meidän Linnankoskemme). Lukuisilla näytteillä Miltonin
runoelmasta osottaa Lamm aivan yksityiskohtaisiakin vastaavaisuuksia
englantilaisen runoilijan ja ruotsalaisen mystikon välillä. Suurin
merkitys näyttää Miltonilla kuitenkin olleen Svedenborgiin siinä,
että viimemainittu häneltä oppi vapaasti käsittelemään raamatun
tekstiä ja ottamaan vaaria sen runollisista arvoista. Ja varmaan on
juuri heijastusta "Kadotetun paratiisin" runoilijasta kaikessa siinä
kauneudessa, jonka Atterbom on nähnyt "De cultu et amore Dei"-teoksessa
ja joka on saanut hänen romanttisen mielensä kuohahtamaan
seuraaviin innostuneihin sanoihin: "siinä on niin paljon runollista
inspiratsionia, että se, jaettuna tusinan runoilijan osalle, riittäisi
kiinnittämään heidät kaikki ensi luokan tähtinä runouden taivaalle."
Kuten näkyy, ei romantiikan päivinä säästetty voimakkaita värejä
enemmän arvostelussa kuin runoudessakaan.
Edellämainittu teos ilmestyi v. 1745 ja muodostaa se tavallaan
käännekohdan tekijänsä tuotannossa. Kaikki mitä Svedenborg sen
jälkeen eli noin 57:stä ikävuodestaan lähtien kirjoitti, kuuluu
hänen mystikkoja henkiennäkijäkauteensa. Hän tuntee tästä lähtien
vain puolittain kuuluvansa tähän maailmaan. Hän uskoi saaneensa
jumalallisen ilmoituksen raamatun opin oikein selittämiseksi,
mutta suoranaisesti ei hän toimi perustaakseen seurakuntaa ja
hankkiakseen itselleen kannattajia. Hän antaa teoksensa vaikuttaa
omalla tehollaan. Eläessään näyttääkin hän herättäneen enemmän
uteliaisuutta ja ihmettelyä kuin kannatusta. Hän elää erakkoelämää
pienen puutarhansa keskellä, ravitsee itseään pääasiassa leivällä,
maidolla ja kahvilla, paneutuu levolle säännöllisesti seitsemän
aikaan illalla. Hänen vastustajansakin myöntävät, että hän puhui mitä
erilaisimmista käytännöllisistä harrastuksista erinomaisen viisaasti
-- että hänen järkensä uskon asioissa oli sokaistu, siitä olivat he
luonnollisesti yksimieliset -- ja että hänen persoonallisuutensa teki
miellyttävän, puhtaan, lapsimaisen uneksivan vaikutuksen. Svedenborgin
päiväkirjoissa ilmenevä voimakas sukupuolitunne on antanut aiheen
sille jotenkin yleiselle otaksumalle, että Svedenborg olisi voimansa
päivinä ollut suuri hurjistelija ja että hänen vanhuutensa olisi
saanut maksaa nuoruusvuosien synnit. Tälle otaksumalle ei Lamm löydä
mitään pätevämpää tukea. Asettaapa hän hyvin kylmään ja verraten
epäromanttiseen valoon myöskin Svedenborgin niinikään paljon puhutun
rakkauden Polhemin tyttäreen.
Lempeämmin ei Lamm kohtele myöskään erästä juttua Svedenborgin
seurustelusta henkien kanssa, muuatta pientä kuvaelmaa, jossa
m.m. eräs suomalainen -- eikä kukaan vähempi kuin Porthan -- on
tullut osalliseksi roolien jaossa. Koska juttu ainakin Suomessa on
yleisesti levinnyt, mainittakoon se tässäkin, mutta näytteenä siitä,
minkälaisia Svedenborgin henki-seurustelut _eivät_ olleet. Tarina on
luettavana Atterbomin teoksessa "Svenska siare och skalder". Tämän
kertomuksen mukaan sai Porthan kerran, käydessään Svedenborgin luona,
odottaa häntä vierashuoneessa, samalla kun hän kuuli sisähuoneesta
Svedenborgin keskustelevan helisevällä latinalla jonkun kuvitellun
olennon kanssa "Rooman muinaismuistoista", henkilön, jonka hän jonkun
ajan kuluttua, innokkaasti kumarrellen, saattoi vierashuoneen läpi.
Tätä tehdessä nyökäytti hän sivumennen päätään Porthanille. Kun hän
vielä uudistuvin kumarruksin oli saattanut näkymättömän vieraansa
ovelle, kääntyi hän Porthanin puoleen ja ilmoitti tälle, että Vergilius
juuri oli ollut hänen vieraanaan -- muutoin "kerrassaan mukava mies".
Tämä romantikon pikkujuttu on, kuten Lamm osottaa, valitettavasti
täydelleen epähistoriallinen. Svedenborg ei kuvitellut henkiä todella
ympäristössään liikkuviksi, vielä vähemmin olisi hänen mieleensä
juolahtanut kehoittaa niitä istuutumaan hänen tuoleilleen y.m.s.
Uskomatonta on myöskin, että hän samalla kertaa kuin hänellä oli
tällainen henkinäkemys, olisi voinut tuntea suomalaisen vieraansa ja
tervehtiä tätä. Svedenborg oli henkien kanssa seurustellessaan, kuten
yleensä kaikki hänen kaltaisensa näkijät, eräänlaisessa haltio-tilassa,
mikä sulki hänen aistimensa kokonaan ulkomaailmalta. Hän ei myöskään
paikallistuttanut näkemyksiään ruumiillisiin silmiinsä, vaan olivat ne
hänelle sisäistä laatua.
Martin Lammin teos Svedenborgin kehityksestä on tavallaan tutkielma
intuitsionin, sisäisen näkemyksen, anastamasta herruudesta järjen,
logiikan yli. Se sisältää samalla kertaa taiteilijan, henkiennäkijän
ja uskonnonperustajan psykologiaa, s.o. sielullisia havaintoja
siitä mitä näille kaikille on yhteistä: usko että on olemassa joku
välittömämpi tie olemisen tuntemiseen kuin järki ja aistimin saatu
kokemus. Tämä runollinen usko Svedenborgissa onkin maallikolle ehkä
ainoa auringonsäde, joka lankee Svedenborgin teoloogisten järjestelmien
jäiseen aavikkoon.
Tämä ruotsalaisen kirjallisuushistorioitsijan tutkielma on syntynyt,
kuten tekijä itse esipuheessaan lausuu, tarpeesta etsiä romantiikan
juuria 1700-luvun mystillisestä kirjallisuudesta. Tekijä on niin ollen
pitänyt silmällä pääasiassa kirjallis-filosoofista puolta aiheessaan,
jättäen mikäli mahdollista syrjään m.m. varsinaiset elämäkerralliset
ainekset. Viimemainituista on jokunen vuosi sitten Helsingissä
pitämissään esitelmissä ruotsalainen kirkkohistorian professori Hj.
Fr. Holmquist antanut seikkaperäisen ja mitä mieltäkiinnittävimmän
kuvan. Ne luonteenominaisuudet ja se persoonallisuus, joka Martin
Lamminkin niukoista Svedenborgin henkilöllisyyttä ja elämää
kuvaavista piirteistä käy ilmi, valaisevat välähdyksittäin myöskin
eräitä muita arvoituksellisia runoilijoita Skandinavian myöhemmässä
kirjallisuudessa. Sangen usein tulee Martin Lammin Svedenborg-esitystä
lukiessa mieleen m.m. kolme toisistaan varsin kaukana olevaa
kirjailijaa, jotka tuntuvat kukin perineen ikäänkuin kipinän
Svedenborgin hengestä: Kierkegaard, Stagnelius, Strindberg.