Savolainen soittaja.
Kauppis-Heikki on harmaiden arkipäivien, pienten kohtalojen ja
maaseudun yksinkertaisten ihmisten runoilija. Hänen herkkä, melkein
naisellisen pehmeä kirjailija-laatunsa heijastaa valokuvalevyn
herkkyydellä niitä vaikutelmia, joita hän on saanut ympäristönsä
kansasta ja yksityisistä ihmisistä. Luulenpa, että on vaikea
kirjallisuudesta löytää Suomen kansaa tai sanokaamme Savon kansaa
väärentämättömämpänä, todellisempana iloissaan ja huolissaan,
ajatuksissaan ja tunteissaan kuin Kauppis-Heikin kertomuksissa.
Niinpä ovat tämän savolaisen kertojan teokset kaikkien kirjallisten
ansioidensa ohella verraton lähde kansansielun tuntemiseen. Ne ovat
kuin mieltäkiinnittävä kuvakirja siitä, miltä kappale Suomenmaata ja
sen kansaa näyttää ihmistuntijan silmillä katsottuna. Kauppis-Heikiltä
puuttuu melkein kokonaan lyyrillistä luonnonkuvausta -- siinä eroaa hän
m.m. maakuntalaisestaan Juhani Ahosta -- hänen koko mielenkiintonsa
on kohdistettu ihmiseen. Kaikki ikäkaudet, molemmat sukupuolet,
valoisat ja pimeät luonteet ovat löytäneet hänessä kuvaajansa,
mutta parhaansa on hän; ehkä kuitenkin luonut nais- ja lapsisielun
tuntijana. Hänen miestyypeissään on jotain avutonta, nöyrää, pehmeää
-- ikäänkuin epämiehekästä -- mutta samassa jotain liikuttavan
inhimillistä ja puhdasta, kuten esim. "Uran aukasijain" päähenkilössä.
Ehkä Kauppis-Heikki katsoo joskus henkilöitään liian läheltä, ehkä
hänen kuvauksestaan puuttuu joskus ilmaa, perspektiiviä -- varmaa on
kuitenkin, ettei meillä ole monta hänen veroistaan ihmistuntijaa.
Ja mitä parempaa voi kirjailijasta sanoa? Kauppis-Heikki on
aikoja sitten -- ja ehkä suuremmassa määrässä kuin kukaan hänen
ammattitovereistaan -- tehnyt luonnottomaksi ja tarpeettomaksi
sen raja-aidan, joka määritelmiä ja iskusanoja rakastavan yleisön
mielikuvituksessa erottaa kansankirjailijan taidekirjailijasta. Jos
vertaamme Kauppis-Heikin kertomatyyliä useankin n.k. taidekirjailijan
sanontaan ja tekotapaan, voi helposti sattua, ettemme n.k.
taiteellisuudessa löydä muuta eroa kuin että se edellisellä tuntuu
olevan vaistomaisempaa ja varmempaa kuin jälkimäisellä. Kuitenkin on
Kauppis-Heikin kirjallisessa tekniikassa huomattavissa eräänlainen
vanhoillisuus, mikä ehkä tekee esteitä hänen romaaniensa laajemmalle
levenemiselle. Hän on yhä edelleen mitä uskollisin realisti tai
naturalisti. Hän syventyy yksityiskohtaisella harrastuksella
pikkuseikkoihin, kaikkeen arkiseen ja jokapäiväiseen, kokonaisuuden
kannalta näennäisesti merkityksettömään. Hän ei tyylittele koskaan,
hänen mielikuvituksensa ei taida kulkea huipulta huipulle, vaan se
laskee ja kapuaa hiukan kiusallisella tarkkuudella kaikki ala- ja
ylämäet. On kirjailijoita, joiden teoksissa vuodet ja vuosikymmenet
vilahtavat silmien ohi, Kauppis-Heikin kirjoissa olemme kuulevinamme
erikseen jokaisen tunnin lyönnit ja kellonheilurin yksikantaisen
nakutuksen.
Kauppis-Heikin uuden romaanin nimi ei ole aivan onnistunut: "Savolainen
soittaja" maistuu kirjalliselta, mitä itse romaani ei suinkaan tee.
Sitäpaitsi ei nimihenkilö, "soittaja", mitenkään hallitse kertomusta,
vaan esiintyy hänen rinnallaan joukko muita, tavallaan suuremmalla
näkemyskyvyllä kuvattuja henkilöitä. Se mitä tässä romaanissa on
tai pyytää olla taiteilijasielun kuvausta, tuntuu kalpealta ja jää
ehdottomasti varjoon muun henkilökuvauksen rinnalla.
Romaanin alkupuolta hallitsee kaksi naista, Kustaava ja Heta. Edellinen
on leski ja hänellä on poika, Ville, ulkopuolelta avioliiton. Hän
karkoitetaan talosta, jota hän ennen on asunut emäntänä, ja tulee
lapsineen Hetan, Kivimäen emännän luo, missä hän löytää turvapaikan.
Kivimäellä on kaksi lasta, Veerti ja Otto. Kaikki mainitut henkilöt
ynnä Kivimäen isäntä, Haverinen, torppari, myöhemmin kolportööri
Simo Kurkinen ja entinen talonemäntä Annastiina muodostavat yhdessä
sen ihmisaineksen, jota tekijä liikuttelee. Kustaava ja Heta ovat
erinomaisia näytteitä Kauppis-Heikin luonnekuvauksesta. He ovat monessa
suhteessa sukulaisluonteita -- ennen kaikkea velvollisuudentunnossaan
-- ja kuitenkin on tekijä saanut hyvin näkyviin heidän erilaisuutensa:
edellisen toimitarmoisen päättäväisyyden ja jälkimäisen alistuvan,
nöyrän mielenlaadun. Romaanin toinen luku, jossa nämä molemmat naiset
kehräten ja lapsiaan tuuditellen keskustelevat tämän maailman asioista
yleensä ja naimis-kysymyksestä erikoisesti, on kuvattu erinomaisen
havainnollisella sielullisella näkemyskyvyllä. Me saamme Kauppis-Heikin
kuvauksessa m.m. panna merkille, miten harras uskonnollisuus ja
mitä karkein taikausko sekaantuvat aivan erottamattomasti näiden
kansannaisten mielikuvituksessa. Että suvaitsemattomuus kuuluu
tämänlaiseen uskonelämään, on itsestään selvää. Tässä romaanissa
ilmenee se m.m. Veertin, alkavan soittoniekan, viuluharrastusten
vainoamisena hänen äitinsä puolelta.
Myöskin lapsikuvauksen alalta on "Savolaisessa soittajassa" hyviä
näytteitä, jopa sellaisia, joita tekee mieli verrata Pakkalan
hienoihin, herkullisiin lapsi-novelleihin. Pakkalan älyllistä
valppautta ja leikkivää huumoria ei Kauppis-Heikillä tosin ole, joten
edellisen pohjalais-poikaset tuntuvat saaneen plastillisemman kuvauksen
kuin jälkimäisen savolaiset ihmis-alut. Mutta Kauppis-Heikissä on
jotain synnynnäisen naivia, herkästi myötätuntevaa, joka antaa hänen
lapsikuvauksilleen eräänlaisen välittömyyden tuoksun, mikä ei ole
vaikuttamatta lukijaan. Tällöin ajattelen etupäässä hänen kuvaustaan
Villestä, Kustaavan pojasta. Kuinka oikeaan osattu onkaan esim.
mieliala pienessä metsätorpassa, minne poikanen jää yksin viettämään
talvipäivää, äidin lähdettyä kylään hankkimaan ruokavaroja! Myöskin
poikasen suhde uskontoon on sattuvasti kuvattu. Sensijaan on vaikeampi
saada havainnollista kuvaa Veertistä, soittaja-pojasta. Hänen vaalea
ihanteellinen luonnonlaatunsa tuntuu jääneen vaille varmoja piirteitä.
Romaani seuraa poikasten elämänvaiheita pitemmältikin, tehden kuitenkin
eräässä kohden noin vuosikymmenen käsittävän hyppäyksen. Veertistä
tulee viuluniekka ja vanhan kotitalonsa isäntä ja hän suunnittelee
lapsuudenystävänsä Villen kanssa turvakotia isättömiä poikia
varten. Tämä aihe, joka kasvaa esiin romaanin loppupuolella, tuntuu
kokonaisuuden kannalta etsityltä ja vieraalta. Se särkee romaanin
rakennetta ja panee aavistamaan, että tekijällä on ollut eräitä, jos
niin saa sanoa, ihmisystävällisiä sivutarkoituksia romaanillaan.
Tendenssi ei luonnollisesti ole itsessään luvaton -- harvapa lienee
se kirja, jossa ei ole mitään "tendenssiä" -- mutta jos tämä sivu-
(tai pää-) tarkoitus ei ole elimellisesti kasvanut yhteen teoksen
taiteellisen henkilökuvauksen kanssa, joutuu kokonaisuus kärsimään.
Romaaninsa viime sivuilla tuntuu Kauppis-Heikki taas ottavan ikäänkuin
vahinkonsa takaisin. Poikakoti-unelmat sortuvat, Veerti kuolee äkkiä
ja Ville ajetaan yhdessä erään työmiehen kanssa talosta. He joutuvat
kulkemaan "samaa polkua, jota Kustaava ja Annastiina olivat astelleet
noin kaksikymmentä yksi vuotta aikaisemmin".
Tämä romaanin päätös johtaa mieleen lopun René Bazinin "Donatiennessa",
joka ilmestyi suomeksi samoihin aikoihin kuin Kauppis-Heikin romaani.
Niinkuin Bazinin sankaritar ottaa jalkaansa puukengät siitä, mihin
toinen, velvollisuuksiaan paennut nainen oli ne jättänyt, niin ottaa
Kauppis-Heikin romaanissa sukupolvi toisensa jälkeen kantaakseen
sen työn ja velvollisuuksien taakan, jonka edellinen on luovuttanut
perinnöksi. "Savolaisen soittajan" yllä lepää harmaa, alakuloinen
mieliala. Se pitkä, yksitoikkoinen työpäivä, jonka Kauppis-Heikin
sankarit suorittavat retkellään kehdosta hautaan yksinkertaisissa,
ahtaissa elämänoloissa, nälän ja pakkasen vaaniessa ovien takana,
painaa leimansa hänen kirjoihinsa. Niin tunnemme "Savolaisessa
soittajassakin" laahustavien minuuttien ja sekuntien raskaan
verkkaisen kulun. Mutta tästä tunnelman alakuloisesta harmaudesta
huolimatta antaa Kauppis-Heikin uusinkin teos kauniin todistuksen
velvollisuudentuntoisesta ja työteliäästä kansasta. Saarijärven
Paavo on moninkertaistunut Kauppis-Heikin ihmiskuvauksissa, saanut
lihaa, verta, muuttunut tyypistä yksilöksi, inhimillisine tunteineen,
ajatuksineen, hyveineen ja heikkouksineen.
"Savolainen soittaja" muistuttaa uudelleen jokaiselle kirjallisuutemme
ystävälle, mikä verraton kansansielun kuuntelija meillä on
Kauppis-Heikissä.