Tähdenlento.
Koidula, virolainen runoilijatar, on romantiikan naisia, Rahelin,
Bettinan ja Carolinen henkisisar, yksi noita uudenajan sinisukkia,
joiden elämäntyötä ja merkitystä ei voi arvostella yksistään heidän
omien kirjallisten saavutustensa perustalla. Heidän vaikutuksensa
säteilee tavallisesti välittömimmin heidän persoonastaan, heidän
yksityisissä suhteissaan, seuraelämässä ja kirjevaihdossa. Heidän
asemaansa aikansa kulttuurissa on aina vaikea määritellä -- heidän
merkitystänsä tulee helposti arvostelleeksi joko liian suureksi
tai liian pieneksi. Usein ovat näiden hengettärien lahjat sitä
lajia, että ne pääsevät täysiin oikeuksiinsa vain keskustelussa,
henkevässä juttelussa, ja kun mikään fonograafi ei ole ikuistanut
heidän seurallisia hyveitään, joutuu jälkiaika helposti epäilemään
aikalaisten arvostelua. Kun lukee esim. mitä ylistyshymnejä niin
erilaiset henkilöt kuin Heine ja Grillparzer ovat kirjoittaneet
Rahelista ja vertaa niitä Rahelin ainoaan jälellejääneeseen teokseen,
hänen kirjekokoelmaansa, ei oikein tiedä, uskoako omien silmiensä ja
oman järkensä vaiko aikalaisten todistuksia. Naiset alleviivailevat
luonnollisesti mielellään, varsinkin tänä naisliikkeen aikakautena,
näiden hengettärien merkitystä. Tarjoutuuhan heille tässä tilaisuus
osottaa, miten huomattavassa määrässä naiset ovat ottaneet osaa ajan
hengen luomiseen ja miten väärin on rajoittaa heiltä siihen tilaisuutta
siinä ajassa, jossa elämme. Niinpä on Ellen Key kirjoittanut juuri
Rahelista, "ensimäisestä uudenaikaisesta naisesta", pikkuisen nerokkaan
kirjan, joka elämäkerrallisen suorituksensa ohella tuntuu raivaavan
tietä vielä uudenaikaisemmille naisille. Myöskin Carolinesta olen
lukenut innostusta uhkuvan naiskirjailijan kuvauksen, mutta kuka tämän
kirjan tekijä oli, se ei ole jäänyt mieleeni. Vaikka emme olisikaan
sitä mieltä, että ainoastaan nainen voi naista ymmärtää, niin ei sovi
kieltää, ettei joskus mielellään lukisi naisten, varsinkin lahjakkaiden
naisten, kuvauksia kanssasisaristaan. Tällaisista kirjoista opimme
ainakin sen, millä tavalla naiset _tahtovat_ että heidän osuutensa
kulttuurielämässä ymmärrettäisiin.
Kun ajattelee tällaisia naisten kuvauksia naisista -- ja nimenomaan
esim. juuri Ellen Keyn kirjaa Rahelista -- täytyy myöntää, että Aino
Kallas suhtautuu erinomaisen kylmäverisesti kuvattavaansa. Hänen
mielenkiintonsa "Emajoen satakieltä" kohtaan tuntuu paikkapaikoin
niin "tieteelliseltä", että se tässä suhteessa joskus lähentelee
aivan päinvastaista äärimmäisyyttä. Sille joka tuntee Aino Kallaksen
novellituotannon, onkin ilmeistä, ettei hänellä ole mitään
sukulaisluonteen synnynnäistä myötätuntoa (eikä ennakkoluuloja)
sellaista haltioituvaa, sairaalloista, tekisi mieleni sanoa dionyysistä
runoilijatarta kohtaan kuin Koidula. Aino Kallas katselee häntä
syrjästä päin, ulkokohtaisesti, pikemmin niinsanoakseni uteliaasti kuin
myötätuntoisesti. Hän pyrkiikin kohta uudenaikaisen psykiatrikon tapaan
etsimään erinäisistä perinnöllisistä taudinomaisista taipumuksista ja
ruumiin tiloista selitystä Koidulan erikoisuudelle. Niinpä antaa tekijä
tarkan ja mieltäkiinnittävän selonteon Koidulan "veren" perinnöistä,
s.o. niistä taipumuksista, jotka ilmenivät hänen isänsä ja äitinsä
suvussa.
Koidula, eli, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, Lydia Jannsen oli
syntynyt v. 1843 lukkarin virkatalossa Liivinmaalla Vändran pitäjässä.
Isän puolelta on hän virolaista juurta, äidin puolelta saksalaista.
Hänen sukuperintöään kuvaa Aino Kallas seuraavalla tavalla: "Hän
on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset
ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen
kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa
tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia
ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän
kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta kuin väkevätuoksuinen
suoyrtti."
Näiden rivien kirjoittaja ei ole siinä määrin, kuin "Tähdenlennon"
tekijä tuntuu olevan, vakuutettu, että suku- ja sairastutkimuksen
tietä voidaan paljonkaan "selittää" taiteellisia lahjoja. Monenlaisia
sairaalloisia taipumuksia näyttää ilmenneen Koidulassa ja hänen
suvussaan, mutta missä suhteessa ne ovat olleet hänen runollisiin
kykyihinsä, se kysymys jää nähdäkseni tekijän monien selitysyritysten
jälkeenkin jonkun verran avoimeksi. Tästä huolimatta -- ja
tämähän onkin sivuseikka -- on Aino Kallaksen esitys virolaisesta
runoilijattaresta psykoloogisesti valaiseva. Koidulan sielullinen
erikoisuus ja sen kehitys muodostavat kirjan varsinaisen juonen, kun
sensijaan ajan virolainen kulttuuriympäristö jää pienemmälle osalle.
Luonnollistahan onkin, että Aino Kallas novellikirjailijana suhtautuu
sankarittareensa hiukan toisin kuin varsinainen kirjallisuus- ja
kulttuurihistorioitsija.
Joka tapauksessa saamme havainnollisen kuvan Koidulan lapsuus- ja
nuoruusvuosista, hänen pitkistä työpäivistään isänsä sanomalehdessä,
hänen runokokoelmiensa "Kedon kukkien" ja "Emajoen satakielen"
syntymisestä ja vastaanotosta, hänen tyttömäisestä kiintymyksestään
vanhaan Kreutzwaldiin, hänen elämänsä ehkä täyteläisimmistä hetkistä
Viron suurilla laulujuhlilla v. 1869, hänen myöhään heränneistä
rakkauksistaan, hänen naimisiin menostaan miehen kanssa, joka ei
ymmärtänyt hänen harrastuksiaan, hänen äidiksi tulostaan ja hänen
verkkaisesta riutumisestaan ja kuolemastaan. Varmaan on Aino
Kallas osannut oikeaan, kun hän pitää haltioitumiskykyä Koidulan
perusominaisuutena, "kiinteimpänä kiteytymänä tämän luonteen
kristallikerrostumassa". Hänen suhteensa häntä neljäkymmentä vuotta
vanhempaan Kreutzwaldiin on kuvaava ja muistuttaa Bettinan suhdetta
vanhaan Goetheen, Myöskin hänen runoutensa näyttää vuotaneen tulisena
ja välittömänä tällaisista haltiotiloista. Pääasiallisin osa Koidulan
lyriikkaa, joka sisältää myöskin paljon mukaelmia ja käännöksiä,
on aiheeltaan isänmaallista. Niistä otteista päättäen, joita Aino
Kallaksen kirja tarjoo, eroaa se persoonallisen sävynsä ja rohkean
kuvakielensä puolesta edukseen tavallisesta juhlarunoudesta. Niiden
sankarillinen isänmaallinen paatos antaa aihetta verrata niiden
tekijää, kuten Aino Kallas on tehnyt, Jeanne d'Arc'iin. Myöskin jonkun
määrän seuranäytelmiä on Koidula kirjoittanut, mutta ovat ne pääasiassa
mukaelmia ja taiteelliselta arvoltaan heikkoja.
Koidula eli 43:n vuotiaaksi, mutta vain lyhyt osa hänen elämäänsä
kuuluu varsinaisesti kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan.
Mennessään n. 30:n iässä naimisiin saksalaistuneen lättiläisen
lääkärin Michelsonin kanssa ja muuttaessaan asumaan Kronstadtin
"muurikaupunkiin", lakkaa hänen hengetär-kautensa ja hänen tulensa
sammuu. Hänen luonteessaan ei ollut kykyä tietoisesti ohjata omaa
elämäänsä, vaan ajoi hän avioliitollaan umpikujaan, josta ei enää
ollut paluuta. Hänen kotinsa on saksalainen, ainoastaan vanhimmalle
pojalleen, joka kuitenkin kuolee aivan nuorena, koettaa hän opettaa
vironkieltä. Hänen molemmat tyttärensä saavat saksalais-venäläisen
kasvatuksen.
Pienenä valonläikkänä näinä runoilijattaren traagillisina loppuvuosina
on v. 1877 Tartossa vietetty Aleksanteri I:n muistojuhla. Läsnä olivat
sekä Kreutzwald että Koidula. Virallisten esitysten jälkeen nousi
Koidula ja puhui "laulu-isän" kunniaksi. Kreutzwald vastasi puheeseen
kohottaen eläköönhuudon "Emajoen satakielelle". Tämä tervehdys oli
nähtävästi viimeinen, jonka Kalevipoegin tekijä ja "Eestimaan"
runoilijatar vaihtoivat keskenään.
On jo mainittu, että Aino Kallaksen mielenkiinto on kohdistunut
pääasiassa tehtävän yksilö-psykoloogiseen puoleen. Tällä alalla onkin
"Tähdenlennolla" nähdäkseni paljon ansioita. Joskin tekijä toisinaan
tuntuu eksyvän hiukan hedelmättömään psykoloogiseen hiuksenhalkomiseen,
joka joskus muistuttaa leikkimistä sanoilla, paljastuu kuitenkin hänen
kirjastaan esitettävän persoonallisuuden pääpiirteet selkeinä ja
vakuuttavina. Suomalaisella yleisöllä on täysi syy tehdä tuttavuutta
veljeskansamme runoilijattaren kanssa sellaisena kuin hän esiintyy
suomalaisen kirjailijattaren kuvaamana.