Parisin Notre-Dame.
Victor Hugon "Notre-Dame" tulee meille 84 vuotta jälkeen syntymänsä.
Parempi myöhään kuin ei koskaan.
"Parisin Notre-Dame" on niitä kirjoja, jotka eivät vanhene. Tai
paremmin: siinä on jotakin, joka ei vanhene. Kun loistavatkin kyvyt
luovat vain omaa aikakauttaan varten, tyydyttävät sen henkisiä
tarpeita, täyttävät sen kauneuskäsityksen mitan, tulkitsevat sen
tunteita, ajatuksia ja mielitekoja, voi sattua, että nerot, itse
aikansa lapsia, samalla satuttavat johonkin yleisinhimillisempään,
johonkin, joka löytää kaikupohjaa vielä silloin, kun heidän
sukupolvensa on mennyt hautaan. Heidän teoksensa kohoavat näkyviin
vielä vuosisatojen päästä, kun ajan lentohiekka jo on peittänyt kaiken
pienen ja hauraan niiden ympärillä. Sellaiset teokset yhdistävät
toisiinsa historian aikakausia, maailmankäsityksiä ja kirjallisia
kouluja. Ne ovat renkaita kehityksen ketjussa, ne eivät koskaan käy
tarpeettomiksi, koska ilman niitä puuttuisi yksi väliaste syyn ja
seurauksen jatkuvassa sarjassa. On runoteoksia, joiden ohi ihmiskunta
voi kasvaa, mutta joita se ei kuitenkaan koskaan tahdo kieltää. Ne
kuuluvat toiseen ikäkauteen, mutta ne osottavat uskollisesti ja
lahjomattomasti mistä kehitys on kerran kulkenut.
Victor Hugon suuri proosarunoelma, jonka hän on ristinyt kuuluisimman
goottilaisen kirkon nimellä, tuo mieleen tällaisia ajatuksia, koska
se on mitä suurimmassa määrässä oman aikakautensa, ranskalaisen
romantiikan, tuote samalla kun se kuitenkin on säilyttänyt
viehätysvoimansa vielä vuosisadan taakse. Kun Victor Hugo kirjoitti
"Notre-Dame'insa", oli hän vielä nuori, tuskin 30:n vuotias, mutta
neronsa -- ja suuren turhamaisuutensa -- koko voimalla tunsi hän
jo silloin kutsumuksensa romantiikan ylipappina ja kirjallisena
päällikkönä. Hänen mahtava kaunopuheinen runoutensa, joka enemmän
loisti kuin lämmitti, oli kerännyt kuin aurinko ympärilleen
pienempiä kiertolaisia. Ajan runoilijat tunsivat hyvin tien Victor
Hugon asunnolle Rue de Vaugirard'in varrella. Hän antoi heille
päivän kirjalliset tunnussanat ja esteettisen teorian. Ranskalaisen
romantiikan kuuluisa kriitikko Sainte-Beuve, itse runoilija, istui
hänkin nuoruudessaan Hugon jalkojen juuressa ja vihdoin Hugon
kauniin rouvan jalkojen juuressa, mikä jälkimäinen seikka teki
lopun ystävyydestä romantiikan suurimman runoilijan ja suurimman
arvostelijan välillä. Minkälainen sädekehä ympäröi Victor Hugota jo
hänen kirjailijatoimintansa alkuvaiheissa voi päätellä esim. Théophile
Gautier'n kertomuksesta, että hän kolkuttaessaan ensi kertaa Hugon
ovelle kääntyi kahdesti takaisin kynnykseltä sydämentykytyksen takia ja
että hän nähdessään silmästä silmään ihailemansa mestarin oli vähällä
pyörtyä "kuin Esther seisoessaan Ahasveruksen edessä". Koko pitkän
elämänsä aikana, kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1885, säilytti
Hugo tämän näkyvän asemansa Ranskan parnassolla. Hänen elämänsä aikana
ehti Ranskan valtiomuoto vaihtua monet kerrat ja ehkä vielä useammin
vaihtoi Hugo poliittista väriä. Hän oli bourbonisti, bonapartisti,
liberaali, tasavaltalainen, sosialisti -- kaikkea yhtä intohimoisesti.
Runoilijana sensijaan ei hän muuttanut väriä. Hän oli sama haltioitunut
näkijä, sama suuriin sanoihin mieltynyt kaunopuhuja, sama loistoa,
räikeitä värejä, vastakohtia rakastava maalari ja lopuksi sama kielen
kaikki sointuvarat tunteva runoilija kirjoittaessaan kahdenkymmenen
vanhana ensimäiset oodinsa ja julkaistessaan enemmän kuin puoli
vuosisataa myöhemmin "Vuosisatojen legendan" jälkimäisen osan. Oman
mielikuvituksensa taipumuksesta epätodellisiin, samalla kertaa
kauniihin ja rumiin, yleviin ja groteskimaisiin kuvitelmiin, teki hän
romantiikan teorian, jota hän selitteli teostensa huomiotaherättävissä
esipuheissa.
Kun nykyaikainen lukija käy käsiksi Victor Hugon "Notre-Dame'iin",
täytyy hänen varata itselleen kärsivällisyyttä ja aikaa. Meidän
päivinämme pidettäisiin syntinä kirjoittaa niin paksuja romaaneja
kuin "Notre-Dame", romaaneja, joissa olisi, vaikkapa useidenkin
elävien, runoudella täytettyjen sivujen rinnalla, niin paljon
kuolleita lehtiä kuin "Notre-Dame'issa" -- sillä niitä siinä on
todella! Mutta sittenkin: jollei lukija ole erittelevän naturalistisen
romaanin koulussa menettänyt kykyä siirtyä mielikuvituksessaan
etäisiin aikoihin ja oloihin, kauas nykyhetken todellisuudesta,
antautua runoilijafantasian ohjattavaksi maailmaan, missä kaikki
mittasuhteet ovat toiset kuin siinä arkisessa ympäristössä, jonka me
kaikki tunnemme -- niin, jos hänellä itsellään on mielikuvitusta,
ei hän ole palkinnotta lukeva tämän suuren romantikon suurta kirjaa
kannesta kanteen. "Notre-Dame'in" yksityiskohdat ovat usein väsyttäviä
historiallisine yleiskatsauksineen, mutta suurissa piirteissä sulavat
nämä eri episoodit kokonaisuuteen. Victor Hugon romaani on kuin suuret
goottilaisen rakennustaiteen tuotteet: sitä on arvosteltava, ei
yksityisten osiensa puolesta, vaan kokonaisuutena, välimatkan päässä,
joka sallii teoksen rakennetta hallitsevien suurpiirteisten rytmien
tulla oikeuksiinsa.
Victor Hugon proosarunoelmalla ei ole pienempää tarkoitusta kuin
rakentaa uudelleen 1400-luvun Parisi, herättää henkiin keskiaika,
josta kaikki romantikot ovat uneksineet. Se akseli, jonka ympäri
Hugon mielikuvitus tässä romaanissa kiertää, on Notre-Dame-kirkko
Cité-saarella, Parisin vanhimmassa osassa. Tämä valtava goottilaisen
rakennustaiteen tuote kaariholveineen, sokkeloineen, fantastisine
kiviveistoksineen, jotka esittävät noitia, eriskummaisia eläimiä,
enkeleitä ja piruja, on Victor Hugolle lihaksitullut keskiaika samalla
kun se on hänen räikeitä kuvitelmia rakastavan runoutensa vertauskuva.
On kuin Hugo olisi tahtonut romaanissaan antaa puheenvuoron yhdelle
niistä romanttisista pirunpäistä, jotka enemmän kuin puolen
vuosituhannen ovat miettivinä tuijottaneet yli Seinen kaupungin.
Se keskiaika, jota Hugo romaanissaan kuvaa, on taikauskon,
raakojen kansanhuvien, yöllisten rosvo-veljeskuntien, kullanteon
ja noitavainojen aikaa. Ihmiset, jotka liikkuvat tässä villeillä
vaistoilla kyllästetyssä ilmapiirissä, edustavat enemmän erilaisia
läpileikkauksia keskiajan yhteiskunnasta kuin yksilöllistä
psykologiaa. He ovat monessa suhteessa epäinhimillisiä luonteidensa
rajussa yksipuolisuudessa. Kuitenkin kiinnittävät he lukijan
mieltä sen havainnollisen runoilija-mielikuvituksen takia, jolla
he ovat esitetyt. Kuinka suurenmoisella tavalla tuokaan runoilija
näyttämölle esim. Quasimodonsa, ramman, kuuron, kyttyräselkäisen ja
yksisilmäisen Notre-Dame'in kellonsoittajan, ihmishirviön, jonka
sielussa palaa yksi suuri, puhdas tunne. Oikeuspalatsin suureen
saliin on kerääntynyt kansaa juhlimaan eräitä korkeita ruhtinaallisia
vieraita, jotka ovat saapuneet kaupunkiin. Runoilija Gringoire
on tilaisuutta varten kirjoittanut näytelmän ja sitä esitetään
par'aikaa. Kuitenkaan ei se jaksa kiinnittää joukon huomiota, joka
hyvin mielenosotuksellisella tavalla kääntyy toisaalle. Kokonaan lyö
runoilijan laudalta flaamilaisen porvarin -- tietysti flaamilaisen!
-- ehdotus, että käytettäisiin yhdessä-oloa samaan tapaan kuin esim.
Gentissä vastaavaa tilaisuutta: että valittaisiin narripaavi! Se joka
osaa virnistää julmimmin, se valittakoon paaviksi. Kilpailu olkoon
vapaa kummallekin sukupuolelle. Gentin porvarin ehdotus saavuttaa
parisilaisten hyväksymisen ja kilpailu alkaa. Runoilija odottelee
näytelmineen levottomana ottelun päättymistä -- "saadaanpa nähdä,
kumpi lopulta voittaa, virnistyksetkö vai kaunokirjallisuus" -- ja
se päättyy todella hänen tappiokseen. Monen hylkäystuomion jälkeen
hyväksytään voimakkailla mielenosotuksilla, joihin itse gentiläinenkin
asiantuntijana ottaa osaa, narripaavi. Oli saatu nähdä jotain
virnistyksen alalla ennen saavuttamatonta. Huippuunsa nousee kuitenkin
joukon ihailu, kun kävi selville, että luultu virnistys olikin valitun
narripaavin luonnollinen kasvojenilme. Narripaaviksi valittu oli
Quasimodo, Notre-Dame'in kellonsoittaja.
Yllä kerrottu pieni välikohtaus antaa aavistaa, minkälaisista
aineksista Hugon romaani on kokoonpantu. Ylevää ja naurettavaa,
kaunista ja rumaa rinnan vieri vieressä ja samassa olennossa. Victor
Hugolla ei voi juuri sanoa olevan taipumuksia komiikkaan, mutta
eräänlaista hirsipuuhuumoria tapaa kyllä tässä romaanissa. Kun
runoilija Gringoire lähtee saman päivän ehtoona, jona hän oli kärsinyt
musertavan tappion kilpailussaan narripaavin kanssa, vaeltelemaan
Parisin katuja, etsien rauhallista nurkkausta yöpaikakseen ja sopivaa
kiveä päänalaisekseen, joutuu hän rosvoliiton käsiin. Parisin
yöritarit, nykyisten mainehikkaiden apashien edeltäjät, tuomitsevat
Gringoiren rahattomana miehenä kuolemaan. Runoilija pakoitetaan
nousemaan eräänlaisille hiukan horjahteleville hirsipuulaitteille.
Näille noustessaan ei hän kuitenkaan ole vielä unohtanut kaikkia
ammattiinsa kuuluvia asioita -- mikä käy ilmi hänen huudahduksestaan:
"Piru vieköön! Minähän taitan niskani. Teidän tuolinne ontuu
niinkuin Martialiksen distikonit. Siinä on yksi heksametrinen
ja yksi pentametrinen runojalka." Tällaista lienee lupa kutsua
hirsipuuhuumoriksi tämän sanan kaikkein ensimäisessä merkityksessä.
Runoilijan pelastaa hirrestä mustalaistyttö Esmeralda, Victor Hugon
romaanin omituinen hengetär, puoleksi katutyttö, puoleksi pyhimys,
joka herättää niin monen miehen intohimot. Quasimodon kiintymys
Esmeraldaan, josta ei kuolemakaan häntä eroita, on tämän runoelman
suuri, onneton, romanttinen rakkaus. Se muistuttaa, niinkuin niin
moni muukin motiivi tässä romaanissa, kansansadun aiheita, se on
etäinen toisinto onnettomasta ja rumasta vuorenpeikosta, joka rakastuu
kauniiseen maan tyttäreen. Parisin suuri sokkeloinen katedraali on se
vuorenlinna, johon Quasimodo hetkeksi saa riistetyksi aarteensa suojaan
taikauskoisen tuomarivallan ja hurjistuneen roskajoukon ulottuvilta.
Hänen onnensa ei tule pitkäaikaiseksi. Esmeralda tuomitaan ja hirtetään
noitana ja vasta kuolemassa kuuluu hän kokonaan Quasimodolle, joka ei
enää eroa hänen ruumiinsa äärestä.
Victor Hugon romaani on myöskin aaterunoelma. Tekijä on kätkenyt
kuvauksiinsa käsityksensä historiasta ja ihmiskunnan kehityksestä.
Toisinaan hän kaunopuheiseen tapaansa unohtaa taiteilijan varsinaisen
tehtävän, kuvaamisen, ja kääntyy lukijan puoleen suoranaisilla
historiallis-filosoofisilla esityksillä. Hän johtaa meidät valtavaan
historialliseen taulukokoelmaansa, jossa varsinkin joukkokohtauksia
esittävät laatukuvat ovat hyvin edustetut, mutta hän ei jätä meitä
oman onnemme nojaan, hän seuraa itse koko ajan mukana toimeliaana
ja innostuneena oppaana. Hänen hiukan liian kaunopuheinen tapansa
selittää ja täydentää valaisevilla yleiskatsauksilla historiallisia
maalauksiaan, muistuttaa melkein tungettelevaa italialaista
_ciceronea_. Toisinaan väläyttelee hän nerokkaita näköaloja ihmissuvun
kehityksestä, kuten esim. Claude Ferron tunnetussa lauseessa: "Tämä
on surmaava tuon. Kirja on surmaava rakennuksen." Victor Hugon
käsityksen mukaan oli rakennustaide se suuri kirja, johon ihmiskunta
halki vanhan- ja keskiajan vuosisatojen kirjoitti ajatuksensa. Tähän
graniittikirjaan, joka alotettiin Itämailla ja jota jatkettiin
Kreikan ja Rooman päivinä, on keskiaika kirjoittanut viimeisen
lehden. Kirjapainotaidon välityksellä riisuu ihmisajatus yhden muodon
pukeutuakseen toiseen. Painettu kirja, "tuo rakennusta kalvava mato",
imee arkkitehtuurilta mehun ja voiman. Goottilaisuuden mukana laski
iäksi rakennustaiteen aurinko. Sen tilalle on astunut kirja, kirja,
joka on kestävämpi kuin rakennus, kirja, joka on kaikkialla yhtaikaa
kuin kaikkiin ilman ääriin lentävä lintuparvi. Kirja on saavuttamaton,
hävittämätön, se sekoittuu ilmaan. Se on luotu kestävyyttä ja
kuolemattomuutta varten.
Tässä haltioituneessa ylistyslaulussa Gutenbergin keksinnölle
on Victor Hugo kokonaan omaa itseään. Hänellä jos kellään oli
taikauskoinen luottamus sanan voimaan. Sentähden oli hänelle myöskin
runoilijan tehtävä vakava kuin uhritoimitus. Juhlallinen ja ankara
on myöskin hänen Notre-Dame-romaaninsa sävy. On kuin sitä lukiessa
todella siirtyisimme Parisin tuomiokirkon valtavien suippokaarien
alle, salaperäiseen hämärään, minne valo tunkeutuu vain värikkäiden
ikkunamaalausten siivilöimänä, epätodellisena, unenomaisena. Ja
niinkuin Parisin Notre-Dame'issa ja sen edustalla voi vielä tänä
päivänä nähdä kaiken katolilaisen hartauden ohella seurakunnassa
välittömiä ilmauksia maallisista harrastuksista ja iloista, niin
sekoittuu Victor Hugon romaanissa ylimaalliseen romanttiseen
urkusoittoon säveliä suuren Panin villistä huilusta.
* * * * *
Victor Hugon romanttinen proosaeepos, jolle runoilija Huugo Jalkanen on
antanut oivallisen suomenkielisen asun, tulee meille aikana, jolloin
kirjallisuutta harrastava yleisömme ja varmaan suuri osa kirjailijoista
elää vielä realististen taideteoriojen lumoissa. Luulen, että meillä
on sangen yleinen se käsitys, että pieni realistinen erittelevä
novelli on kaiken runouden viimeinen sana. "Terve realismi" -- sehän
on meillä päivän tunnus. Ehkä on yleisöllä kuitenkin syytä suhtautua
eräänlaisella varovaisuudella näihin esteettisiin iskusanoihin. Siinä
kirjallisuudessa, missä realistinen novelli on kehitetty huippuunsa
ja missä meidänkin kirjailijamme ovat käyneet opissa, on jo realismin
jälkeen huudettu valtaistuimelle monta kirjallista -ismia, vanhan
säännön mukaan, joka kuuluu: kuningas on kuollut, eläköön kuningas!
Se mikä kirjallisuudessa ei kuitenkaan koskaan kuole, todellisen
runoilija-mielikuvituksen tuote, elää kaikkien kirjallisten
vallankumousten uhallakin. Sellainen on m.m. Victor Hugon "Notre-Dame",
ranskalaisen romantiikan suurin proosarunoelma, joka raskaiden
ja hiukan väkivaltaisten muotojensa taakse kätkee salaperäisen,
mielikuvituksen ja runouden temppelin.