Segelfoss By.
Knut Hamsunin uuden romaanin kannesta luen, että "Segelfoss By" on
hänen kuudeskolmatta kirjansa. Tasan yhtä monta vuotta on kulunut
hänen esikoisteoksensa ilmestymisestä. Siitä lähtien kuin Hamsun keksi
olevansa kirjailija -- tai oikeammin siitä lähtien kuin yleisö ja
arvostelu sen keksi -- on hän siis korjannut keskimäärin yhden sadon
vuotta kohden. Jos joskus on sattunut vuosi väliin, on sato seuraavana
ollut kaksinkertainen.
Niin on siis itse Hamsunkin, luonnonrunoilija, ulkoilma-ihminen,
oppositsionimies alistunut siihen yhteiskunnan tapaan, joka saa
aikaan sellaisia ihmeitä, että runoteokset ilmestyvät säännöllisten
väliaikojen kuluttua, aivan kuin sanoma- ja aikakauslehdet!
Hamsunin lukijakunta on luonnollisesti tervehtinyt ilolla näitä
runottaren määräaikaisia vieraissakäyntejä. Nuoriherra X. on jo
alkusyksystä voinut joltisellakin varmuudella luvata nuorelle
ystävättärelleen: -- Minulla on sinulle jo tiedossa kirja jouluksi,
kaunis kirja, paljon rakkautta.
Hamsunhan ei ole enää nuori -- hän on jo ehtinyt puoliväliin kuudetta
vuosikymmentä -- mutta hänessä on jotain, joka varmaan aina tulee
runsaimmin löytämään vastakaikua nuorissa. Se joka, niinkuin Hamsun,
on vaistojen runoilija, ennen kaikkea rakkauden, tulee aina ensi
sijassa etsimään yleisönsä nuorten keskuudesta. Hamsunin vaistorunous
on alituisessa kapinassa yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia vastaan,
kuuluen siihen luonnon ikuiseen oppositsioniin kulttuuria vastaan, joka
ei koskaan laske alas aseitaan. Mutta hänen runoudessaan on jotain
muutakin, joka antaa sille sen tuoreen, nuorekkaan värin, ja se on sen
kevyt iva, sen lyyrillinen ironia, joka kuin kultapöly joskus kimaltaa
sen ihmiskuvauksen yllä.
Kuinka vuolaana tulvehtiikaan Hamsunin luonnon- ja vaistorunous
sellaisissa romaaneissa kuin "Pan" ja "Victoria"! Ne sisältävät
samaa välitöntä, tulvilleen patoutunutta rakkauslyriikkaa kuin
Goethen nuoruudenrunot ja Heinen "Laulujen kirja". Näitä varhaisemman
kehityskautensa teoksia saaneekin Hamsun kiittää useimmista
oppilaistaan (joita ei meilläkään ole puuttunut). Mutta toiselta
puolen, kuinka leikkivän kevyt, ehkä samalla hiukan hauras, onkaan se
ironia, jolla Hamsun kuvaa esim. "Ny Jord"-romaanissaan vuosisadanlopun
nuorten kirjailijain ja taiteilijain päiväperhos-elämää Kristianian
kaduilla ja kahviloissa! Harvalla on ollut niinkuin hänellä kykyä
tavata lyyrillinen tunnelma lennosta ja vangita se paperille muutamalla
sanalla. Mutta niin onkin hänen elämänfilosofiansa omiaan antamaan
kaikelle, millä on hetken tunnelma-arvoa, täyden oikeutensa: me
olemme kuin leikkikaluja kohtalon (sokeiden tunteiden ja vaistojen)
käsissä ja meidän asiaksemme jää vain puristaa hetkestä kaikki mitä
se voi antaa. Hamsunin henkilöt, tai ainakin ne niistä, joihin hän on
tuhlannut enimmän runoudestaan, ovatkin usein kuin unissa-kävijöitä,
elämän käytännöstä vieraantuneita, tahdottomia tunnelma-ihmisiä, heidän
elämänsä muodostuu sarjaksi vaikutelmia, kirjavaksi filmiksi, joka
liukuu heidän ohitseen, mutta jossa heillä itsellään ei ole mitään osaa.
Jos nuoret, meillä viime aikoina ruotsalaisella taholla usein mainitut
"dagdrivare"-kirjailijat kerran valitsevat itselleen suojeluspyhän,
niin on hänen nimensä varmaan oleva Pyhä Knut. Mutta on vaarallista
tuomita opetuslasten mukaan mestaria. Epäilemättä on Hamsun
alkuperäinen runoilija, voittamaton omassa laadussaan. Suuremmassa
määrässä kuin kukaan nykyisistä pohjoismaisista runoilijoista on
hän perinyt "suuren Panin" intohimoisen huilun, täynnä voimakasta
luonnontunnetta, metsien kammoa ja tyydyttämätöntä kaipuuta ja ikävää.
On kuvaavaa, että Hamsun juuri Venäjällä, dionyysisen vaistorunouden
maassa, Dostojevskin ja Tolstoin kotimaassa on tavannut ehkä hartaimman
ja laajimman lukijakuntansa. Venäjällä ilmestyvät Hamsunin teokset
suurina koottuina painoksina ja yksin hänen verraten toisarvoiset
näytelmänsäkin ovat siellä saaneet osakseen innostuneen tulkinnan.
Sen joka ei tunne Hamsunin kaikkia viimeaikaisia teoksia on
mahdotonta päättää, mikä asema "Segelfoss By"-romaanilla on hänen
tuotannossaan kokonaisuutena. Kuitenkin jättää tämä laaja kaksiosainen
romaani sen vaikutelman nuoruuden teoksiin verrattuna, ettei hänen
mielikuvituksensa voima ole heikontunut, joskin ehkä suuntautunut
osittain toisille aloille.
Segelfoss By on pieni pohjoisnorjalainen ihmisyhteiskunta, lähinnä kai
verrattava siihen mitä me sanoisimme kauppalaksi. Se on samoinkuin
Gottfried Kellerin Seldwyla mielikuvituksen kaupunki, joka asukkaineen
päivineen edustaa pienoiskuvaa koko maasta ja kansasta. Hamsun
liikuttelee uudessa romaanissaan varsin monipäistä ihmiskuvausta.
Kun on lukenut hänen kirjansa, kannesta kanteen, tuntuu kuin olisi
tehnyt tuttavuutta erikseen jokaisen yksilön kanssa tässä pienessä
yhteiskunnassa, alkaen hotellipalvelijasta asianajajaan, pappiin ja
mahtavaan tehtailijaan saakka.
Romaanin alkupuolella, ennenkuin eri henkilöiden piirteet ovat
erottautuneet toisistaan, vaikuttaa tämä ihmispaljous raskaalta. Mutta
vähitellen, sivu sivulta, perehtyy lukija tähän ihmisvilinään, tutustuu
paikalliseen ympäristöön ja löytää yhä enemmän mielenkiintoa niissä
tyypeissä, joita hän romaanissa tapaa. Vaikka paikallisväri on joskus
hyvinkin norjalainen, on henkilökuvaus kuitenkin siksi psykoloogista,
että sen pätevyys ulottuu kauas yli Norjan rajojen. Suomalainen
pikkukaupunki elää monessa suhteessa yhtäläistä elämää kuin Segelfoss.
Hamsunin pienen yhteiskunnan henkisenä ja ennen kaikkea taloudellisena
keskipisteenä on tehtailija Holmengraa, vanha herra, jolla on
takanaan vaiherikas nuoruus vieraissa maissa. Hän on ollut naimisissa
meksikolaisen naisen kanssa ja tästä avioliitosta on hänellä tytär
Mariane, jolla on intiaani verta suonissaan. Jos isä on paikkakunnan
"kuningas", kuten häntä hänen suuren vaikutusvaltansa vuoksi
kutsutaan, niin on tytär se keskus, jota miesten tunteet, lähempää
ja kauempaa, kiertävät. Hän on oikea hamsunilainen nainen, yksi
niitä pieniä sfinksejä, joiden arvoitus niin vastustamattomalla
tavalla kiihoittaa miesten tunteita ja ajatuksia. Hän on oikullinen,
hetkellinen, epäloogillinen (oikeammin irratsionaalinen), niitä naisia,
joissa totuus ja valhe, luonnollisuus ja teeskentely, sekaantuvat
erottamattomasti toisiinsa. Yksi niitä, jotka tavoittelevat Marianen
kättä, on paikkakunnalla ajoittain asuva säveltäjä Willatz Holmsen
-- yksi romaanin päähenkilöitä --, ylimysmielinen, epäkäytännöllinen
taiteilijaluonne. Hänen läheisimpänä kilpailijanaan esiintyy
hänen ystävänsä Anton Goldevin, häikäilemätön, ranskalaiseen
tapaan suorapuheinen mies, jonka käytännöllinen kylmäverisyys ja
selkeäjärkisyys ei ole vaikuttamatta Marianeen. Näiden miesten välillä
puhkeava mustasukkaisuus saa, kuten niin usein Hamsunilla, kiivaita,
raivokkaita muotoja. Niiden joukossa, joiden tunteet kauempaa,
kunnioittavan välimatkan päästä kiertävät Marianea, on "Theodor
paa Bua", nuori kauppamies, oikea Mercuriuksen palvelija, joka
käytännöllisyydessään, pienessä oveluudessaan ja huonosti salatussa
kunnianhimossaan samalla edustaa nousukasta, häntä, jolle tulevaisuus
kuuluu.
Kuinka paljon Hamsun lieneekin tuhlannut näihin henkilöihin
mielenkiintoaan ja harrastustaan, on kuitenkin tässä romaanissa hänen
runoutensa polttopisteessä telegraafivirkamies Baardsen. Tämä mies,
jolla on paljon ja helposti huomattavia "vikoja" -- hän on innokas
Bacchuksen palvelija, hän verottaa omiin tarkoituksiinsa hänelle
uskottuja varoja -- on kaikesta huolimatta ikäänkuin hienompaa
ainesta kuin muut romaanin henkilöt. Hän on Hamsunin hiljaisia
filosoofeja, elämäntaiteilijoita, jotka kaikessa ulkonaisessa
vaatimattomuudessaankin ovat suolana ympäristössään. Kuinka
mestarillisesti kuvaakaan Hamsun tämän filosofoivan vanhanpojan
rakastumista vierailevan teatteriseurueen kaunottareen! Se hieno
ironia, joka väikkyy Baardsenin ja näyttelijättären kohtauksen yllä, on
luonut kirjan kaikkein parhaimpia sivuja. Aivan erinomaisella tavalla
saa Hamsun näkyviin pikkuvirkailijansa filosoofisen piittaamattomuuden
tästä maailmasta, kun hän antaa Baardsenin kerätä kirkkomaan haudoilta
ne kauniit ruusut, jotka hän eron hetkenä ojentaa näyttelijättärelleen.
Mutta "Segelfoss By" ei ole ainoastaan psykolooginen vaan myöskin
yhteiskunnallinen romaani. Se koskettaa paikoin varsin läheltä
sellaisia kysymyksiä kuin työnantajan ja työntekijän. Hamsun ei
kuitenkaan tarkastele niitä niin paljon sosialipolitikon kuin
ihmistuntijan silmällä. Se kuva, minkä hän antaa uudenaikaisesta
työmiehestä, "toverista", joka ei vastaantullessa tervehdi isäntäänsä,
joka etsii kaikkia mahdollisia tilaisuuksia laiskotteluun, ja joka
sanomalehtensä kautta tuntee edustavansa "yleistä mielipidettä", ei
suinkaan ole lohdullinen. Myöskin kansannaisten siveellisestä tilasta
antaa Hamsunin romaani jotenkin huonon todistuksen. Yleensä näyttää
"Segelfoss By" tarjoavan tukea sille käsitykselle, että se aines, joka
saa vallan periä, ei suinkaan Hamsunin mielestä ole kypsä tehtäväänsä
yhteiskunnan johtavana kansanluokkana. Päinvastoin tuntuvat Hamsunin
harrastukset ja myötätunto olevan monessakin suhteessa sen aineellisen
ja siveellisen kulttuurin puolella, jota tämä sosialismin elähyttämä
aines työntää tieltään.
On mahdotonta lyhyen selonteon puitteissa antaa käsitystä siitä
ihmiskuvauksen runsaudesta, jota tässä romaanissa liikutellaan. Yksi
parhaiten kuvattuja tyyppejä on, edellisten lisäksi, kovapintainen
"Per paa Bua", vanha halvauksen saanut kauppamies, joka on tuomittu
liikkumattomana makaamaan vuoteessaan, mutta yrittäen sieltäkin vielä
sauvallaan hallitsemaan liikettään, joka on luisunut pojan käsiin. Kun
pappi tulee valmistamaan Periä kuolemaan, alkaa tämä synnintunnustuksen
sijasta luetella ansioitaan tässä maailmassa. Etenkin huomauttaa hän
papille siitä, ettei hän ollut koskaan kironnut _joutsenia_, vaikka
nämä "olivat niin vietävästi kirkuneet ja häirinneet häntä"!
Tällaisissa pikku piirteissä tunnemme koko Hamsunin. Kuoleva kauppamies
laskee hyväkseen sen, ettei hän ollut kironnut joutsenia! Se olisikin
varmaan Hamsunista ollut kuolemansynti: kirota luontoa, Pania ja hänen
lintujaan.
Siinä niukassa romaanisadossa, joka vuoden vaihteessa tuli meille
ulkomailta, kuuluu Hamsunin "Segelfoss By" kaikkein ensimäisiin.
WERNER von HEIDENSTAM:
Nya Dikter.
Eihän ole tavatonta, vaikka kylläkin harvinaista, että lyyrillinen
produktiivisuus säilyy lähelle kuudetta vuosikymmentä ja pitemmällekin:
Goethe, Hugo ja Carducci muun muassa ovat, kuten tunnettu, luoneet
laulurunoutta patriarkaaliseen ikään saakka. Kuitenkin lienee
sanottava, että heidän, samoinkuin useiden muidenkin vanhenevien
lyyrikkojen tuotannossa mietiskelevä ja kaunopuheinen aines kukoistaa
välittömän tunteen kustannuksella. Heidenstamin uusi runokokoelma
"Nya Dikter", joka ilmestyy tekijänsä 56:na elämänvuonna, on eräissä
lyyrillisissä kappaleissa saavuttanut sisäisyyden ja hartauden --
sen minkä saksalaiset vaikeasti käännettävällä sanalla nimittävät
_Innerlichkeit_ --, joka voittaa hänen entiset ennätyksensä tässä
suhteessa ja todistaa osaltaan, ettei lyyrillisen välittömyyden
tarvitse olla sidottu nuoruusvuosiin.
Heidenstamin lyriikka muodostaa epäilemättä, yhdessä Alienus-sikermän
kanssa, sen osan hänen tuotantoaan, johon hänen maineensa ensi sijassa
perustuu. Jotkut hänen proosateoksistaan, ennen kaikkea "Karolinit",
ovat saavuttaneet suuremman kansansuosion, mutta esikoiskokoelma
"Vallfart och vandringsår" sekä varsinkin "Dikter" ovat hankkineet
hänelle hänen arvoasemansa Ruotsin parnassolla. Heidenstam toi
esikoisteoksessaan Ruotsin runouteen -- keskelle Strindbergin ja
realismin vuosikymmentä -- vanhat tarumaat, Levantin, Kreikan, Niilin
suistamon, Kuolleen Meren rannat, toi Mogulin kuningassormuksen,
Isiksen papittaret, indialaiset jumaluudet, Attikan lempivät ja
filosofoivat sikopaimenet, toi kokonaisen oudon maailman, jonka hän
unessa ja todellisuudessa oli tavannut nuoruutensa vaellusvuosina
ja joka oli lainannut hänen aatteilleen taiteellisia symbooleja.
Nuori ruotsalainen aatelismies ja oppositsionimies oli pukenut
taas ylleen romantiikan runoilijaviitan sellaisena kuin sen oli
nähty liehuvan Byronin hartioilla enemmän kuin yhtä miespolvea
aikaisemmin, ja moni oli varmaan lukevinaan näistä kauneuden näyillä
täytetyistä nuoruudenrunoista saman ajatuksen, jonka Stagnelius
aikoinaan lausui runokokoelmansa, yhteydessä: Länge nog har poesien
till ovärdiga föremål nedsänkt sin himmelska låga j.n.e. -- kyllin
kauan on runous arvottomiin aiheihin alentanut taivaisen tulensa.
Runollisen luomisvoimansa huipulle kohosi Heidenstam toisessa
kokoelmassaan "Dikter", jossa sellaiset runot kuin kipeän irooninen
"Barndomsvännerna", helleeniläisyyttä säteilevä "Den nioåriga freden",
torsoksi jäänyt, vaikka suuresti hahmoteltu "Malatestas morgonsång"
ynnä jotkut muut, kuuluvat omassa puolittain kaunopuheisessa,
puolittain mietiskelevässä ja kuitenkin samalla lyyrillisessä lajissaan
ruotsalaisen laulurunouden parhaimpiin. Se mikä antaa useille
Heidenstamin runoille niiden suuren arvon, on niissä esiinpuhkeava
elämäntunteen täyteläisyys, niiden yksilöllisesti elävöitetty
aatteellisuus sekä niiden usein suurpiirteinen orkestraalinen rakenne.
Hänen runollisessa filosofiassaan tapaamme stoalaista ylpeyttä ja
epikurolaista elämäniloa ja ennen kaikkea germaanis-ruotsalaista
miehuuden-ihannetta, jota viimemainittua vastaan voisi kenties
huomauttaa, että se hänen runoudessaan joskus tuntuu liian
ohjelmalliselta.
Heidenstamin "Nya Dikter" ei juuri ala erikoisen lupaavasti. Runoilija
on liittänyt kokoelmansa alkuun pienen isänmaallisen sikermän,
"Ett folk", joka lentolehtisenä on jo ennen julkaistu ja jota sen
käytännöllisten tarkoitusperien puolesta voisi ehkä verrata Erkon
"Suomalaiseen huoneentauluun". Heidenstamin merkitsevä, iskevä sanonta
tulee kyllä siinäkin oikeuksiinsa, mutta ei sovi ihmetellä, jollei
lukija runoilijan kotimaan ulkopuolella tapaa itsessään kovinkaan
kiitollista kaikupohjaa hänen paatokselleen tässä sikermässä.
Suomalainen vetoaa puolustuksekseen, kuten entinen mies, joka ei
voinut innostua saarnasta vieraassa kirkossa, siihen, ettei hän "kuulu
tähän seurakuntaan". Kun Heidenstam esim. alottaa erään runonsa
sanoilla "Sverige, Sverige, Sverige, fosterland" voi muukalaisesta
tuntua, että "Sverige" korotettuna toiseen potenssiin vaikuttaa vielä
ylevältä, mutta että kolmas potenssi jo sisältää sen pienen, mutta
vaarallisen vivahduksen, joka vie subliimin sivu. Kun runoilija puhkeaa
hurraahuutoihin ruotsalaisten valtiopäivä-"ukkojen" kunniaksi, tuntee
vieras niinikään sangen minimaalista tarvetta yhtyä innostukseen, mutta
sensijaan aivan selvää pettymystä, koska todella oli odottanut hiukan
toisenlaista sielunravintoa.
Mutta tämä suurruotsalainen sikermä muodostaa vain alkusoiton. Kun
olemme kääntäneet parikymmentä sivua, tapaamme sentraalisempaa
lyriikkaa. Voimmepa kohta tehdä sen huomion, että Heidenstamin sanonta
on tullut entistä välittömämmäksi, tapaillen kreikkalaisen epigrammin
kaltaista lyyrillistä suppeutta. Tässä, muodollisessa, suhteessa
tuovat useat Heidenstamin uusista runoista mieleen "Ensamhetens
tankar"-sikermän esikoiskokoelmasta. Mutta ne seitsemänkolmatta
vuotta, jotka ovat näiden kokoelmien välillä, eivät ole kulkeneet
jälkeä jättämättä. Mielialan eroavaisuudesta näissä kokoelmissa saamme
aavistuksen, jos ajattelemme matkamiestä hänen retkensä alkutaipalella
ja hänen lähetessään päämääräänsä. Heidenstamin uudessa kokoelmassa
ovat varjot pitenneet, kuin iltaa kohti, ja kuoleman ja katoavaisuuden
ajatus on tullut likemmäksi. Se on levittänyt hiljaisuutta ja
surumieltä runoilijan säkeihin, mutta myöskin tyyntä valoa. On
jotain tyypillisen germaanista, vakavan mietiskelevää, miehekkäästi
lempeää Heidenstamin uusien runojen rembrandtilaisessa valohämyssä.
On kuin runoilijan väriasteikko olisi pienentynyt, mutta sensijaan
valojen ja varjojen leikki käynyt herkemmäksi. Joskus vaikuttavat
runot yksinkertaisine viivasointuineen radeerauksilta, tuoden mieleen
Rembrandtin laatuaan ainoat saavutukset tämän vaikean ja mahdollisimman
vähän aineellisen taiteen alalla.
Heidenstamin runous ei koskaan ole ollut aivan helppotajuista ja ehkä
tuntuu monesta hänen uusi kokoelmansakin paikoin vaikeaselkoiselta.
Eihän ole kysymys tässä, enemmän kuin lyriikassa yleensäkään,
"sanojen merkityksen" ymmärtämisestä, vaan koko sen herkistyneen
tunnelaadun vastaanottamisesta, joka on antanut runoelmille niiden
vireen ja elämän. Kenties vaikeuttaa lukijan suhtautumista kokoelman
sentraali-lyyrillisiin kappaleihin jotenkin jyrkkä ylimeno niiden ja
isänmaallisohjelmallisen "Ett folk"-sikermän välillä. Mutta sille,
joka voi eläytyä Heidenstamin uuteen mielikuva-maailmaan, hänen
yksinpuheluihinsa kuoleman kasvojen edessä, hänen samalla kertaa
ylpeään ja nöyrään tilintekoonsa itsensä ja maailman kanssa, koko hänen
kehittyneeseen inhimillisyyteensä, aukenee hänen uusissa runoissaan
suuri sisäinen rikkaus. Voisi kysyä, onko "Saaronin liljojen"
jälkeen ilmestynyt ruotsinkielellä toista runoteosta, jonka sivuilta
heiastuisi sellainen kosmillisen runouden hohde kuin Heidenstamin "Nya
Dikter"-kokoelman.
Kappaleessa "Alkanut vaellus" sanoo runoilija, että hän tahtoo
irroittaa kenkänsä ja heittää syrjään sauvansa "ja kulkea hiljaa,
antamatta pölyn tahrata sitä maailmaa, missä kaikki on puhdasta
ja valkeaa kuin lumi". Tästä pyhiinvaeltajan tunnelmasta --
pyhiinvaeltajan, joka tuntee lähenevänsä matkansa määrää --
ovat kokoelman kauneimmat runot vuotaneet. Niinkuin "Malatestan
aamulaulussa" kuvittelee hän runossa "Tuhannen vuoden jälkeen"
huimaavan kaukaista aikaa tulevaisuudessa, aikaa, jolloin häntä ei enää
ole ja jolloin hänen maailmankaikkeuteen palanneessa sielussaan "minän"
tietoisuus on hämärtynyt kaukaiseksi, epämääräiseksi muistoksi:
En dallring i en fjärran rymd, ett minne
av gården, som sken fram bland höga träd.
Vad hette jag? Vem var jag? Varför grät jag?
Förgätit har jag allt, och som en stormsång
allt brusar bort bland världarna, som rulla.
Tässä ihmeellisessä runossa, jonka voisi ajatella syntyneen
vuosituhansia sitten jonkun brahmalaisen panteistin aivoissa -- jollei
ehkä "kartano, joka loisti esiin korkeiden puiden lomasta", toisi
mieleen ruotsalaista aatelislinnaa -- on kaikki sanottu mahdollisimman
säästeliäästi, aivan kuin ilman ulkonaisia keinoja, "ilman sanoja",
kuten Verlaine kuvitteli eräistä lauluistaan, ja kuitenkin -- tai
oikeammin juuri sentähden -- nostaa tämä pieni runo meidät sellaisten
huimaavien näköalojen eteen, jollaisista olemme ehkä tottuneet
pääsemään osallisiksi vain suurten filosoofien ja "mystikkojen"
seurassa. Joskus tuovat Heidenstamin panteistiset mielialat todella
huulille sen intialaisen runoilijanimen, jonka sattuma, varmaan
monien joukosta, tällä hetkellä on kantanut meidänkin maanosaamme:
Tagoren. Silloin ajattelee sellaisia runoja kuin "I lönnens skymning",
"Vårens tid", "Ensam på sjön", "Sommarljuset". Myöskin se runoilija,
joka Ruotsin kirjallisuudessa on omistanut ennen muita itämaisen
filosofian ja mytologian inspiroiman mielikuvituksen, Stagnelius,
kuuluu Heidenstamin heimolaisiin hänen nykyisellä asteellaan. Seuraava
kuulas, laulava runo on rytminsä ja mielikuva-maailmansa puolesta niin
eksyttävän stagneliuslainen, että se varmaan tuntijallekin voisi käydä
jostakin Stagneliuksen myöhään löydetystä, jälkeenjääneestä runoelmasta:
_Paradisets timma_.
När människorna sova
i sommarnattens sken
och tusen röster lova
sin fröjd från gren till gren,
då purpras lingonriset
av stilla skyars gull;
då hägrar paradiset
än över jordens mull.
Du äng, låt kalkar glimma
kring älvans lätta häl!
Du paradisets timma
din dagg gjut i vår själ!
Än jublar fågelsången
kring gryningsljusa sund
så klar som första gången
i tidens första stund.
Jos tässä laulussa on jotain, jota ei tapaa "Saaronin liljojen"
runoilijalla, on se sellainen realistinen sana kuin "lingonriset".
Tuskin muuta.
Kaikki byronismi ja heineläisyys, joiden vaikutusta tuntuu Heidenstamin
edellisissä kokoelmissa, on näistä runoista kaukana. Niissä vallitsee
melkein dantelainen vakavuus. Ainoastaan _asia_ saa loistaa, ei koskaan
älyllinen aforismi tai pelkkä runomuoto. Niin m.m. loppusoinnuttomassa
kuvitelmassa "Oidipus kuolemanportilla", missä runoilija Theban
onnettoman kuninkaan hahmoon pukeutuneena antaa meidän aavistaa
nykyistä elämänfilosofiaansa:
Vad ont är och vad gott är ingen gåta,
ty också brottets son i straffets kedja
i hjärtat skilnad vet på guld och slagg.
Nej, gåtan lyder: när din väg står byggd,
vad lockar dig att hellre söka branten?
Jag föll. I grubbel blev jag dömd att vandra.
Här vid den port, som bjuder frid,
se mina sönderstungna, blinda ögon,
hur gåtor brista liksom tunna skal,
och ur det inre dunklet, som förskräckte,
det strömmar upp gudomligt ljus.
Kom, du som frågar, jag har svar!
Kom, du bedrövade ty jag har tröst!
Vart strå, jag rör med handen blir mig kärt,
vart ting, som nyss låg stumt, får ord och talar,
var mänsklig röst ett djup, som förr var dolt.
(Mikä on pahaa ja mikä hyvää, ei ole arvoitus, sillä myöskin rikoksen
lapsi tietää rangaistuksen kahleita kantaessaan eron kullan ja
kuonan välillä. Ei, arvoitus on: kun tie on valmiina edessäsi, mikä
houkuttelee sinut mieluummin etsimään jyrkännettä? Minä lankesin.
Tuomiokseni tuli vaeltaa synkissä mietteissä. Tämän portin luona, joka
tarjoaa levon, näkevät puhkaistut sokeat silmäni, kuinka arvoitukset
särkyvät kuin ohuet kuoret, ja sisäisestä hämärästä, joka ennen
pelotti, virtaa nyt jumalaista valoa. Tule sinä joka kysyt, minä osaan
vastata! Tule sinä, joka kannat murhetta, minulla on sinulle lohdutus.
Jokainen oljenkorsi, jota kosketan kädelläni, käy minulle rakkaaksi,
jokainen esine, joka äsken vielä lepäsi edessäni mykkänä, löytää sanat
ja puhuu, jokainen ihmisääni saa syvyyden, joka ennen oli minulta
salassa.)
Heidenstamin Oidipus on saanut sen sydämen näön ("hjärtats syn"),
josta runoilija puhuu eräässä aikaisemmista tuotteistaan, ja vasta
tämä myötätunto ja rakkaus tekee hänet kypsäksi "hallitsemaan ja
tuomitsemaan". Kuinka germaaninen onkaan Heidenstamin positiivinen
suhde kaikkeen olevaiseen! Sen valossa luki Goethe luonnon ja
ihmissydämen kirjaa ja saman hohteen tunnemme esim. Gottfried Kellerin
aurinkoisessa kertomataiteessa. Strindbergin nyrkki-filosofia on
Heidenstamin täydellinen vastakohta ja tuntuu melkein siltä kuin joskus
voisi havaita Heidenstamin vastustajan ja kilpaveljen välillisen
vaikutuksen siinä tavassa, millä Heidenstam eräissä runoissa ("Den
druckna titanen", "Molnvandring", "Lördagsmarch") pukee sanoiksi
ylimyksellisesti lempeän uskonsa elämään. "Heikot ne, jotka herjaavat,
voimakkaat ne, jotka ylistävät" -- tämä ajatus toistuu useissa "Nya
Dikter"-kokoelman runoista.
Aivan tendenssittömänä, huumorin valaisemana esiintyy Heidenstamin
homeerinen elämänviisaus sellaisessa loppusoinnuttomassa,
vapaamittaisessa runossa kuin "Stridsguden", jonka lainaamme tähän
tilapäisenä suomennoksena:
_Sodanjumala_.
Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve,
palas loikaten kotiin ja laumaansa etsi,
mut säikkyi ja putosi polvillensa.
Tor itse, hänen herransa,
leveänä rinnaltaan, istui kalliolla
ja vuoli paimensauvaa
ja hymyili punaiseen partaansa.
"Orja", sanoi hän, "älä pelkää!
Unohdettu on vasarani,
sillä kevättä kukkivat kankaat.
Jotta kaikki kävis vihreän maan päällä
kuin tulee, ja kukin sais osansa
ja nuoret sydämet lyödä vastakkain,
me, ankarat urhot, mielellämme
joskus paimennamme vuohia."
Kuinka goetheläinen onkaan tämä runo, ja samalla kuinka luonteenomainen
"Nya Dikter"-kokoelmalle! Sellaisia runoja ei Heidenstam kirjoittanut
kaksikymmentä vuotta sitten, "Dikter"-kokoelman aikaan.
Runoteos sellainen kuin Heidenstamin "Nya Dikter" ei ole tyhjennetty
yhdellä tai parilla lukemisella. Siinä on säkeitä, jotka jäävät
kohta mielessä soimaan, toisia, joiden sisäinen totuus vain
vähitellen avautuu, taas toisia, jotka ehkä jättävät meidät
kylmemmiksi, mutta jotka saavat merkitystä ja painavuutta siinä
filosoofisessa kokonaisuudessa, johon ne kuuluvat. Joskus kohoavat
hänen tilapäärunonsakin, esim. tervehdys Ibsenille ja ennen kaikkea
"Tervehdys Suomelle v. 1900" nousuun, joka tuo mieleen Tegnérin kauniin
paatoksen. Ajattelemme etenkin jälkimäistä runoa. Suomalainen ei voi
liikutuksetta lukea sellaista runoilijatervehdystä kuin esim.:
Ett tack för fackelflamman,
de höjt från sin vrå på jorden,
för allt vi ägde samman
av Hellas och Rom i Norden!
(Kiitos soihdun tulesta, jonka he ovat korottaneet kolkastaan
maailmassa, kaikesta, mitä omistimme yhteistä Hellaasta ja Roomasta
Pohjolassa.)
Joskus vievät Heidenstamin säkeet ajatuksen Karlfeltiin ("Apostlarnas
resa"), mutta kun taalalais-runoilijan sanamaalaukset usein jäävät
pelkiksi koristeellisiksi kuvasarjoiksi, tapaa Heidenstamin runo
sisäisemmän, psykoloogisemman totuuden. Kylmimmäksi jättävät kokoelman
varsinaisesti lyyrillisistä runoista sellaiset kappaleet, joissa
tekijä liikuttelee skandinaavisesta jumalaistarustosta lainattuja
aiheita sekä sellainen kuvitelma kuin "Första natten i kyrkogården",
joka hedelmättömässä pessimismissään viiltää kokoelman miehekästä,
filosoofisesti alistunutta, kosmillisia näköaloja tapailevaa runoutta
vastaan.
* * * * *
Heidenstamin "Nya Dikter" palauttaa -- eikä suinkaan ainoastaan
siteeraamissamme tervehdyssanoissa Suomelle -- todella mieleen paljon
siitä, mitä meillä suomalaisilla on ollut ruotsalaisten kanssa
yhteisosaa kulttuurissa, "yhteistä Hellaasta ja Roomasta Pohjolassa".
Se johtaa m.m. mieleen mitä olemme aikojen kuluessa saaneet Ruotsin
kirjallisuudesta -- mitä olemme sille omissa runoilijoissamme
lahjoittaneet, sehän on tuttua. Ruotsin kirjallisuus ei ole voinut
antaa meille sitä turvallista, kypsää, sisällisellä auktoriteetillaan
valloittavaa filosofiaa ja runoutta, jota olemme saaneet ammentaa
Saksan klassikoilta ja osaksi myöskin Englannin, ei myöskään sitä
kehittynyttä muotoihannetta ja älyllistä valppautta, jota Ranskan
kirjallisuus on tarjonnut, mutta kuitenkin tunnemme, että maailman
kirjallisuus ja me itse olisimme köyhempiä ilman Ruotsin osuutta.
Mitä siis pidämme arvossa ja ihailemme Ruotsin kirjallisuudessa?
Sitä _lyyrillistä salamaa_, joka silloin tällöin -- ei kovin usein
mutta kirkkaana -- on välähtänyt sen taivaalta. Ajattelemme silloin
m.m. Svedenborgin henkinäkyjä, Tegnérin voitollista kirkkautta ja
sananhallintaa, Stagneliuksen dionyysistä herkuttelua ja kaipuuta,
Strindbergin näytelmien mystillistä kauhua ja Frödingin Hades-unia.
Heidän lyyrillisyytensä välähdys on joskus, häipyvänä sekuntina,
näyttänyt meille jotain, jota ei vuosikymmenien arkivalaistus ole
voinut paljastaa. Heidenstam on tällä hetkellä todistus siitä, että
tämä salama vieläkin välähtää.