Zola en images.
Sattumalta joutui äskettäin käsiini eräs ranskalainen kuvateos,
joka, vaikkakin ilmestynyt jo jokunen aika sitten, ei ole menettänyt
mitään viehätyksestään. Tämä yhtä opettavainen kuin hauska kuvakirja
on nimeltään "_Zola en images_" (Zola kuvissa). Teos sisältää lähes
kolmesataa muotokuvaa ja karikatyyria Emile Zolasta, josta on syyllä
sanottu, että hän hetken ajan oli Europan omanatuntona, toistaaksemme
hänestä tämän ehkä liiankin tutun mainesanan. Teoksen on julkaissut
_John Grand-Carteret_, varustaen kuvat lyhyellä selittävällä tekstillä.
Tämä kuvateos sisältää runsaasti mieltäkiinnittäviä "inhimillisiä
todistuskappaleita", antaen useinkin eloisamman vaikutelman suuren
kirjailijan persoonasta ja hänen vaiheistaan sekä ennen kaikkea yleisön
suhtautumisesta häneen kuin seikkaperäisinkin elämäkerrallinen kuvaus.
Seuratkaamme muutamia niistä piirteistä, jotka tuntuvat astuvan
etualalle tässä teoksessa. Niissä kuvastuu kappale Ranskan kulttuuri-
ja kirjallisuushistoriaa 19:n vuosisadan viime vuosikymmeniltä.
Suurimman osan kirjan ainehistosta muodostavat karikatyyrit, pilakuvat.
Ne osottavat ennen kaikkea, kuinka leppymättömän huomion esineenä Zola
on elänyt sekä yksityisenä ihmisenä että julkisuuden henkilönä, kuinka
ihailtuna ja varsinkin kuinka vihattuna, paneteltuna, häväistynä.
Zola-karikatyyreistä voi sanoa, että ne, joskaan eivät aina säkenöi ja
loista, ainakin sähisevät. Niiden alkulähteenä on useinkin viha, suuren
joukon hämärä, vaistomainen raivo rauhanhäiritsijää, persoonallisuutta
vastaan. Kaikki ne intohimot, joita hän aikoinaan herätti, ensin
rohkeilla naturalistisilla romaaneillaan, sitten juutalaisen Dreyfusin
pelottomalla puolustuksella, puhuvat näissä karikatyyreissä kylläkin
selvää kieltään. Muutamat pilakuvista ovat sattuvan humoristisia
-- toiset ovat piirustuksina erinomaisia --, mutta enemmistö on
ilkeämielisine salaviittauksineen käsitettävä kostoksi, tosin
suuresti katsoen vaarattomaksi, mutta joka tapauksessa haavoittamisen
tarkoituksessa tehdyksi, kostoksi, jossa vihan sokeus on yhtynyt
luontaiseen kyvyttömyyteen ymmärtää vastustajan tarkoituksia.
Ennen kuin tulemme karikatyyreihin, tarjoaa "Zola en images" meille
eräitä valoja muotokuvia kirjailijasta hänen eri kausiltaan.
Useimmille lienevät Zolan leveät, täyteläiset kasvot, jotka ennen
kaikkea näyttävät ilmaisevan sitkeää voimaa, pääpiirteissään tutut.
Kuitenkin osottavat kuvat eri ikäkausilta ja melkeinpä samoiltakin
vuosilta suurta eroavaisuutta. Meillä on ensinnäkin Zolan ystävän
Manet'n muotokuva kirjailijasta hänen 28:lta ikävuodeltaan, taideteos,
joka antaa meille eräänlaisen lyyrillisen Zolan, nuorukaisen, jonka
unelmat ja suunnitelmat eivät vielä ole kypsyneet teoksi. Tässä
kuvassa, joka vastoin tavallisuutta esittää meille Zolan piirteet
profiilissa, on jo silmiinpistävänä korkea, kaartuva otsa -- Bourget
sanoi siitä myöhemmin, että se "muistutti tornia" --, voimakas nenä
sekä varsinkin tavallista suurempi ja kehittyneempi korva, joka kuin
kuulotorvi tuntuu keräävän itseensä kaikkia elämän ääniä. Kahdeksan
vuotta myöhemmin otetusta valokuvasta tapaamme jo toisen tyypin: kaikki
uneksiva ja etsivä on siinä muuttunut määrätietoiseksi pyrkimykseksi,
kasvot ja vartalo ovat vankistuneet, silmien ilme on tuima, melkein
kova ja suun ympärillä on luja, päättäväinen piirre. Zolalla ei vielä
ole silmälaseja, jotka myöhemmin niin erottamattomasti yhtyvät hänen
kuvaansa, otsa on, kuten usein valokuvissa, sileä ja vain sen korkeus
antaa taaskin aavistaa, että sen takana piilee harvinainen ajatusvoima.
Kokonaisuutena esittää tämä kuva meille, ehkä täydellisemmin kuin
mikään muu varhaisempi tai myöhempi, miehen, jota luullakseni naiset
sanoisivat kauniiksi. (Samaa arvosanaa he tuskin antaisivat enää
Zolasta hänen sivuutettuaan 50:n vuotensa.) Ajan mukana, ehkä osaksi
tukan harvenemisen takia, tuntuu otsa käyvän yhä vallitsevammaksi,
häiriten jonkun verran kasvojen suhteita. Se ei ole enää sileä,
ajatustyö kyntää siihen uurteita pitkin ja poikin, silmien väliin
syntyy ryppyjä, parta kasvaa suun ympärillä tuuheammaksi, voimatta
kuitenkaan kokonaan peittää lujaa, päättävää ilmettä kasvojen
alaosassa. Nenä on leveänlainen, päästä hiukan halki (seikka, joka
näkyy useissa kuvissa eikä ole omiaan kaunistamaan kasvoja), kaula on
lyhyt ja jäntevä, korvat suuret, silmien katse enimmäkseen sisäänpäin
kääntynyt, miettivä. Ehk'eivät Zolan kasvot enää 50:n vaiheilla
vastanneet naisten kauneudenihannetta -- joka tapauksessa antavat ne
elävän vaikutelman miehestä, jolla on tehtävää maailmassa ja joka on
täysin tietoinen tästä tehtävästään, miehestä, jonka kokonaan täyttää
hänen työnsä. Hänen rinnallaan tuntuvat sellaiset tyypit kuin Daudet
ja Goncourt'it hennoilta (kenties samalla sielukkaammilta). Lähinnä
muistuttavat Zolan kasvot levollisessa voimassaan Victor Hugota ja
Balzac'ia. Myöskin kädet ovat Zolalla olleet sangen puhuvat -- siitä
on olemassa monien aikalaisten todistuksia. Useat taiteilijatkin
ovat kuvissaan antaneet niiden tulla näkyviin, mutta he ovat kukin
käsitelleet niitä eri tavoilla, niin että on vaikea löytää kahta
kuvaa, jossa ne olisivat nähdyt aivan samanlaisina. "Ajattelijan otsa
ja työmiehen kädet" -- se on Armand Silvestren lyhyt arvostelma Zolan
ulkonäöstä.
Siirtyessämme pilakuviin on meidän muistettava, voidaksemme täysin
ymmärtää niiden merkitystä historiallisina todistuskappaleina, kuinka
kumouksellista laatua Zolan toiminta oli sekä kirjallisuudessa että
yhteiskunnassa ja kuinka pieni itse asiassa se ryhmä oli, joka
seisoi hänen ympärillään. Kun Zola kirjailijana ulkomailla jo oli
saavuttanut aseman, josta ei kukaan hänen maanmiehistään voinut hänen
kanssaan kilpailla, kun koko Europpa jo oli vakuutettu hänen ajamansa
asian oikeudesta Dreyfus-jutussa, piti vielä suuri osa, ehkä suurin
osa Ranskan kansaa häntä julkeana kirjallisena keinottelijana ja
juutalaisten ostamana kätyrinä. Millä tavalla häntä arvosteltiin hänen
eläessään, siitä saamme jonkun käsityksen, kun palautamme mieleemme,
mitä esim. sellainen mies kuin Léon Daudet, Zolan virkaveli, kirjoitti
hänestä vielä viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Näin kuuluu
m.m. kaikessa koristelemattomassa kaunopuheisuudessaan Léon Daudet'n
arvostelu "Ansan" tekijän ja Dreyfusin puolustajan persoonallisuudesta
ja elämäntyöstä: "Hän on alhainen ja matala kuin paholainen,
todella ikävystyttävä paholainen, joka ei milloinkaan saa sanotuksi
sanottavaansa vähemmällä kuin kuudella sadalla kirjansivulla. Hän
on saastuttanut limallaan kaikkea mitä me kunnioitamme ja pidämme
arvossa, rakkautta, perhettä, lippua ja ristiä. Hän on myrkyttänyt
koko aikakautensa." Pahempaahan ei miehestä voi kernaasti sanoa.
Mutta jos silmäilemme vähän mitalin toiselle puolen, ymmärrämme,
että tämänluontoinen lausunto, jossa mainesanat eivät olisi häpeäksi
Antikristukselle, välillisesti osottaa, miten tavattoman syvälliseksi
myöskin vastustajat arvioivat hänen vaikutuksensa.
Harmittomimmat Zola-karikatyyreistä ovat ne, jotka esittävät hänen
romaaniensa henkilöitä. Pilapiirtäjä on kuvittamalla yhden tai
useampia kohtauksia Zolan kirjoista koettanut esittää niiden rumuutta
ja -- mikä vielä tavallisempaa -- niiden rivoutta. Kun katselee
näitä helppotajuisia piirustustuotteita, voi ymmärtää, että ne
suuren yleisön keskuudessa, joka luonnollisesti varsin vähäisessä
määrässä tunsi kirjailijaa hänen omista teoksistaan, levittivät sitä
käsitystä, että Zola oli epäsiveellisyyden apostoli, jonka mielikuvitus
askarteli yksinomaan kaikella, mikä oli rumaa ja alhaista. Useissa
karikatyyreissä on kirjailija itse asetettu näyttämölle henkilöidensä
keskuuteen. Kun Zolan runohenkeä on tahdottu esittää mahdollisimman
yksinkertaisella vertauskuvalla, on kirjailija pantu ratsastamaan
siivillä varustetun sian, "naturalismin pegasuksen", seljässä. Tämä
aihe toistuu tavantakaa pilapiirtäjien kuvissa, joten saamme olettaa
yleisön pitäneen sitä sattuvana. Runsaimman ainehiston ovat Zolan
romaaneista antaneet sanomalehtien piirtäjille "Ansa" ja "Nana". Ne
käsitettiin naturalismin sodanjulistuksiksi ja pilapiirtäjät ottivat
mielihyvällä vastaan tämän taisteluhaasteen.
Kaikki karikatyyrit eivät luonnollisesti ole syntyneet pahasta
tahdosta. Useat osottavat harrasta yksityiskohtaista syventymistä
kirjailijan tuotteihin ja ovat kai käsitettävät joskus suorastaan
suitsutukseksi naturalismin johtajan kunniaksi. Sellaiseksi lienee
ymmärrettävä esim. sen bordeaux'laisen porsliinitehtailijan toimenpide,
joka antoi kuvata pöytäkalustoon kokonaisia kohtauksia "Ansasta".
Hyvin pian siirtyi "Ansa" niinikään enemmän tai vähemmän väärennetyssä
muodossa teattereihin, varieteihin, sirkuksiin ja kahvilojen
näyttämöille. Antoipa se aihetta kokonaisten sanomalehtienkin
syntymiseen: "Kuvitettu Ansa", "Tasavaltalainen Ansa" j.n.e. Yksin
seuratansseihinkin toi tämä romaani uusia aineksia. Toisin sanoen:
kaikki mikä yhteiskunnassa kupli ja vaahtosi pinnalla, heijasteli
vaikutuksia tästä romaanista. Todella itsessään hyvin kaksimielinen
kunnia.
Niissä karikatyyreissä, jotka kuvaavat kirjailijaa itseään,
on yksi kiitollisimpia aiheita: Zola etsimässä "inhimillisiä
todistuskappaleita". On itsestään selvää, että ne paikat, joista
kirjailijan annetaan hakea aineksia romaaneihinsa, ovat mahdollisimman
hämäräperäisiä. Viattomimpia on tavallinen rikkaläjä. Muutamissa
kuvissa esitetään hän likinäköisenä Diogeneksena kulkemassa lyhty
kädessä pitkin katuviertä.
Usein käytetty aihe on niinikään: Zola kolkuttamassa Akatemian
portteja. "Nanan" ja "Ansan" päivinä ei Zola luonnollisesti
suurestikaan uneksinut tuolista "kuolemattomien" pöydässä -- se
joka koettaa uudistaa kirjallisuutta, ei pyri akatemioihin -- mutta
myöhemmin lienee hän kaikessa hiljaisuudessa muuttanut kantaansa ja
kallistanut korvaansa kiusaukselle. Tässähän tarjoutui kieltämättä
verraton aihe karikatyyrintekijöille: "Nanan" kirjoittaja pyrkimässä
Akatemiaan. Se romaani, jolla Zolan katsottiin ennen muuta kosineen
Akatemian suosiota, oli "Le rêve" (Unelma), joka eroaa sovinnaisen,
hiukan hentomielisen aiheensa ja koko tekotapansa puolesta tekijänsä
muista kirjoista. Tämä romaani asetetaan lukuisissa karikatyyreissä
Zolan akateemisen unelman yhteyteen. Milloin kuvataan Zola trubaduurina
harppu kädessä haaveilemassa Akatemian ikkunan alla, milloin
esitetään hänet polvistuen Pont des Arts'illa (Akatemian edessä
olevalla sillalla) palvelemassa sitä jumalaista valoa, joka säteilee
Akatemian kupukatosta, milloin pannaan taivaan enkeli tuomaan hänelle
unessa "kuolemattomien" tuolia. Eräässä piirustuksessa saamme nähdä
naturalismin päämiehen puettuna munkinkaapuun ja matkasauva kädessä
(viittaus "Lourdes"-romaaniin) ja kuvan alta luemme selittävänä
tekstinä: "Kun piru tulee vanhaksi, niin hän muuttuu pyhiinvaeltajaksi."
Aivan erikoisen ryhmän pilakuvia muodostavat Dreyfus-juttuun
liittyvät aiheet. Niissä esitetään Zola yleensä isänmaan vihollisena
(hänet kuvataan mielellään saksalainen kypärä päässä), armeijan
ja kirkon häpäisijänä. Vanhoillis-katolilaiset ulkopuolella
Ranskankin ottavat osaa Zolan maineen mustaamiseen, m.m. Wienissä
ilmestyvä "Kikeriki"-lehti, joka julkaisee muka luonnoksen
Zola-patsaaksi, esittäen kivikorokkeelle asetetun sian, jonka eteen
on kasattu juutalaisten miljoonia. Muiden maanmiestensä uhrien
joukkoon tuo myöskin Judas Iskariot kolmekymmentä hopeapenninkiä.
Toisensuuntaisiakin, varsinkin ulkomailla ilmestyneitä karikatyyrejä on
Grand-Carteret'n kirjassa Zolan suhteesta Dreyfus-juttuun, pilakuvia,
jotka esittäen Dreyfusin puolustajan esim. Davidina taistelemassa
Goljathia (armeijaa) vastaan, juhlivat Zolassa totuuden pelotonta
ritaria.
Yllämainittujen ryhmien lisäksi tapaamme Grand-Carteret'n kirjassa
joukon kuvia, jotka ovat aivan puolueettomia luonteeltaan. Sellaisena
lienee pidettävä esim. erästä kuvasarjaa, joka esittää, kuinka
Zolan päivä jakaantuu eri haastattelijain kesken. Niiden kysymysten
joukossa, joiden selvittelyyn pyydetään Zolan avustusta, huomaamme m.m.
kysymyksen Suomen valtiopäivien eripuraisuudesta! (Kuva on v:lta 1893).
Grand-Carteret'n keräämien pilakuvien taiteellinen ja psykolooginen
arvo on hyvin erilainen. Oikea karikatyyri pyrkii luonnollisesti
tekemään käsittelynsä esinettä naurettavaksi ja naurulla taas, jos
saamme uskoa Zolan maanmiestä Bergsonia, on aina rankaiseva tarkoitus.
Karikatyyri sisältää siis tavallaan aina arvostelman ja meidän on siis
lupa kysyä, osaako se kritiikissään oikeaan tai ainakin, onko sen
arvostelun suunta oikea. Mitä Zola-karikatyyreihin tulee, voimme ehkä
hyväksyä niiden tarkoituksen, kun ne taistelevat hänen naturalisminsa
teoreettista yksipuolisuutta vastaan ja hänen liikaa kiintymystään
vastaan epäkauniihin aiheihin, mutta sensijaan tunnemme Zolalle
tapahtuneen vääryyden, kun häntä on koetettu yleisön silmissä esittää
rivouden ja epäsiveellisyyden puolustajana. Kun karikatyyrintekijät
nauravat Zolan rintamakäännökselle Akatemiaan nähden, voimme ilman
omantunnon vaivoja yhtyä heidän iloonsa, mutta kun he koettavat
Dreyfus-jutun yhteydessä heittää isänmaanpetturin varjon Zolan
maineen yli, tunnemme heidän salaviittaustensa huutavan vääryyden ja
alhaisuuden.
Aika on antanut Zolalle jo täydellisen hyvityksen. Dreyfus tuotiin
takaisin Pirunsaarelta ja taistelee nyt Ranskan armeijassa, "Ansan"
tekijän kirjailijamaine on jollei kasvanut niin ainakin vakiintunut ja
Zolan tomun on Ranskan kansa säilyttänyt Pantheoniinsa, missä myöskin
Voltaire'in, Calas'in puolustajan tomu säilytetään.
Niin ovat Zolan ivaajat ja häväisijät saaneet tehdä sen katkeran
kokemuksen, jota Kierkegaard kuvaa sanoilla: _Naar jeg vil spytte,
spytter jeg mig selv i Ansigtet_ -- kun koetan sylkeä, syljen vain
itseäni kasvoihin.