Wolfgang Goethe.
Seitsemänkymmenen kolmen vuotiaana -- siinä iässä missä Goethe
kirjoitti Wilhelm Meisterin Vaellusvuodet ja Faustin toisen osan --
on pohjoismaiden suurin kirjallisuuskriitikko julkaissut teoksensa
uuden ajan suurimmasta runoilijasta. Eihän ole ihme, että Georg
Brandes on kirjoittanut kirjan Goethestä -- pikemminkin on omiaan
herättämään ihmetystä, ettei tämä kiusaus jo varhemmin ole käynyt
hänelle ylivoimaiseksi. Hän, jolle ei mikään 19:n vuosisadan henkisessä
elämässä ole ollut vierasta, hän, joka on maistellut runouden viiniä
Saksan ja Ranskan romantikkojen ja Englannin vapauslyyrikkojen,
suurten ja pienten, pöydässä, imenyt kuin mettinen hunajaa vuosisadan
upeimmista kukista -- hän on vasta elämänsä kahdeksannella
vuosikymmenellä ehtinyt sinne, missä Goethe seisoo, kahden vuosisadan
rajalla, kuuluen yhtä paljon 18:een kuin 19:een vuosisataan ja viitaten
vielä yli nykyhetken kauas tulevaisuuteen.
Olisi luonnollisesti aivan väärin uskoa, ettei Brandesin mielikuvitus
olisi askarrellut kaiken aikaa myöskin Goethessä. Itse asiassa
on Goethe jo "Hovedstrømninger"-teoksessa melkein kauttaaltaan,
mutta varsinkin niissä luvuissa, jotka käsittelevät Saksaa, suuri
taustahenkilö. Hän on kaikkialla läsnäoleva, vaikkei aina näkyvä. Hän
on koetuskivi, jonka avulla määritellään toisten arvoa ja kestävyyttä.
(Jokainen, joka on lukenut Brandesin kirjallisuushistoriallisia
kuvauksia, muistaa, kuinka merkitsevänä hän pitää kulloinkin
käsittelemänsä runoilijan suhdetta Goetheen.) Itsessään jotenkin
huomaamattomat henkilöt, kuten esim. Rahel ja Bettina, ovat saaneet
Brandesin kuvauksessa loistoa ja merkitystä sen johdosta, että he
ovat olleet Goethen ensimäisiä ymmärtäjiä, ja toiselta puolen ovat
monet huomattavat ja Brandesille muutoin varsin läheiset kirjailijat,
niinkuin esim. Ludwig Börne, kieltäessään Goethen neron, saaneet
lahjomattomasti tässä suhteessa häpeänsä kirjaanviedyksi. Kun
Brandes siis nyt vasta on valinnut Goethen kuvauksensa aiheeksi,
tapahtuu se varmaan siksi, että hän on tahtonut antaa tehtävänsä
kypsyä ja mitata vasta koko elämänsä kokemuksilla Goethen suuruutta.
Seitsenkymmenvuotias arvostelee runoutta ja elämää toisella tavalla
kuin kolmi- ja nelikymmenvuotias. Brandes on itse elänyt kaikki ne
ikäasteet, joiden ohi Goethen kehitys on kulkenut, ja tullut jo lähelle
sitä kautta, jolloin Goethe alkoi pitää elämäntyötään päättyneenä.
Tämähän on epäilemättä ollut Brandesille etu ja on se omiaan lisäämään
mielenkiintoa hänen kirjaansa.
Useimmissa ei-saksalaisissa maissa lienee Goethe-kirjallisuuden tavaton
paljous alkanut vaikuttaa vieroittavasti, ja pienellä epäluulolla on
moni varmaan kysynyt Brandesinkin teoksen ilmestyttyä, mitä uutta on
enää sanottavaa miehestä, jonka runous ja elämä on jo vuosikymmeniä
ollut yhtämittaisen mikroskoopillisen tutkimuksen esineenä.
Ahkerat professorit ja dosentit ovat pitäneet kirjaa yksin Goethen
pesulaskuista ja hammassärkykohtauksista ja Weimar-matkailijalle ei
Goethen kodilla enempää kuin hänen Gartenhausillaankaan tunnu enää
olevan mitään salaisuuksia. Mutta niin paljon kuin yksityistutkimuksia,
muistelmia ja kaskuja Goethestä onkin julkaistu, ei hänestä ole
olemassa sellaista yhtenäistä, synteettistä elämäkertaa, joka
olisi kaikkialla saavuttanut jakamatonta hyväksymistä. Meillä on
luullakseni yleisimmin tunnettu Bielschowskyn Goethe-teos, mutta mitä
ansioita sillä lieneekin, käsittelee se aihettaan kuitenkin ehkä
liian yksipuolisesti saksalaiselta kannalta. Kenties vielä vähemmän
nautittavia ovat eräiden ranskalaisten Goethe-tulkinnat. Brandes on
eräässä nuoruudenteoksessaan lausunut, että juutalaisilla, jotka ovat
europpalaisten rotujen keskinäiseen kilpailuun nähden puolueettomassa
arkhimeedisessa pisteessä, on suuremmat edellytykset kuin muilla
ymmärtää ja arvostella europpalaisia hengenilmiöitä. Vaikka Brandes
myöhemmin on Kootuissa Teoksissa pyyhkinyt pois tämän kohdan, tulee
ajatelleeksi, että hänen rohkea väitteensä, josta ei luonnollisesti saa
tehdä mitään uskonkappaletta, ei tunnu epätodenmukaiselta. Ainakin on
Brandes itse osottanut toiminnallaan kirjallisuuden tulkkina, kuinka
johtavan aseman juutalainen arvostelija voi saavuttaa. Skandinaviassa
ei kukaan toinen ole kyennyt kilpailemaan vaikutuksessa hänen kanssaan
eikä olisi ihme, jos hänen uusi kirjansakin Pohjoismaissa syrjäyttäisi
varhaisemmat Goethe-elämäkerrat.
Kirjansa ensi sivulla mainitsee Brandes, ettei hän ole kirjoittanut
tätä teosta Goethen vaan itsensä tähden, "kootakseen vaikutelmansa
miehestä, joka koko elämänajan on ollut hänen ajatuksissaan". On
näin ollen luonnollista, että Brandes pyrkii ensi sijassa antamaan
_oman_ käsityksensä, _oman_ kuvansa Goethestä, että hän vain ohimennen
viipyy sellaisissa kohdissa, joihin nähden ei mitään erimielisyyttä
ole olemassa, ja että hän toiselta puolen panee, kokonaisuuden
kustannuksellakin, suurempaa huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka
sallivat hänen esittää jonkun uuden näkökohdan, jonkun uuden
mielipiteen. Tämä persoonallinen aines, joka joskus saa melkein
poleemisen luonteen, tekee, että Brandesin kirja ehkä kaipaa muutamissa
kohdin täydennyksekseen toisia Goethe-elämäkertoja. Brandesin
mielenkiinto on esim. siinä määrin kohdistunut Goethen rakkauksiin,
etenkin myöhempiin, että runoilijan muu yksityinen elämä -- m.m.
hänen tavallinen päiväjärjestyksenä kodissaan Weimarissa --, josta
Bielschowsky antaa jotenkin seikkaperäisen kuvan, jää niiden rinnalla
varjoon. Goethen kaikkein viimeisistä vuosista ja hänen kuolemastaan
emme myöskään saa tietää juuri mitään. Samalla tapaa mielivaltaisesti
on Brandesin harrastus jakaantunut niinikään Goethen elämäntyön osalle.
Kun Goethen väriteoria saa erinomaisen huolellisen ja yksityiskohtaisen
selvittelyn, sivuutetaan Faustin ensi osa sensijaan jotenkin keveästi.
Goethen yksinäisen, maailmankirjallisuudessa saavuttamattoman
nuoruudenlyriikan arvosta ja merkityksestä ei siitäkään ole annettu
yhtä elävää kuvaa kuin eräistä hänen myöhemmistä runoelmistaan.
Näin on teos tullut jossain määrin suhdattomaksi samalla kun tämä
persoonallinen valinta on tavallaan lisännyt teoksen viehätystä --
sillä milloin Brandes ottaa itselleen pitemmän puheenvuoron, on hänellä
jotain erikoista sydämellään. Ja tämän erikoisen sanoo hän omalla
erikoisella tavallaan.
Huvittavia ja opettavia ovat kohta teoksen alussa Brandesin vihjaukset
siitä, missä järjestyksessä Goetheä olisi luettava, vaikka tässäkin,
omituista kyllä, nuoruudenlyriikka on jäänyt liian vaatimattomalle
tilalle. Hauska on myöskin se tapa, millä tekijä kuvailee, pitäen
"viinilinjaa" jonkinlaisena henkisenä vedenjakajana, Pohjois- ja
Etelä-Saksan erikoisuutta. Viinirajan eteläpuolella on elämänilo
synnynnäinen, viinirajan pohjoispuolella on se muualta tuotu. (Tämä
viiniraja-juttu ei kuitenkaan taida olla Brandesin keksintöä,
vaan ovat siitä muutkin Goethen syntymäkaupungin, Frankfurtin
yhteydessä huomauttaneet.) Muutamilla pikaisilla vedoilla kuvataan
frankfurtilainen koti sekä Goethen isä ja äiti. Jälkimäisen olento
esiintyy Brandesilla, kuten yleensä Goethen elämän kertojilla,
erinomaisen miellyttävänä, avoimena ja sydämellisenä. Kun Brandes
Ranskassa kuulemansa huhun perustalla asettaa eräässä viivanalaisessa
kysymyksen, olisiko Goethen äidillä ollut suhde talossa majailevaan
ranskalaiseen kreivi Thoranc'iin, tuntuu myönteinen vastaus hänen
oman kuvauksensa perustalla sangen vähän todenmukaiselta. Mitään
todistuskappaleita ei Brandesilla tässä suhteessa olekaan -- ainoastaan
jotenkin epämääräinen (ja tarkoituksellinen?) ranskalainen "_on dit_".
Kuvaus Goethen yliopistovuosista suoritetaan varsin ripeästi. Kuitenkin
saamme elävän vaikutelman siitä aivan tavattomasta lumousvoimasta,
mikä nuorella Goethellä on ollut persoonalliseen ympäristöönsä.
Kuvaavia ovat tässä suhteessa varsinkin viisaan ja kokeneen Wielandin
suorasanaiset ja runomuotoiset suitsutukset tälle nuorelle Apollolle.
Kas tässä muutamia irtireväistyjä säkeitä tilapäisenä suomennoksena
eräästä Wielandin Goetheä juhlivasta runosta:
Hän silmänsä jumal-katsehin
tais hurmata, surmata -- kumpaakin
-- -- -- -- --
Kuin hengenkuningas keskellemme
hän astui ja kysynehet emme:
ken oli hän? Ens hetkestä sen
me tunsimme kohta jokainen,
sen tunsimme kaikin vaistoinemme,
se virtasi kautta suoniemme;
niin astunut Luojan maailmaan
ei ihmislapsi milloinkaan j.n.e.
Goethe oli tällöin kahdenkymmenenseitsemän, Wieland
neljänkymmenenkolmen vuotias eikä ollut kulunut pitkää aikaa siitä kuin
ensinmainittu oli jälkimäisestä tehnyt veristä pilkkaa!
Kuinka suuri Goethen vaikutuskyky miehiin lieneekin ollut, oli hänen
lumousvoimansa naisiin nähden kuitenkin, kuten tunnettu, vielä
suurempi. Hänen valloituksensa naisten maailmassa vievät hyvän osan
hänen kaikkienkin elämäkertojensa sivumäärästä ja aivan erikoisen
huomattavalla sijalla ovat ne Brandesin teoksessa. Varsinkin viipyy
Brandes kahdessa naisessa, jotka ovat näytelleet osaa Goethen elämässä:
Charlotte von Steinissä ja Marianne von Willemerissä. Brandesin
kuvaus rouva von Steinistä, hänen luonteestaan ja hänen suhteestaan
runoilijaan kiinnittää huomiota sentähden, että se täydellisesti eroaa
tavaksitulleesta käsityksestä. Brandesin antama kuva on nim. rouva
von Steinille mitä epäedullisin. Veisi liian pitkälle mainita niitä
todistuskappaleita, joiden perustalla Brandes katsoo voivansa näin
muuttaa yleistä tuomiota. Ehk'ei lukija kuitenkaan saata olla panematta
merkille, että Brandes osottaa melkein liian näkyvää harrastusta rouva
von Steiniä vastaan. Hiukan huvittavaa on m.m. huomata, ettei tekijä
esim. tahdo nähdä, kuinka loukkaava on se kohta Goethen kirjeessä
rouva von Steinille, missä hän syyttää Charlottea liiallisesta
kahvinjuonnista, mikä vain muka tekee hänet hermostuneeksi. Ja
tämä Goethen kirje oli vastaus rouva von Steinin kirjeeseen, missä
jälkimäinen moittii (syystä) ihailijaansa uskottomuudesta! Mutta jos
Brandes on silminnähtävän epäkohtelias rouva von Steinille, on hän
sensijaan erinomaisen ritarillinen esittäessään meille Marianne von
Willemerin. Kun frankfurtilainen porvarinrouva Marianne tuli Goethen
elämään, oli edellinen 33:n, jälkimäinen 66:n ikäinen. Tämä suhde on
ehkä kaikista Goethen rakkauksista ollut enimmän hänen arvoisensa,
henkinen vuorovaihto on siinä ollut rikkain, jopa niin huomattava,
että Mariannesta, joka ennen oli kirjoittanut tilapäärunoja pientä
piiriä varten, kehittyi Goethen auringossa todellinen runoilijatar (--
suurin mitä Saksa ja Itävalta ovat synnyttäneet, sanoo Brandes). Että
Mariannen runolahjat todella ovat olleet merkilliset, käy ilmi m.m.
siitä, että hänen tuotteitaan on voitu pitää Goethen runoina. (Goethe
on nim. ottanut niitä omiensa joukkoon itämaisiin runoelmiinsa, kuten
myöhemmin on näytetty toteen.)
Yhtä valaisevia kuin Brandesin reunahuomautukset Goethen elämän
romaaniin, ovat hänen käsityksensä ja väitteensä Goethen teoksista,
alkaen Götzistä ja Wertheristä aina Faustin toiseen osaan saakka.
Brandes omistaa suuressa määrässä, mitä hän itse on ihaillut Heinessä,
"juutalaisen vitsin" lahjan, ja tämä tekee hänen esityksensä aina
hauskaksi, sukkelaksi. Hän kiinnittää huomiota pikkuseikkoihin --
yksin kankeihin runojalkoihinkin --, joiden ohi toiset ovat kulkeneet,
koska hän niissä näkee jotain kuvaavaa (toisinaan myös siksi, että hän
niiden avulla saa tilaisuuden johonkin sukkelaan sanakäänteeseen).
Mutta ensi sijassahan lukija kuitenkin etsii teoksesta kokonaiskuvaa
runoilijasta, määritystä, selitystä sille monimutkaiselle,
yhdistetylle, näennäisesti itseäänvastaansanovalle ja kuitenkin eheälle
ja sopusuhtaiselle ilmiölle, joka sisältyy käsitteeseen Goethe.
Kun lukija koettaa teoksesta etsiä sitä sanaa, joka avaisi hänelle
Goethen maailman, joka antaisi hänelle jonkun selityskokeen, vaikka
kuinkakin vaatimattoman, tapaa hän Brandesin kirjassa useimmin sanan
"luonto". Goethe on Brandesille kaiken luonnollisuuden, itsestään
kukkivan ja puhkeavan, kaiken vaivattoman ja tasapuolisesti kehittyneen
sielunelämän perikuva, "hän on pienoiskuva maailmankaikkeuden luovasta,
järjestävästä, säilyttävästä voimasta. -- -- Hän on luonto luonnossa,
niinkuin me puhumme valtiosta valtiossa". Brandes käyttää usein
Goethestä sanaa "vitkastelija" ("Noler") ja tällä tarkoittaa hän, että
Goethe ei tahtonut koskaan kiiruhtaa luonnon edelle, oman kehityksensä
edelle. Hänen kypsyytensä tuleentui varmasti ja aste asteelta kuin
luonnonhedelmän. Kaikki kasvoi hänessä sisältäpäin. Sentähden on
hänestä tullut yksi niitä ydinsoluja, joiden ympäri vuosikymmenien
kulttuurikehitys on kasvanut.
* * * * *
Että säästö sellaisen ihmisen ja runoilijan kuin Goethen elämäkerran
lukemisesta aina jää huomattavaksi, on luonnollista, mutta ehkä
en aivan erehdy, jos edellytän, että moni lukija olisi Brandesin
"Goethestä" odottanut ehkä vielä enemmän kuin mitä se todellisuudessa
antaa. Niin loistavalla taituruudella kuin kaikki onkin merkitty
paperille, niin älykkäitä ja iskeviä kuin lukemattomat yksityiset
huomiot ovatkin, on teoksen ytimessä mielestäni kuitenkin jotain onttoa
ja tyhjää. Tämän huomion tekee luullakseni varsinkin teosta toista
kertaa lukiessa, kun kaikella sillä pinnallisella, mikä ensi hetkessä
häikäisee, ei enää ole samaa vaikutusta. Niin taiturimaista kuin
Brandesin proosa aina onkin, puuttuu siltä ehkä sittenkin syvemmässä
mielessä luonteita ja elämää luova kuvauskyky. Niin pitkälle kuin
hienostuneen älyn ja luontaisen arvostelevan maun aseilla voidaan
päästä, on Brandes voittamaton, mutta missä hänen tulisi antaa
yhtenäinen, synteettinen kuva henkilöstään, käy hän epävarmaksi.
Ehkä tuntien itse tämän rajoituksensa, kuormittaa hän esitystään
vähäpätöisillä, joskin usein hauskoilla kaskuilla. Tämä antaa hänen
proosalleen joskus selvästi naisellisen luonteen. Hän ei tahdo mitään
unohtaa, joka hänen mielestään on valaisevaa, eikä hänen mietelmä- ja
kasku-mosaiikeistaan kuitenkaan synny yhtenäistä, synteettistä kuvaa.
Mutta onhan väärin moittia Brandesia siitä, ettei hänellä ole Goethen
tai Kellerin tai Balzac'in elämää ja luonteita luovaa kykyä. Hän on
joka tapauksessa tällä hetkellä pohjoismaiden, ehkä koko Europan
nerokkain runouden tulkitsija ja hänen kirjansa Goethestä, joskaan
se ei ole hänen parhaansa, on kaikin puolin hänen asemansa ja suuren
maineensa arvoinen.