Le sens de la mort.
Paul Bourget'n uusi teos, joka muutamia päiviä on ollut saatavana
meidänkin kirjakaupoissamme, on syntynyt _inter arma_, aseiden
keskellä, sanan joka merkityksessä. Se on kirjoitettu tämän vuoden
kesäkuukausien aikana ja sen taustalla aavistamme savuavat kylät ja
tulen pattereista ja juoksuhaudoista. Se ei ole kuitenkaan sotaromaani
siinä mielessä, että se kuvaisi itse taisteluja, sotilasten vaivoja ja
vaaroja, kaikkea sitä, mikä tapahtuu rintamalla, jossa sodan valtimo
on kiivain. Bourget'n kirjan tapahtumat ovat sijoitetut parisilaiseen
sairaalaan, ja se kappale ihmiselämää, jota siinä kuvataan, on koetettu
korottaa yleisinhimilliseen tasoon. "Le sens de la mort" ("Kuoleman
tarkoitus" lienee vastaavin, vaikka ei aivan tarkka suomennos kirjan
otsakkeesta) on tavallaan filosoofinen romaani. Hetkellä, jolloin
kuolema niittää kansan kukoistavinta elinvoimaa, on Ranskan tunnetuin
romaani-psykoloogi ottanut kuoleman probleemin kirjansa aiheeksi. Joka
tuntee Bourget'n viimeaikaista tuotantoa, saattoi olla vakuutettu
siitä, että hän lähestyisi tätäkin aihettaan uskovana katolilaisena.
Mutta Bourget on myöskin filosoofi eikä hän näytä kadottaneen uskoaan
kokemuksen ja järjen todistusvoimaan.
Aivan toisin kuin Maeterlinck, joka parisen vuotta sitten niinikään
kirjoitti teoksen kuolemasta, on Bourget asettanut probleeminsa
elävien ihmisten keskuuteen. Hän esittää meille pienen, rajoitetun
tapahtumasarjan, yksityisen tragedian sodan suuressa murhenäytelmässä.
Ja myöntää täytyy, että hän usein osaa asiansa ytimeen, siihen hermoon,
joka tällä hetkellä värisee paljaana kaikkialla, missä sota on tehnyt
kuoleman jokapäiväiseksi, odotetuksi ja peljätyksi vieraaksi.
Probleemin asettelu on seuraava. Kuuluisa, varakas, oppilastensa
jumaloima kirurgi Ortègue, jonkun verran yli viidenkymmenenvuotias,
sairastaa parantumatonta tautia, pitkälle kehittynyttä syöpää, josta
hän kuitenkin vain yksin on tietoinen. Hänen parikymmentä vuotta
nuorempi vaimonsa, jota hän rakastaa koko sydämestään, on hänen apunaan
ja työtoverinaan sairaalassa, minne sodan ensi uhreja jo tuodaan.
(Kertomus alkaa viime vuoden elokuulta.) Ortègue tietää, että hänen
päivänsä ovat luetut -- hän päättelee, ettei hänellä ole kolmea
kuukautta elinaikaa --, mutta morfiinin avulla koettaa hän hillitä
tuskiaan ja täyttää velvollisuutensa kirurgina. Lopulta pettävät
kuitenkin hänen voimansa ja eräässä vaikeassa selkäydinleikkauksessa
täytyy hänen jättää operatsioni kesken. Hänen asistenttinsa,
tohtori Marsal suorittaa leikkauksen loppuun ja onnistuu poistamaan
selkäydintä painavan kuulan. Kädessään sotilaan ruumiista kaivettu
luoti lähtee Marsal etsimään opettajaansa Ortègue'ia ja joutuu
tällöin tahtomattaan hirvittävän vuoropuhelun todistajaksi. Hän
kuulee, kuinka Ortègue tautikohtauksen järkyttämänä uskoo vaimolleen
toivottoman tilansa ja kertoo, kuinka hän usein on ollut kiusauksessa
temmata vaimonsa mukanaan "siihen pimeään, kylmään ja äärettömään",
johon hän itse tunsi liukuvansa. Kun Ortègue, joka epäilee, ettei
vaimonsa häntä enää rakasta, pyytää tältä todistuksia rakkaudesta,
vannottaa kirurgin puoliso Ortègue'ia ottamaan hänet mukaansa
kuolemassa. Ortègue ja hänen vaimonsa, joka on tiedemiehen tytär,
ovat monistisen maailmankatsomuksen tunnustajia, he eivät usko sielun
kuolemattomuuteen, vaan merkitsee kuolema heille kaiken loppua, "pitkää
unta". Marsal, joka asianomaisten tietämättä näin pääsee perille
Ortègue-puolisojen välisestä salaisuudesta, päättää tehdä kaikkensa
heidän päätöksensä toimeenpanon estämiseksi. Mutta kuinka? Tähän
jännittävään epätietoisuuteen päättyy tragedian ensi näytös.
Sattuu sitten, että Ortègue'in sairaalaan tuodaan rintamalta vaikeasti
haavoittuneena nuori upseeri Le Gallic, Ortègue'in puolison Catherinen
orpana ja lapsuuden ystävä. Le Gallic, joka salaa rakastaa Catherinea,
koettaa taivuttaa tätä kristilliseen uskoonsa. Hän kertoo m.m. miten
sotilaspappi toisteli juoksuhaudoissa Paavalin sanoja siitä, miten he
olisivat onnettomimmat kaikista ihmisistä, jollei heillä olisi muuta
toivoa kuin tämän elämän.
-- Ei ole kysymys siitä, olemmeko onnettomia, vaan siitä, tunnemmeko
totuuden, vastaa hänelle Catherine.
-- Totuus ei saata olla aatteissa, joiden turvassa ei voi kärsiä eikä
kuolla, sanoo puolestaan Le Gallic.
Ja toisessa yhteydessä puhuu Bourget'n katolilainen luutnantti:
"Ainoastaan ylpeys voi kärsimyksessä saada naamion yhtä tyynen kuin
ovat uskon kasvot. Mutta se on pelkkä naamari, jonka alla piilee
epätoivo." Näin saa Marsal itselleen haavoittuneessa luutnantissa
arvokkaan liittolaisen pyrkimyksessään estää Catherinea seuraamasta
miestään kuolemaan. He koettavat hänelle lisäksi todistaa, että
hänen velvollisuutensa on ottaa osaa Ranskan yhteisen kärsimyksen
kantamiseen ja sen lieventämiseen voimiensa mukaan. Myöskin rakkaus
-- joka molemmin puolin on pidetty täysin salassa -- Le Gallic'in ja
hänen kauniin orpanansa välillä tekee osansa. Marsal huomaa ilokseen,
miten Catherine vähitellen, tietämättään voitetaan takaisin elämälle.
Mutta hän on antanut sanansa miehelleen ja se pidättää häntä vielä
päätöksessä.
Tällä välin on Ortegue'in tauti kehittynyt kehittymistään, hänen
sielunvoimansa alkavat sammua ja hänen ulkomuotonsa raunioituu.
Lähestyvän lopun mukana leimahtaa hänessä raivoisa mustasukkaisuus
Le Gallic'ia, potilastaan, kohtaan samalla kun hänen vaimonsa
tuntee hänestä yhä enemmän loittonevansa. Lopulta käy Catherinelle
auttamattomasti selväksi, ettei hän enää rakasta miestään, kuten
ennen, ja tämän vakaumuksen mukana nousee hänessä palava elämänhalu ja
kammo kuolemaa kohtaan. Hän lähettää Marsalin välityksellä miehelleen
kirjeen, jossa hän tunnustaa luvanneensa liikaa. Hän ei tahdo kuolla.
Hän tahtoo elää, jäädä elämään. Hän pyytää miestään vapauttamaan
häntä sanastaan. "Jos sitä vielä vaadit, yhtyvät ruumiimme haudassa,
mutta sielumme loittonevat toisistaan ennen kuolemaa. Koetus on liian
hirvittävä. Se murtaa minut. Se taittaa rakkauteni. Salli minun
elää." Kun Ortègue saa Catherinen kirjeen, on hänkin jo voittanut
itsensä. Marsal näkee hänen lukevan sen kylmästi ja päättävästi. Ja
kun Catherine Marsalin seurassa saapuu ensi kerran tämän jälkeen hänen
huoneeseensa, on hän kuollut. Marsal huomaa lääkärinä, että hän on itse
jouduttanut kuolemaansa, kuitenkin tavalla, joka on tarkoitettu viemään
ajatukset itsemurhasta. Hänkin on tehnyt uhrinsa: hän on antanut
kuolemalleen tarkoituksen, vapauttaessaan sillä vaimonsa elämään.
Myöskin Le Gallic kuolee. Hän uhraa elämänsä isänmaan puolesta --
siinä hänen kuolemansa tarkoitus. Ainoastaan _uhri_ -- se on Bourget'n
romaanin perusajatus -- antaa kuolemalle tarkoitusta, merkitystä,
suuruutta. Se on se piste, jossa kaikki sodan tuhannet tragediat saavat
sovituksensa. Tämä oppi kuoleman tarkoituksesta edellyttää uskoa
ylimaalliseen elämään ja tämä usko, hyvin katolilaisesti väritettynä,
puhuu Bourget'n romaanin joka sivulta. Bourget'n mukaan läikkyy ajan
monistinen epäusko vain pinnalla, syvemmällä elää pyrkimys päästä
elävään suhteeseen yliluonnollisen kanssa. Hän päättääkin romaaninsa
sanoilla: "Kun tunnemme, että meiltä puuttuu Jumala, tapahtuu se koska
hän on meitä aivan lähellä."
Bourget'n uusi kirja verraten mielivaltaisine ulkonaisine juonineen
on punottu ajan polttavimmista, kipeimmistä ajatuksista. Vanheneva
akateemikko on sodan näennäistä järjettömyyttä ja hävitystä vastaan
pannut hartaan katolilaisen uskonsa ja suuren, koetellun dialektisen
kykynsä. "Le sens de la mort" on se voittosaalis, jonka hän on vienyt
taistelussaan ajan suuren probleemin kanssa.
Ei voi olla tässäkään romaanissa ihailematta Bourget'n kaunopuheisuuden
sytyttävää paatosta, vaikka hänen psykologisesti mieltäkiinnittävimmät
teoksensa ovatkin ajassa vuosikymmenien takana. Sellaista hienoa
ihmiskuvauksen taidetta kuin esim. hänen nuoruudenromaaneissaan
"Cruelle énigme" ja "Le disciple" ei ole Bourget'lta enää lupaa
odottaa. Jotain kaavamaista ja kuollutta on hänen uuden kirjansa
henkilöissä, ennenkaikkia Marsalissa, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi
romaanissa on jätetty objektiivinen kirjanpito tapahtumain kulusta.
Myöskin Ortègue on kuvattu liian yksiviivaisesti. Elävin on ehkä
Catherine, varsinkin siitä lähtien kun hänen kuoleman-päätöksensä
alkaa horjua. Hänen kirjeensä miehelleen on liikuttava inhimillinen
todistuskappale. Se osottaa mielestäni ennen kaikkea muuta tässä
kirjassa, että Bourget vieläkin löytää tien elävään, itseään
vastaansanovaan, oikulliseen ihmismieleen. Jaappanilaisesti
yksinkertainen ja vaikuttava on niinikään Le Gallic'in kuvaus
syksyisenä aamuna pajunettihyökkäyksessä kaatuneesta toveristaan.
Sellaisilta sivuilta -- ja niitä on tässä kirjassa monta -- henkii
lukijaa vastaan kaikki se itsensä unohtava, loistava ja häikäisevä,
jonka ranskalaiset sisällyttävät sanaan "gloire", kunnia.
"Le sens de la mort"-teoksella on luonnollisesti myöskin kasvattava,
isänmaallinen tarkoituksensa. Niinkuin Bourget'n mielestä se totuus on
oikea, joka voi auttaa meitä kärsimään ja kuolemaan, niin on myöskin se
kirja hänen mielestään täyttänyt parhaiten tarkoituksensa, joka pyrkii
tähän yhteiseen päämäärään. Niinpä onkin romaanintekijä tässä kirjassa
saanut astua usein taka-alalle, antaakseen tilaa isänmaanystävälle ja
kirjallis-filosoofiselle patriarkalle.