Rauhan erakko.
Juhani Aho on uudessa kirjassaan ensi kerran käsitellyt
yleismaailmallista aihetta. Ei ole sattuma, että se tapahtuu sodan
vuonna. Kuinka hajoittava sota luonteeltaan lieneekin ollut, mitä
kuiluja se lieneekin aukaissut kansojen välille, on se tarjonnut
yhteisen pisteen, missä kaikkien ajatukset ovat tavanneet toisensa:
sodan verisen aseveljeyden, teossa ja tunteissa. Mikään luonnonilmiö,
kuinka valtava hyvänsä, olisi tuskin voinut siinä määrin kuin nykyinen
maailmansota keskittää itseensä ihmisten ajatuksia ja harrastuksia.
On kuin eri tahoilla maapalloa kaikkien katseet olisivat olleet
yht'aikaa kiintyneinä samaan tähteen, lakkaamatta, yötä ja päivää,
viikkoja ja kuukausia: sodan punaiseen tähteen. Onhan kieltämättä ollut
jotain suurta tässä ihmisajatusten yhdensuuntaisuudessa, jotain, jota
ihmiskunta ei koskaan ennen ole kokenut. Toinen asia on, riittääkö tämä
lohdutukseksi siellä, missä sota on iskenyt syvimmät haavansa kansojen
ruumiiseen.
Sota on Juhani Ahonkin kirjan probleemi. Tai oikeammin mitalin toinen
puoli: rauha, maailmanrauha. Niinkuin nuori kirjailija Konrad Lehtimäki
on Aho nähnyt mielikuvituksessaan ensi sijassa sodan hävityksen,
kulttuurivihollisuuden, kielteisyyden ja tätä kauhun taustaa vastaan on
hän piirtänyt -- ja lisätkäämme: hyvin vapaalla kädellä -- kuvan rauhan
valtiattaresta, "rauhan madonnasta" ja häntä palvelevasta ja häneen
uskovasta "erakosta".
Ahon uudelta kirjalta puuttuu kokonaan ala-otsake ja vaikea olisikin
keksiä sitä sanaa, joka täsmällisesti ilmaisisi kirjan laadun.
Sivumääränsä puolesta voisi "Rauhan erakko" olla romaani, eräät kohdat
oikeuttaisivat sitä ehkä nimittämään novelliksi, kertomukseksi,
vieläpä matkakuvaukseksi, mutta yksikään näistä nimityksistä ei
ilmaisisi meille kirjan todellista laatua. "Rauhan erakko" on
eräänlainen vapaa kuvitelma, kaunokirjallisesti naamioitu yksinpuhelu,
sisältäen todellisuutta ja haavetta, toisistaan erillään ja toisiinsa
sekaantuneina. Vapaat mielikuvat ja mietelmät, jotka seuraavat
kirjassa toisiaan, ovat kaikki imeneet ravintonsa sodanjulistuksista,
taistelu-uutisista, maailmanpalon kajastuksista sanomalehtien
palstoilla, ja niissä onkin epäilemättä jotain tuoreen painomusteen
hetkellisyydestä, tämänpäiväisyydestä. Lukuunottamatta ehkä joitakin
matkakertomuksia, ei Aho liene ennen kirjoittanut niin tilapäistä
ja kaunokirjallisessa suhteessa mielivaltaisen oikullista teosta
kuin "Rauhan erakko". Mutta tekisimme Ahon uudelle kirjalle varmaan
vääryyttä, jos arvostelisimme sitä yksistään tai edes ensi sijassa
taiteellisena saavutuksena.
Kirjailijalla, runoilijalla sellaisella kuin Juhani Aho, joka on
antanut meille ihmiskuvauksen ja varsinkin luonnonkuvauksen alalla
teoksia, jotka ovat rikastuttaneet meidän mielikuva-elämäämme ja
tulkinneet meidän tunteitamme -- hänellä on oikeus, jos kenelläkään,
ottaa puheenvuoro myöskin omasta puolestaan, tilittää itselleen ja
yleisölle mietelmiään maailman menosta, elämästä ja kuolemasta, sodasta
ja rauhasta. Jollei hän käsitteellisen ajattelun alalla, filosoofina
ja maailmanparantajana (käytän tätä sanaa ilman ironiaa) annakaan yhtä
paljon kuin taiteilijana, niin älkäämme kuvitelko, että meillä olisi
silti syytä napista: me jäämme hänelle joka tapauksessa ja aina velkaan.
Ahon kirjan erakko on alpeilla, nähtävästi Tyrolissa, yksinäisessä
vuoristomajassa asustava metsänvartija, joka on, koettuaan aikansa
maailmaa, pyrkinyt siitä pois. Hän on ollut innokas metsästäjä,
kunnes hän eräällä jahtiretkellä, haavoittaessaan kuolettavasti
nuorta kaurista, saa herätyksen ja tulee vakuutetuksi siitä,
ettei ole oikeutta tappaa. (Hänen kokemuksensa ja kääntymyksensä
muistuttavat tässä suhteessa Gustave Flaubert'in legendaa Julianus
Kestitsijästä.) Kun madonna ilmoittaa erakolle, ettei ole lupa
tappaa eläimiä, päättelee erakko, että jumalanäidin tarkoitus oli
samalla sanoa, että vielä vähemmän saa tappaa toisia ihmisiä. Ikuisen
rauhan, maailmanrauhan aate tulee erakolle koko elämän sisällöksi,
jumalanpalvelukseksi, uskonnoksi. Sille pyhittää hän majansa
läheisyyteen pystyttämänsä madonnankuvan, ja lukuisilla iskulauseilla
-- sellaisilla kuin: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran" --,
joita hän naulaa vuoripolkujen varrelle, koettaa hän johdattaa
alppimatkailijain ajatukset suureen aatteeseensa. Hän saakin joukon
hetkellisiä opetuslapsia, hän on alppikylän nähtävyyksiä -- "kaksi
tähteä Baedekerissä!" -, hänen majalleen vaeltaa matkailijoita eri
suunnilta ja eri maista ja niiden joukossa tulee myöskin Ahon kirjan
"minä", tekijän _alter ego_, "ikämies, joka jo vuosikausia on käyttänyt
loma-aikansa hiljaisiin vuorivaelluksiin". Voimme lisätä, että tämä
"ikämies" tulee maasta, jota Europassa usein kutsutaan "Lapiksi", että
hän on lyyrillinen kuin nuorukainen, suuri luonnon ihailija ja herkkä
psykoloogi, jolla on helppo eläytyä toisen ajatus- ja tunnemaailmaan.
Tämä kaukainen matkailija joutuu "rauhan erakon" asunnolle samaan
aikaan kuin sanoma maailmansodasta saapuu alpeille. Hän kokee
erakon kanssa hirvittävän pettymyksen rauhan-unelman rauetessa kuin
saippuakupla ja sotaisten intohimojen syttyessä ihmisten, näennäisesti
rauhallisimpienkin, sydämissä. Tämän suuren elämyksen ympärille
keskittyy -- osaksi erakon, osaksi kirjan "minän" mietelminä --
teoksen filosofia. Sodan ja rauhan probleemia valaistaan eri puolilta,
enimmin kuitenkin lyyrillisen mielialan näkökulmassa. Jo ovat erakko
ja hänen pohjoismainen ystävänsä menettämäisillään kokonaan uskonsa
"rauhan madonnaan", kun eräät sanomat, jotka kertovat veljellisestä
joulunvietosta vihollisrintamien kesken, saapuvat. Tämä joulunviesti
saa taas erakon ja hänen ystävänsä -- hänen lyyrillisen varjonsa --
uskomaan ihmisten veljeyteen ja maailmanrauhan mahdollisuuteen, kerran,
tulevaisuudessa, nykyisen maailmansodan uhallakin. Tämän uudelleen
elpyneen uskonsa merkiksi pystyttävät he "rauhan madonnan" kuvan, joka
on ollut epäuskon aikana poissa paikoiltaan, taasen alppitien viereen,
jotta matkailijat voisivat, niinkuin ennenkin, polvistua sen eteen.
Tähän kauniiseen vertauskuvalliseen toimitukseen päättyy kirja.
Samoin kuin "Rauhan erakon" aihe on punottu todellisuudesta ja
haaveesta, tavoittelee sen muotokin osaksi romanttista legendaa, osaksi
realistista matkakuvausta. Voi luullakseni olla eri mieliä siitä, onko
tämä muoto joka suhteessa sulanut eheäksi, yhtenäiseksi tyyliksi, mutta
kieltämättä on se tarjonnut tekijälle kiitollisen tilaisuuden esittää
omia mietelmiään ja mielialojaan ajankohdan suuressa kysymyksessä.
Se tapa, millä tekijä todistelee maailmanrauhan mahdollisuuksia,
puolesta ja vastaan, on etupäässä lyyrillinen. Tuskinpa se käännyttää
ketään, joka ei ennestään ole uskovainen -- mutta sehän ei lienekään
kirjan tarkoitus. Teoksen "minä" "aattelehtii", "tahtoo vaikka vaan
suotta aikojaan uskoa" j.n.e., toisin sanoen, hän ei tunnu tekevän
mitään ankaria yrityksiä päästäkseen tanakammin probleemeihinsa
käsiksi. Hänen luonnontunnelmansa ovat viehättäviä, joskus ihastuttavia
panteistisessä suurpiirteisyydessään, mutta hänen filosofiansa ei ole
yhtä hedelmällinen kuin hänen kykynsä kokea hetken mielialoja. Tuskinpa
erehdymme, kun oletamme, että alppimajan erakko ja hänen ystävänsä ovat
Jasnaja Poljanan profeetan hiljaisia opetuslapsia. Kirjassa ei turhaan
lausuta ajatusta, että "karun kritiikin ja ivan aika on ohitse" ja että
alkanut vuosisata on oleva m.m. "Tolstoin aatteiden". Monet käsitteet,
sellaiset kuin "ihmisten veljeys", "ihmiskunnan onni", "maailmanrauha"
j.n.e. jäävät epäilemättä kuitenkin lukijalle jonkun verran
epämääräisiksi ja hämäriksi. Ehk'ei kirjassa oteta myöskään tarpeeksi
huomioon, kuinka relatiivinen, suhteellinen, itse "maailmanrauhan"
aatekin on. Ikäänkuin taistelu ja sota ihmisen kesken lakkaisi sillä,
että he eivät käy terä- ja tuliasein toistensa kimppuun!
Mutta nämä lukijan pienet epäilykset ja kysymykset eivät sittenkään
satu teoksen ytimeen. Kirjan voima on sen lyyrillisessä mielialassa,
joka kuin aalto kantaa harjallaan ajatuksen kuplia. Mielellään antautuu
lukija tämän aallon kuljetettavaksi, mieliala-aallon, joka kirjan
proosarytmin mukana nousee ja laskee, vuoroin laantuu ja vuoroin
kiihtyy. Ja tämän tunnelma- ja sana-musiikin soidessa korvissa,
retkeilee lukija mielellään kirjailijan kanssa vuorimajalle, alppilumen
keskelle uneksimaan -- vaikkapa epäuskon oas sydämessä -- maailmansodan
vuonna maailmanrauhasta ja ihmisten veljeydestä.