Heinäkuun 5 päivänä. -- Tultuani huoneeseeni ja suljettuani oven
avasin minä päiväkirjani merkitäkseni, mitä vielä päivän tapahtumista
oli jäljellä.
Kymmenen minuuttia tai enemmän istuin minä toimettomana kynä kädessä
ja mietin kaikkea, mitä kahdentoista viimeisen tunnin kuluessa oli
tapahtunut. Kun minä vihdoinkin aloin kirjoittaa, huomasin minä
silloin vaikeuden, jota en ennen koskaan ollut tuntenut. Huolimatta
kaikesta pyrkimyksestäni pitää koossa ajatuksiani pysähtyivät ne aina
sir Percivalin ja kreivin kahdenkeskiseen keskusteluun, joka oli
lykkäytynyt koko päivän, mutta joka luultavasti nyt tapahtuisi yön
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.
Näin hajanaisessa mielialassa ollen en voinut oikein selvään muistaa
kaikkea, mitä oli tapahtunut aamupäivästä alkaen, eikä minulla ollut
muuta neuvoa kuin sulkea hetkiseksi päiväkirjani.
Minä menin työhuoneeseeni ja suljin oven hyvin kiinni, ett'ei veto
häilyttäisi kynttilää. Ikkuna minun eteishuoneessani oli nimittäin
auki, ja minä kumarruin miettivästi siitä ja katsoin ulos hiljaiseen
yöhön.
Oli tyyni ja aivan pimeä. Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt.
Hengittäessäni raskasta yöilmaa tuntui siltä, kuin olisi satanut, ja
minä ojensin ulos käteni päästäkseni selville siitä. Ei. Sade uhkasi
vasta, mutta se ei ollut vielä alkanut.
Minä seisoin paikallani, nojaten ikkunapieleen lähes neljännestunnin,
silmäsin haaveillen syvään pimeyteen, mutta en kuullut mitään
muuta paitsi silloin tällöin palvelusväen puhelua tai kaukaisen,
alakerrassa suljettavan oven äänen.
Juuri kun minä väsyneenä käännyin pois ikkunasta mennäkseni
takaisin sänkykamariin ja koettaakseni uudelleen täydentää päivän
muistelmia kirjaani, tunsin minä tupakansavua nousevan ikkunaan.
Hetkinen sen jälkeen näin minä pienen punaisen tulenvalon lähestyvän
asuinrakennuksen ulkoreunalta. En kuullut mitään askeleita enkä
nähnyt mitään muuta kuin tuon punaisen valon, joka lähestyi
lähestymistään, meni ohi seisomapaikkani ja pysähtyi vastapäätä
makuuhuoneeni ikkunaa, johon minä olin jättänyt kynttiläni palamaan
pöydälle.
Tulenvalo pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi sitten samalle taholle,
josta se oli tullutkin. Seuratessani sitä silmilläni näin minä toisen
punaisen valon, hieman edellistä suuremman, lähestyvän kauempaa. Ne
kohtasivat toisensa pimeässä. Muistaen, kuka poltti paperosseja ja
kuka sikaria, päätin minä, että kreivi oli ensin tullut katsellakseen
ja kuunnellakseen minun ikkunani alla, ja että sir Percival oli
sitten yhtynyt hänen kanssaan. Varmaankin kävelivät he molemmat
nurmikolla -- muutoin olisin minä kuullut sir Percivalin raskaat
askeleet, vaikkakin kreivin äänettömät askeleet olisivat jääneetkin
minulta huomaamatta.
Minä seisoin rauhallisesti ikkunan ääressä vakuutettuna siitä, ett'ei
kumpikaan heistä voisi nähdä minua pimeässä huoneessa.
"Mitä on tekeillä?" kuulin minä sir Percivalin kysyvän hiljaisella
äänellä. "Miksi et tule huoneeseen istumaan?"
"Haluan ensin nähdä otettavan kynttilän pois tästä ikkunasta",
vastasi kreivi yhtä hiljaa.
"Mitä pahaa tekee kynttilä meille?"
"Se todistaa, että hän ei ole nukkumassa vielä. Hän on kyllin
tarkkasilmäinen epäilläkseen, että jotakin on tekeillä ja kyllin
pelkäämätön tullakseen alas kuuntelemaan, jos hän kenties voi saada
tilaisuutta siihen. Kärsivällisyyttä, Percival -- kärsivällisyyttä!"
"Tyhmyyksiä! Sinä lörpöttelet alinomaa kärsivällisyydestä."
"Nyt puhun minä jostain muusta. Hyvä ystäväni, sinä seisot perikadon
partaalla, ja jos minä sallin sinun antaa naisille yhdenkään
tilaisuuden lisää, niin voit sinä vakavasti luottaa kalliiseen
kunniasanaani, että he syöksevät sinut siihen."
"Mitä pirua sinä tarkoitat?"
"Sen aion selittää sinulle, Percival, kunhan kynttilä on poistettu
ikkunasta ja kun me olemme silmänneet kirjaston molemminpuoleisiin
huoneisiin sekä portaille."
He menivät hitaasti edelleen, enkä minä voinut kuulla loppua heidän
keskustelustaan, jota edelleenkin jatkettiin hiljaisella äänellä.
Minusta se oli yhdentekevää. Minä olin kuullut kylliksi päättääkseni
antaa arvonsa kreivin uskolle minun tarkkanäköisyyteeni ja
rohkeuteeni. Ennenkun punaiset tulipilkut olivat kadonneet pimeään,
olin minä itsekseni päättänyt, että näillä molemmilla miehillä,
heidän istuutuessaan neuvottelemaan, oli oleva kuulija -- ja tämä
kuulija, huolimatta kaikista kreivin varovaisuustoimenpiteistä,
olisin minä itse eikä kukaan muu. Minä tarvitsen vain sellaisen
vaikuttimen, että omatuntoni hyväksyisi tämän toimenpiteen ja että
minä saisin rohkeutta sen suorittamiseen; ja minulla oli sellainen
vaikutin: Lauran kunnia, Lauran onni -- niin, hänen elämänsäkin --
riippui kenties minun tarkasta kuulostani ja varmasta muistostani
tänä iltana.
Minä olin kuullut kreivin lausuvan, että hän aikoi tutkia Kirjaston
viereiset huoneet ja sen edessä olevat portaat, ennenkun hän ryhtyisi
keskusteluun sir Percivalin kanssa. Siis tapahtuisi keskustelu
kirjastossa. Tämän tietäen mietin minä heti keinon pettää kaikki
hänen varovaisuustoimenpiteensä -- tai toisin sanoen kuunnella
kaikki, mitä hänellä ja sir Percivalilla oli toisilleen sanomista
tarvitsematta ollenkaan mennä alakertaan.
Kuvatessani alakerran huoneita mainitsin minä pari sanaa siitä
verannasta, joka on talon sivulla ja johon korkeat lasiovet
johtavat kaikista huoneista. Verannan katto on tasainen. Sadeveden
johtavat siitä putket alas säiliöihin. Kaitaisella lyijykatolla,
joka sivuaa kaikkia makuuhuoneita minun arvostellakseni noin kolme
jalkaa ikkunain alla on joukko kukka-astioita jonkun matkan päässä
toisistaan. Tuulelta suojaa niitä kaunis, katon ulkoreunalla oleva
rauta-aita.
Nyt päähäni pälkähtäneen suunnitelman mukaan tuli minun työhuoneeni
ikkunasta laskeutua tälle katolle, hiipiä varovasti eteenpäin, kunnes
olisin tullut kirjaston ikkunan yllä olevalle kohdalle, painautua
siellä kukka-astioiden joukkoon ja kuunnella ulkoreunalla. Jos sir
Percival ja kreivi istuisivat tupakoimassa tänä iltana, kuten minä
olin nähnyt heidän monta kertaa ennen tekevän, tuolit aivan avattujen
lasiovien vieressä ja jalat verannalle asetetuilla puutarhatuoleilla,
kuulisin minä jokaisen heidän lausumansa sanan, jolleivät he vaan
kuiskaileisi -- ei pitempää keskustelua voi koskaan suorittaa koko
ajan kuiskaamalla. Jos he sen sijaan juuri tänä iltana päättäisivät
istua kauvempana huoneessa, oli minulla vähän toiveita kuulla mitään,
ja tässä tapauksessa täytyisi minun antautua paljon suurempaan
vaaraan mennä alakertaan.
Niin suuressa määrässä kuin epätoivoinen asemamme olikin vahvistanut
päätöstäni, toivoin minä kumminkin sydämmeni pohjasta, ett'ei minun
tarvitsisi ryhtyä viimemainittuun keinoon. Rohkeuteni oli kuitenkin
vain naisen rohkeus, ja se oli kovin pettämäisillään ajatellessani
olevani pakotettu menemään alakertaan ja tulemaan mahdollisesti
huomatuksi.
Minä menen hiljaa makuuhuoneeseeni yrittääkseni ensin vähemmän
vaarallisempaa kokeilua kävellä verannan katolla.
Pukuni täydellinen muutos oli monesta syystä ehdottomasti tarpeen.
Aluksi riisuin silkkihameeni, koska sen vähäisinkin kahina
hiljaisessa yössä olisi ilmaissut minut. Valkosten ja avarain
alusvaatteitteni sijaan otin minä tumman flanellisen hameen ja sen
päälle mustan matkakaapuni, jonka huppukauluksen minä vedin pääni
yli. Melkoista kaidempana kuin tavallisesti nykyisessä puvussani voin
minä helposti tunkeutua eteenpäin, missä tilaa oli niukalti. Ahdas
tie, joka minun oli kuljettava kukka-astiain ja seinän välissä, teki
tämän välttämättömäksikin. Jos minä kaataisin alas jotakin, jos minä
saisin aikaan vähäisintäkään melua -- kuka voisi silloin aavistaa
seuraukset?
Minä panin nyt muutamia tulitikkuja kynttilän viereen ennen sen
sammuttamista, jonka jälkeen minä hapuilin työhuoneeseeni, minkä
ulko-oven minä suljin -- laskeusin sitten levollisesti ikkunasta ja
asetin jalkani varovasti verannan katolle.
Minun kaksi huonettani olivat sisimpänä siinä kylkirakennuksessa,
jossa me kaikki asumme, ja minun oli siis sivuttavana viisi ikkunaa,
ennenkun minä voin päästä laskemalleni paikalle kirjaston oven
yläpuolelle. Ensimmäinen ikkuna oli asumattoman huoneen. Jäljellä
olevat ikkunat, joiden ohi minun ei tarvinnut käydä, olivat kreivin
puku- ja kylpyhuoneen ja vielä erään asumattoman huoneen.
Ei mitään ääntä kuulunut -- yön synkkä pimeys ympäröi minut joka
taholta. Mutta siihen, juuri kirjaston yläpuolelle, johon minun piti
mennä -- näin minä kynttilän valon loistavan! Kreivitär ei vielä
ollut mennyt levolle.
Oli myöhäistä vetäytyä takaisin; ei ollut aikaa viipyäkään. Minä
päätin mennä edemmäksi minkä uhalla tahansa ja toivoin suojaavan
itseäni sekä yön pimeyden että oman varovaisuuteni. "Lauran tähden!"
ajattelin minä itsekseni ottaessani ensimmäiset askeleeni, käärien
toisella kädellä kaapuni tiivisti ympärilleni ja toisella pitäen
seinästä kiinni. Pidin sitä nimittäin varmempana kuin kenties
satuttaa jalkani kukka-astioihin, jotka olivat vain muutaman tuuman
päässä minusta toisella puolella.
Olin päässyt ohi asumattoman huoneen ikkunan ja koetin joka
askeleella jalallani lyijykattoa, ennenkun minä uskalsin nojata
siihen koko ruumiini painolla. Nyt kuljin minä Lauran huoneen
pimeiden ikkunain ohi ("Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä tänä
yönä!") -- pian myöskin sir Percivalin huoneen. Nyt pysähdyin minä
hetkiseksi, laskeusin polvilleni ja nojautuen molempiin käsiini
ryömin määräämälleni paikalle ikkunan ja verannankaton välisen muurin
suojassa.
Muutamien silmänräpäysten kuluttua uskalsin minä katsoa ylös ikkunaan
ja huomasin silloin, että eräs ylimpänä oleva luukku oli vain avattu
ja että kaihtimet olivat vedetyt sen alaosan eteen. Katsoessani
sinne huomasin minä, kuinka kreivittären varjo kulki ohi valkosen
kaihtimen ja kohta hitaasti takaisin. Niin ollen ei hän ollut kuullut
minun liikkumistani, sillä muutoin olisi hänen varjonsa pysähtynyt
kaihtimen eteen, vaikkakin häneltä olisi puuttunut rohkeutta avata
ikkuna ja silmätä ulos.
Minä laskeuduin alas kääntäen kylkeni rauta-aitaa vasten, otettuani
ensin selvän kukka-astiain asemasta molemmin puolin itseäni.
Vasemmalla sivullani olevan kukan hyvähajuiset lehdet hipasivat
poskeani nojatessani päätäni kaidetta vasten.
Ensi äänet, jotka kuuluivat korvaani alhaalta, oli kolmen oven
avaaminen tai sulkeminen -- luultavasti viimemainittu -- kolmen oven,
eteisen ja kirjaston viereisten huoneiden, jotka kreivi oli sanonut
tutkivansa. Ensi näkemäni oli punainen tulikipuna, joka taaskin hiipi
yössä verannalta minun ikkunani eteen, viipyi siellä hetkisen ja
palasi sitten siihen paikkaan, josta se oli tullutkin.
"Piru vieköön sinun levottomuutesi! Etkö voi tulla istumaan?" kuulin
minä sir Percivalin murisevan alhaalta.
"Oi, kuinka lämmin on!" kuulin minä kreivin puhisevan väsyneellä
äänellä.
Sitten kuulin minä puutarhatuolien räminää verannan kivilattiaa
vasten -- minusta varsin tervetullutta räminää, mikä ilmoitti
minulle, että he aikoivat asettua lasiovien ääreen. Vielä oli siis
onni puolellani. Torninkello löi neljännestä vaille 12, kun he olivat
istuutuneet paikoillensa. Avonaisen ikkunaluukun kautta kuulin minä
rouva Foscon haukottelevan ja näin vielä kerran hänen varjonsa
valkosta kaihdinta vasten.
Sillä välin alkoivat sir Percival ja kreivi puhella keskenään
alakerrassa, kerta toisensa perään hiljentäen ääntään, mutta ei
kumminkaan koskaan kuiskaten. Se vaarallinen ja tavaton seikkailu,
johon minä olin viskautunut, se pelko rouva Foscon valaistujen
ikkunain takia, jota minä en oikein voinut hillitä, teki vaikeaksi --
niin alussa melkeinpä mahdottomaksi minulle säilyttää mielenmalttini
ja yksinomaan kiinnittää huomioni kirjastossa pidettävään
keskusteluun. Muutamina minuutteina voin minä vain käsittää sen
pääasiallisen sisällön. Minä kuulin kreivin sanovan, että ainoa
ikkuna, josta valo loisti, oli hänen rouvansa huoneen, sekä että koko
alakerros oli aivan varma, niin että he vapaasti voivat keskustella
toistensa kanssa joutumatta yllätetyiksi. Vastauksessaan nuhteli
sir Percival, että hänen ystävänsä koko päivän oli puoltamattomasti
laiminlyönyt hänen toiveensa ja etunsa. Kreivi puolustihe sillä, että
hän oli ollut hajamielinen koko kuluneen päivän, että hänellä oli
ollut kaikenlaisia levottomuuden syitä, ja että ainoa hetki, jolloin
sopisi tehdä selitys, oli silloin kun he tuntisivat olevansa varmoja,
ett'ei kukaan kuulisi tahi keskeyttäisi heidän keskusteluansa.
"Olemme joutuneet vakavaan pulaan liikeasioissa, Percival", sanoi
hän, "ja jos me ollenkaan voimme tehdä jotain päätöstä tulevaisuuteen
nähden, niin täytyy sen tapahtua tänä yönä ja syvimmässä
salaisuudessa."
Tämä kreivin lausunto oli ensimmäinen, jonka minä täydellisesti
huomaten voin käsittää. Tästä silmänräpäyksestä oli, vähäpätöisiä
keskeytyksiä lukuunottamatta, koko sieluni kiintynyt keskusteluun, ja
minä kuuntelin sitä sana sanalta.
"Pulaanko?" toisti sir Percival. "Niin, pahempaan pulaan, kuin voit
aavistaakaan, sen voin sanoa sinulle."
"Voin uskoa sen päättäessäni sinun esiintymisestäsi kahtena viime
päivänä", lausui kreivi kylmästi. "Mutta odota hieman! Ennenkun
me lausumme sanankaan enemmän siitä, mitä minä _en_ tiedä, niin
tehkäämme oikein selväksi toisillemme, mitä minä _tiedän_.
Katsokaammepa nyt ensiksi, olenko minä oikeassa menneeseen aikaan
nähden, ennenkun minä teen sinulle ehdotuksen tulevaisuuteen nähden."
"Odotapas, kunnes olen sekottanut lasin konjakkia ja vettä. Ota
itsellesi."
"Kiitos, Percival. Otan mielihyvällä lasin raikasta vettä ja sokeria.
Eau sucree [sokerivettä], ystäväni -- ei mitään muuta."
"Sokerivettä sinun ikäisesi mies! -- Kas niin, sekota äitelä
voiteesi, te ulkomaalaiset olette kaikki samanlaisia."
"Kuule nyt Percival. Minä esitän selvästi sinulle taloudellisen
asemani sellaisenaan, kuin minä katson sen olevan, ja sinä sanot,
olenko minä oikeassa vai en. Sekä sinä että minä tulemme takaisin
tänne mannermaamatkaltamme varsin huonoissa raha-asioissa --"
"Kuvaa lyhyesti! Minä tarvitsen muutamia tuhansia, sinä muutamia
satoja puntia -- ja jollemme me onnistu hankkimaan näitä rahoja,
perii meidät piru. Tämä on, lyhyesti ja sattuvasti, meidän asemamme.
Päätä nyt siitä asiasta, miten tahdot. Eteenpäin!"
"No hyvä, Percival, lausuakseni ajatukseni sinun lakonilaisella
tavallasi, tarvitsen minä muutamia satoja ja sinä muutamia tuhansia
puntia. Ainoa keino, mikä sinulla on hankkia sinulle ja minulle
nämät rahat, on rouvasi avulla. Mitä sanoinkaan sinulle vaimostasi
kotimatkalla Englantiin? Ja mitä sanoin sinulle vielä kerran kotiin
palattuamme ja nähtyäsi itse, minkälainen nainen neiti Halcombe on?"
"Kuinka minä muistaisin sen? Luullakseni rupatit sinä koko joukon
tapasi mukaan."
"Minä lausuin näin: -- Ihmisen terävä-älyisyys, ystäväni, on tähän
asti huomannut vain kaksi tapaa, jolla mies voi hallita vaimoa.
Toinen on nöyryyttää hänen ruumiillisella kurituksella, jota
menettelyä huonompi kansa yleisesti käyttää, mutta sivistyneet
luokat kammovat. Toinen keino -- hitaampi, paljon vaikeampi, mutta
menestykseen nähden yhtä varma, on olla koskaan kiukustumatta ja
tulematta levottomaksi. Tämä on oikea tapa hallita eläimiä ja lapsia
ja siis myöskin naisia, jotka itse asiassa eivät ole mitään muuta
kuin suuria lapsi. Tyyni päättäväisyys on ainoa ominaisuus, jota
eläimet, lapset ja naiset eivät voi vastustaa. Jos he vain kerrankaan
voivat järkähdyttää tätä tärkeätä vastustusvoimaa, niin katkasevat he
heti riippuvaisuutensa -- jolleivät he sitä vastoin koskaan onnistu
siinä, niin jää mies heidän hallitsijaksensa. Minä pyysin kyllä
sinua muistamaan tätä yksinkertaista keinoa, kun sinä olit pakotettu
luottamaan vaimosi apuun saadaksesi rahaa. Minä pyysin sinua vielä
hartaammin muistamaan sitä, kun sinun täytyi olla yhdessä vaimosi
sisaren, neiti Halcomben kanssa. Oletko ottanut huomioon neuvoni? Et,
et ainoatakaan kertaa niissä selkkauksissa, jotka ovat keräytyneet
niskaamme tultuamme tänne. Jokaisen kiukustumisen aiheen jonka
sinun vaimosi ja hänen sisarensa ovat antaneet sinulle, olet sinä
heti antanut vaikuttaa luonteeseesi. Sinä saat kiittää mieletöntä
kiivauttasi, että sinulta meni allekirjoitus hukkaan ja samalla
myöskin rahat, ja että neiti Halcombe kirjoitti ensimmäisen kirjeensä
asianajajalle --"
"_Ensimäisen_? Onko hän uudelleen kirjoittanut?"
"Kyllä, hän kirjoitti tänään uudelleen." Tuoli lensi verannalla
kumoon niin rajusti, kuin se olisi potkastu seljälleen.
Oli minun onneni, että kreivin kertomus herätti sir Percivalin
vihan, kuten nyt tapahtui. Kuullessani, että minut tälläkin kertaa
oli huomattu, hypähdin minä niin kiivaasti ylös, että rauta-aita,
johon minä nojasin, rämähti. Oliko hän seurannut minua majataloon?
Vai arvasiko hän, että minun oli täytynyt jättää kirjeeni Fannylle,
sanoessani hänelle, ett'ei minulla ollut ollut mitään postilaukkuun
pantavaa? Mutta jos asianlaita oli näinkin, niin kuinka olisi hän
voinut tutkia kirjeiden sisällön, kun minä olin suoraan laskenut ne
nuoren tytön käteen?
"Sinä saat kiittää onnellista tähteäsi", kuulin minä kreivin sen
jälkeen sanovan, "että minä olen talossasi oikaisemassa erehdyksiäsi
sitä mukaan, kuin sinä teet niitä. Kiitä onnellista tähteäsi
siitä, että minä sanoin suoraan ei, kun sinä olit kyllin mieletön
sulkeaksesi neiti Halcomben huoneeseensa samalla tavoin, kuin sinä
hulluudessasi olit menetellyt vaimosi kanssa. Eikö sinulla ole
ollenkaan silmiä? Voitko sinä nähdä neiti Halcomben käsittämättä,
että hänellä on miehen aavistuskyky ja päättäväisyys? Tämä nainen
ystävänäni voisin minä nauraa koko maailmalle. Mutta jos hän on
vihollisenani, niin sanon minä sinulle suoraan, että minä, niin
viisas ja kokenut kuin minä olenkin -- minä, Fosco, viekas kuin piru
itse, kuten olet minulle satoja kertoja sanonut, -- tunnen mielestäni
käveleväni kuin tulisilla hiilillä! Ja tämän komean olennon -- minä
juon hänen maljansa sokerivedessä -- tämän komean naisen, joka
seisoo, voimakkaana rakkautensa ja rohkeutensa takia, lujana kuin
kallio meidän molempain ja tuon hennon, sievän ihmisraukan välillä,
jota sinä kutsut vaimoksesi -- tämän Marian Halcomben, jota minä
ihailen koko sielustani, vaikkakin minun täytyy taistella häntä
vastaan sinun ja minun etuni tähden, ajat sinä äärimmäisyyksiin,
ikäänkuin hän ei olisi viisaampi eikä rohkeampi kaikkia muita naisia.
Percival! Percival! sinä ansaitset olla onnistumatta ja sinulla on
ollut huono onni."
Tuli hetkisen hiljaisuus. Minä merkitsen kaikki sen konnan sanat
minusta, koska minä tahdon muistaa ne -- koska minä vielä toivon
saavani elää sen päivän, jolloin minä voin puhua kaikki suoraan
hänen läsnä-ollessaan ja vaatia hänet edesvastuuseen kaikesta siitä
pahasta, jonka hän tekee.
Sir Percival katkasi taasenkin äänettömyyden ensiksi.
"Niin, niin, höpise sinä ja toru niin paljon kuin sinua huvittaa",
sanoi hän vihaisesti; "meidän rahahuolemme ei ole ainoa. Itsekin
olisit taipuisa ankaroihin toimenpiteisiin naisia vastaan -- jos
tietäisit niin paljon kuin minä."
"Aikoinansa tulemme me tähän jälkimäiseen vaikeuteen", puuttui
kreivi puheeseen. "Sinä voit sotkea omaa ajatusjuoksua mielesi
mukaan, mutta minua et sinä onnistu johdattamaan pois asiasta.
Käsitelkäämme ensin raha-asiat. Olenko minä saanut sinun itsepäisen
pääsi vakuutetuksi? Olenko minä osoittanut sinulle, että sinun kiivas
luonteet tekee sinut aivan mahdottomaksi auttamaan itseäsi? -- Vai
täytyykö minun taas alkaa uudelleen ja, kuten sanot rakastamallasi,
teeskentelemättömällä englantilaisella tavallasi, höpistä ja torua
vielä hieman lisää?"
"Äh! On helppo moittia minua. Mutta sanoa, mitä pitää tehdä -- on
hieman vaikeampi."
"Onko? Oi katsopas, mitä pitää tehdä: sinä lakkaat tästä päivästä
määräämästä liikeasioista; sinä jätät ne vastaisuudeksi yksinomaan
minun käsiini. Minä puhun nyt käytännölliselle englantilaiselle --
vai kuinka? Hyvä, Percival, sopisiko se sinulle?"
"Mitä aiot ehdottaa, jos minä jätän kaikki sinun käsiisi?"
"Vastaa minulle ensin. Saanko määrätä siitä vai en?"
"Jos me nyt kuvittelemme, että sinä päätät siitä, niin mitä aiot
tehdä?"
"Ensi aluksi aion tehdä sinulle muutamia kysymyksiä, Percival.
Minun pitää vielä toistaiseksi antaa asianhaarain passiivisesti
johtaa itseäni, ja minulla on siis välttämätöntä niin tarkoin
kuin mahdollista saada selvä kaikesta. Meillä ei ole yhtään aikaa
menetettävänä. Minä olen jo sanonut sinulle, että neiti Halcombe on
tänään toisen kerran kirjoittanut asianajajalleen."
"Kuinka sait sen tietää? Mitä hän kirjoitti?"
"Jos minä sanoisin sinulle sen, Percival, tulisimme me vain takaisin
samaan paikkaan kuin nytkin. On kyllin, että minä olen huomannut
sen -- ja se on juuri tämä huomio, joka on koko tämän päivän
pitänyt minua sellaisessa levottomuudessa, ett'en minä ole voinut
ajatellakaan antautua mihinkään keskusteluun kanssasi. Nyt tahdon
minä verestää muistiasi asioihisi nähden -- joku aika sitten puhuimme
niistä. Rahat on hankittu vaimosi allekirjoituksen puutteessa kolmen
kuukauden velkakirjalla ja maksamalla sellainen korko, että se
saa minun niukan ulkomaalaisen tukijani hämmästyksestä seisomaan!
Velkakirjan langettua maksettavaksi onko mitään muuta maallista
keinoa lunastaa se kuin rouvasi avulla?"
"Ei, ei muuta."
"Kuinka? Eikö sinulla ole ollenkaan rahoja pankkiirisi hallussa?"
"Muutamia satoja tarvitessani useita tuhansia."
"Eikö sinulla ole mitään muuta vakuutta lainataksesi rahaa?"
"Ei vähintäkään."
"Mitä tosi teossa olet saanut vaimosi mukana tähän päivään asti?"
"En mitään muuta kuin hänen kahdenkymmenentuhannen puntansa korot --
jotka tuskin riittävät meidän jokapäiväisiin menoihimme."
"Mitä odotat sinä saavasi vaimosi myötäjäisinä?"
"Kolmetuhatta vuoteen hänen setänsä kuoltua."
"Varsin kaunis omaisuus, Percival. Mikä on tuo setä miehiään?
Vanhako?"
"Ei -- ei vanha eikä nuori."
"Onko hän hyväluontoinen mies, joka rakastaa elää hyvin? Onko hän
naimisissa? Ei -- nyt muistankin minä vaimoni sanoneen, ett'ei hän
ole naimisissa."
"Luonnollisesti ei. Jos hän olisi naimisissa ja jos hänellä olisi
poika, niin ei lady Glyde voisi olla lähin perillinen. Minä sanon
sinulle lyhyesti ja sattuvasti, mikä herra Fairlie on -- puolihullu,
lörppö, itsekäs narri, joka kiusaa jokaista hänen läheisyyteensä
tulevaa henkilöä ruikuttamalla huonoa terveyttään."
"Sellaiset miehet elävät kauan, Percival, ja menevät naimisiin
paljaasta ilkeydestä juuri silloin, kun vähimmän odotat sitä. Minä en
tahtoisi antaa paljoa, ystäväni, toiveistasi saada nuo kolmetuhatta
vuoteen. Eikö ole mitään muuta toivottavissa vaimosi mukana?"
"Ei, ei mitään?"
"Eikö kerrassaan mitään?"
"Ei kerrassaan mitään, paitsi hänen kuoltuaan."
"Vai niin -- hänen kuoltuaan."
Syntyi uudelleen äänettömyys. Kreivi nousi ylös ja meni verannan
edessä olevalle hiekkakäytävälle. Minä kuulin hänen äänestään, että
hän oli muuttanut paikkaa. "Sade on vihdoinkin tullut", kuulin minä
hänen sanovan. Se oli tullut. Kaapuni osoitti ilmeisesti, että jo
hetkisen oli satanut rankasti.
Kreivi meni taaskin verannalle -- minä kuulin tuolin narisevan hänen
uudelleen istuutuessaan.
"No hyvä, Percival", sanoi hän, "mitä saat vaimosi kuoltua?"
"Jos häneltä ei jää lapsia --"
"Joka kumminkin on varsin luultavaa?"
"Joka ei ole vähintäkään luultavaa --"
"No hyvä -- mitä siinä tapauksessa?"
"Silloin saan minä hänen kaksikymmentätuhatta puntaansa."
"Puhdasta rahaa?"
"Puhdasta rahaa."
He vaikenivat taasen molemmat. Samassa kun heidän ääniänsä ei
kuulunut, näyttäytyi taas kreivittären hahmo valkosta kaihdinta
vasten. Sen sijaan, että olisi astunut sen ohi, pysähtyi hän
hetkiseksi. Minä näin hänen sormiensa tarttuvan kaihtimen yhteen
kulmaan ja vetävän sen syrjään. Kalpeat kasvot näkyivät yläpuolellani
aivan ikkunaruutua vasten. Olin aivan hiljaa, kiireestä kantapäähän
kääriytyneenä mustaan kaapuuni. Sade, joka tunki vaatteitteni läpi,
virtasi lasille, himmensi sen ja ehkäsi hänen näkemästä mitään.
"Enemmän sadetta!" kuulin minä hänen sanovan itsekseen. Hän laski
alas kaihtimen -- ja minä hengitin vapaammin.
Keskustelua verannalla jatkettiin; tälläkin kertaa alkoi kreivi
kysellä.
"Percival, pidätkö paljon vaimostasi?"
"Sepä oli suora kysymys."
"Minä olen suora mieskin; siksi toistan sen vielä kerran."
"Miksi, perhanan tähden, katsot minua tuolla tavoin?"
"Vai niin -- etkö tahdo vastata minulle? No hyvä, otaksukaamme siis,
että sinun vaimosi kuolee ennen kesän loppua --"
"Vaiti, Fosco!"
"Otaksukaamme, kuten sanottu, että sinun vaimosi kuolee --"
"Vaiti, sanon minä!"
"Siinä tapauksessa voittaisit sinä kaksikymmentätuhatta puntaa ja
menettäisit --"
"Menettäisin toivon saada kolmetuhatta puntaa vuotuista tuloa."
"Epävarma toivo, Percival -- varsin epävarma toivo, ja sinä tarvitset
rahaa heti. Sinun asemassasi on voitto varma -- tappio epäiltävä."
"Puhu suoraan omasta puolestasi yhtä hyvin kuin minunkin. Osa niistä
rahoista, joita tarvitsen, on lainattu sinulle. Ja jos sinä voitat,
saattaisi vaimoni kuolema sinun rouvasi kymmenentuhatta puntaa
rikkaammaksi. Niin hieno kun oletkin, näyt sinä kumminkin taitavasti
unhottavan koko rouva Foscon testamenttijutun. Älä katso minua tuolla
tavoin -- minä en siedä sitä! Kautta sieluni, etkö sinä tee minua
hulluksi noilla silmäyksilläsi ja kysymyksilläsi!"
"Tee sinua hulluksi? Merkitseekö hulluus samaa englannin
kielessä kuin arka omatunto? Minä puhun sinun vaimosi kuolemasta
mahdollisuutena. Ja miks'ei? Eivätkö asianomaiset lakimiehet, jotka
kirjoittaa tuhertavat teidän määräyksiänne ja testamenttejanne,
edellytä myöskin, että terveet, nuoret ihmiset voivat kuolla?
Tuletko sinä hulluksi kuunnellessasi heitä? Miksi siis enemmän minun
sanoistani? Nyt on minun asiani selvittää sinun asemasi, ett'ei
mitään erehdyksiä enää syntyisi -- ja minä olen tehnyt sen. Kas tässä
se on: -- Jos sinun vaimosi elää, lunastat sinä velkakirjasi hänen
allekirjoituksellaan. Jos hän kuolee, niin maksat sinä perinnölläsi."
Hänen puhuessaan oli kynttilä kreivittären huoneesta sammutettu; koko
toinen kerros oli nyt pimeä.
"Lorua, lorua!" vastasi sir Percival närkästyneenä. "Sinua
kuullessaan luulisi vaimoni allekirjoituksen saamisen olevan
helpoimman asian maailmassa."
"Sinä olet jättänyt asian minun ajettavakseni", lausui kreivi,
"ja minulla on tästä päivästä kaksi kuukautta käytettävänäni
järjestääkseni oikein sen. Älä puhu enempää siitä nykyisin, jos sinua
miellyttää. Kun velkakirja joutuu maksettavaksi, saat itse nähdä,
eikö minun 'loruni' ole jonkinarvoinen. Ja tultuamme nyt, Percival,
selville raha-asioistamme, voin minä esteettä kuunnella, mitä sinulla
on sanottavaa, jos sinä tahdot neuvotella kanssani tuosta toisesta
ikävyydestä, joka nyt on sattunut kysymyksessä olleen pikku pulamme
ohella ja joka niin onnettomasti on vaikuttanut sinuun, että minä
tuskin enää tunnen sinua. Puhu, ystäväni -- ja suo anteeksi minulle
jos minä loukkaan sinun voimakkaampaa kansallismakuasi sekoittamalla
vielä lasillisen sokerivettä itselleni."
"On kyllä helppo sanoa: 'Puhu'," vastasi sir Percival paljon
rauhallisemmalla ja kohteliaammalla äänellä, kuin hän tähän asti oli
käyttänyt, "mutta ei ole niin helppoa sanoa, kuinka minun pitäisi
alkaa."
"Autanko sinua?" kysyi kreivi. "Pitääkö minun antaa tälle ikävyydelle
nimi? Kutsuisimmeko sitä esimerkiksi -- Anna Catherickiksi?"
"Kuulepas, Fosco, me olemme tunteneet toisemme pitkän ajan, ja
jos sinä jo ennen olet pari kertaa pelastanut minut tällaisesta
päänvaivasta, niin olen minäkin puolestani parhaani mukaan koettanut
auttaa sinua raha-asioissa. Me olemme molemmin puolin uhranneet niin
paljon ystävyyden vuoksi, kuin mies on voinut; mutta tottahan meillä
silti on ollut omat salaisuutemme -- vai kuinka?"
"Sinä olet salannut minulta, Percival. Sinun vieraspidoissasi täällä
Blackwater-Parkissa oleskelee luuranko, joka on silmännyt muidenkin
henkilöiden hunnun alle kuin sinun."
"No, mitä sitten? Jos salaisuus ei koske sinua, niin en voi ymmärtää,
että sinun tarvitsisi olla utelias, vai kuinka?"
"Näytänkö minä uteliaalta?"
"Kyllä, kyllä näytät."
"Todellako? Niin, silloin puhuvat minun kasvonikin totta --
tarkoitathan sitä? Mikä tyhjentymätön rikkaus hyvää on ollutkaan
sen miehen luonteessa, joka on tullut minun ikääni ja jonka kasvot
eivät vielä ole lakanneet puhumasta totuuden kieltä! Kas niin, Glyde!
olkaamme nyt suoria toisiamme kohtaan. Salaisuutesi on etsinyt minua
-- enkä minä sitä. Jos me nyt otaksumme, että minä olen utelias --
vaaditko sinä silloin minulta, vanhalta ystävältäsi, että minun
täytyy kunnioittaa sinun salaisuuttasi ja koettaa olla koskaan
syventymättä siihen?"
"Niin -- sitä juuri minä vaadin."
"Silloin loppuu kaikki uteliaisuuden vivahduskin minussa tästä
hetkestä lähtien."
"Tarkoitatko nyt todellakin, mitä sanoit?"
"Mikä syy sinulla on epäillä minua?"
"Kyllä, kyllä, Fosco -- ystäväni; minulla on jonkunlainen kokemus
sinun pienistä koukuittelemisistasi, enkä minä ole aivan varma siitä,
ett'et sinä lopuksi petkuta minuakin."
Verannalla oleva tuoli paukkoi jälleen -- minä tunsin, kuinka
reikäinen verannan seinä tutisi katosta lattiaan. Kreivi oli hypännyt
ylös mielenliikutuksen puuskauksessa.
"Percival! Percival!" huusi hän, "etkö tunne minua tuota paremmin?
Eikö sinun kokemuksesi minun luonteestani ole ollut vakavampi?
Minä olen antiikin päivien mies! Minä voin tehdä jaloimpia
tekoja -- kun minulla on tilaisuus tehdä niitä. On ollut elämäni
onnettomuus, että niin harvoin olen ollut tilaisuudessa siihen.
Minun käsitykseni ystävyydestä on ylevä! Mahdanko minä sille mitään,
että sinun luurankosi on silmännyt hunnun alle? Miksi tunnustan minä
uteliaisuuteni? Sinä lyhytnäköinen mies-raukka! Etkö sinä näe siis,
että teen sen vahvistaakseni moninkerroin itsehillintääni? Minä
voin houkutella sinulta salaisuutesi, jos minua huvittaisi, yhtä
helposti kuin minä muutan tämän sormeni toisesta kädestä toiseen
-- sinä tiedät, että minä voin tehdä sen. Mutta sinä olet vedonnut
minun ystävyyteeni, ja ystävyyden velvollisuudet ovat minulle pyhiä.
Katso, minä poljen halpamaisen uteliaisuuteni jalkoihini. Minun
tunteeni kohoavat paljon yli sen. Tunnusta ne, Percival! Seuraa niitä
Percival! Ota minua kädestä -- minä annan sinulle anteeksi."
Viime sanoja lausuessaan tuli hänen äänensä epävarmaksi -- aivankuin
hän olisi vuodattanut kyyneleitä.
Sir Percival näytti hämmentyneen ja koetti pyytää anteeksi. Mutta
kreivi oli liian ylevämielinen tahtoakseen edes kuunnella häntä.
"Ei!" sanoi hän. "Kun ystävä on loukannut minua, suon minä anteeksi
hänelle ilman anteeksipyyntöjä. Sano minulle suoraan: tarvitsetko
minun apuani?"
"Kyllä, varsin hyvin."
"Ja voitko sanoa minulle, mitä haluat, paljastamatta itseäsi?"
"Minä koetan."
"No hyvä, anna kuulla."
"Katsopas, asia on näin: -- minä sanoin sinulle tänään, että minä
parhaan kykyni mukaan olen koettanut hakea Anna Catherickia, mutta
ettei minun onnistunut löytää."
"Niin."
"Fosco! Minä olen mennyt mies, ellen minä saa häntä käsiini."
"Onko asia niin vakava?"
Pieni valosäde levisi verannalta aina hiekalle saakka. Kreivi oli
muuttanut lampun keskempää huonetta nähdäkseen selvemmin arvon
isäntäänsä.
"Kyllä!" sanoi hän. "Kasvosi puhuvat totta tällä kertaa. Vakava, siis
-- yhtä vakava kuin rahakysymyskin."
"Vielä epäilyttävämpi. Niin totta kuin istun: vielä epäilyttävämpi."
Valo katosi taas ja keskustelua jatkettiin.
"Minä näytin sinulle vaimolleni osoitetun kirjeen, jonka Anna
Catherick oli kätkenyt hiekkaan", jatkoi sir Percival. "Se ei ole
tyhjää keskustelua tuo kirje, Fosco -- hän tietää salaisuuden."
"Puhu niin vähän kuin mahdollista salaisuudesta minulle, Percival.
Onko hän sinulta saanut tietää sen?"
"Ei, äidiltään."
"Kahden naisen tiedossa vaarallinen salaisuus -- huono juttu,
ystäväni, varsin huono juttu! Salli minun kysyä sinulta yhtä seikkaa,
ennenkuin menemme edemmäksi. Sinun vaikuttimesi sulkea tytär
hulluinhuoneeseen on nyt jotenkin selvä minulle -- mutta sitä vastoin
en minä ymmärrä oikein, kuinka hän pääsi pois sieltä. Epäiletkö sinä
jonkin sairaalan henkilön, vihamiehesi houkuttelemana, tahallaan
laiminlyöneen ja päästäneen hänet karkaamaan?"
"Ei -- hän käyttäytyi parhaiten kaikista sairaista -- he luottivat
häneen. Hän on kylliksi hullu pidettäväksi suljettuna ja kylliksi
viisas tehdäkseen minut onnettomaksi, jos hän saa olla vapaana --
ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän varsin hyvin. No hyvä, Percival, lopeta asia pian, niin
tiedän minä kyllä, mitä pitää tehdä. Mikä aiheuttaa vaaran nykyään?"
"Anna Catherick on paikkakunnalla ja on ryhtynyt tekemisiin lady
Glyden kanssa -- kas siinä muutamin sanoin, missä vaara on. Kuka voi
lukea kirjeen, jonka hän kätki hiekkaan, huomaamatta, että vaimoni
tietää kaikki, kieltäköönpä sen miten kovin tahansa?"
"Odota, Percival! Jos lady Glyde tuntee tämän salaisuuden, niin
täytyy hänen tietää, että se saattaa sinut vaaraan. Vaimonasi on
hänelle ilmeisesti edullista salata se."
"Uskotko sen? Minä puhun sinulle jotakin siitä asiasta. Hän salaisi
asian, jos hän pitäisi vähääkään minusta. Mutta nyt satun minä
olemaan toisen herrakullan tiellä. Hän on rakastunut häneen, ennenkun
meni naimisiin kanssani -- hän on vieläkin rakastunut erääseen
Hartright-nimiseen piirustuksenopettaja-konnaan."
"Paras ystäväni, mitä merkillistä sinä siinä huomaat? Kaikki naiset
ovat rakastuneita johonkin muuhun kuin omaan mieheensä. Kuka on
ensimmäinen, joka voittaa naisen sydämmen. En koskaan elämässäni ole
tavannut numero yhtä. Kenties usein numero kolmen, neljän ja viiden
-- mutta en koskaan numero yhtä. Luonnollisesti täytyy sen olla,
mutta minä sanon vain, ett'en ole koskaan sitä nähnyt."
"Odotapas! Minä en ole lopettanut vielä. Kenenkä luulet auttaneen
Anna Catherickin pakoon, kun mielisairaalan väki oli hänen
jäljillään? Sen teki Hartright. Kenen luulet sinä nähneen hänet
Cumberlandissa? Kukapa muu kuin Hartright. Molemmilla kerroilla puhui
hän aivan yksin hänen kanssaan. Odota, älä keskeytä minua. Se konna
on yhtä rakastunut minun vaimooni kuin vaimoni häneen. Hartright
tietää tuon onnettoman salaisuuden ja vaimoni myöskin. Anna heidän
vain tavata uudelleen toisensa, niin on molemmille etua liittoutua
minua vastaan."
"Hiljaa, Percival -- hiljaa! Unhotatko sinä aivan kokonaan lady
Glyden siveän luonteen?"
"Minä piittaan vähät lady Glyden hyveistä! Minä en usko muuhun kuin
hänen rahoihinsa. Etkö huomaa, kuinka asian laita on? Hän jäisi
kenties vaarattomaksi, jos hän olisi yksin; mutta jos hän ja tuo
Hartright-lurjus --"
"Kyllä, kyllä, nyt huomaan! Missä herra Hartright on?"
"Hän on matkustanut ulkomaille ja jos hän tahtoo pitää nahkansa
eheänä, varotan minä häntä takaisin tulemasta heti."
"Oletko varma, että hän on poissa?"
"Aivan varma. Minä annoin vartioida häntä siitä lähtien, kun hän
poistui Cumberlandista, siihen asti, kun hän matkusti. Oi, minä
olen kyllä ollut valpas, sen voin sanoa sinulle. Anna Catherick
oleskeli eräässä vuokratalossa lähellä Limmeridgeä. Menin itse
sinne hänen päästyänsä käsistäni ja otin tarkan selon siitä,
etteivät he tietäneet ollenkaan mitään. Minä annoin hänen äidilleen
kirjeluonnoksen, joka hänen täytyi kirjoittaa neiti Halcombelle
ja jossa hän vapautti minut kaikista huonoista vaikuttimista, kun
minä pidin Anna Catherickiä mielisairaalassa. Vaivaa melkein minua
sanoa, kuinka paljon olen hukannut aikaa etsiessäni häntä. Ja kesken
kaikkea tätä uskaltaa hän näyttäytyä täällä ja pelastuu käsistäni
omalla tilallani. Kuinka voin minä tietää, ketkä muut saavat puhella
hänen kanssaan? Tuo väijyvä Hartright-konna voi tulla takaisin
huomispäivänä tietämättäni ja hyötyä hänen lörpöttelystään --"
"Sitäpä hän ei tee, Percival! Kun minä olen täällä ja tämä nainen
oleskelee vielä läheisyydessä, vastaan minä saavamme hänet valtaamme
ennenkun herra Hartright -- vaikka hän tulisikin takaisin. Nyt
ymmärrän minä, niin, niin, nyt huomaan minä kaikki! Anna Catherickin
löytäminen on ensimmäinen tehtävä; ole sitten levollinen muusta.
Vaimosi on sinun vallassasi; neiti Halcombe ei eroa hänestä ja
voidaan sen takia sanoa myöskin olevan sinun vallassasi, eikä herra
Hartright ole Englannissa. Tuo näkymätön Anna on ainoa, jota meidän
nykyisin tarvitsee ajatella. Olethan tarkoin kuulustellut?"
"Kyllä. Minä olen ollut hänen äitinsä luona; minä olen tarkastanut
koko kylän -- kaikki turhaan!"
"Voidaanko hänen äitiinsä luottaa?"
"Kyllä."
"Hän on kumminkin kerran puhunut salaisuudesta."
"Hän ei tee sitä koskaan enää."
"Miks'ei? Onko hänellä jotakin omaa etua vaikenemisesta?"
"On -- varsin suuri."
"Hauska kuulla sinun tähtesi, Percival. Älä ole levoton, ystäväni.
Raha-asioittemme järjestämiseen on minulla runsaasti aikaa, ja
kenties huomenna onnistuu minun paremmin päästä Anna Catherickin
jäljille kuin sinun tähän asti. Mutta vielä on yksi seikka kysyttävä,
ennenkuin yöksi eroamme."
"Mikä seikka?"
"Niin, kun menin venehuoneelle sanomaan lady Glydelle, että tuo
vastenmielinen allekirjoitusjuttu oli poistettu, tulin minä
sattumalta parhaaseen aikaan nähdäkseni erään vieraan naisen
epäilyttävällä tavalla poistuvan vaimosi luota, mutta minä
en ollut kumminkaan tarpeeksi lähellä voidakseni nähdä hänen
kasvonpiirteitänsä. Tahdon tietää jotakin näkymättömän Annamme
ulkomuodosta voidakseni tuntea hänet. Onko hän jonkun näköinen?"
"Jonkun näköinen? Hoo! senpä sanon sinulle parilla sanalla. Hän on
niin vaimoni näköinen, että melkein voi pelästyä sitä."
Tuoli narisi taaskin. Kreivi oli uudelleen hypähtänyt ylös -- tällä
kertaa hämmästyksestä. "Mitä sanoit?" huudahti hän kiivaasti.
"Kuvittele vaimoani vaikean sairauden jälkeen ja hieman sekavapäisenä
-- niin on sinulla Anna Catherick ilmi elävänä silmiesi edessä",
vastasi sir Percival.
"Ovatko he sukua?"
"Ei, ei vähintäkään."
"Ja kumminkin niin toistensa näköisiä?"
"Niin, niin erinomaisesti. Mitä sinä naurat?"
Ei mitään vastausta kuulunut eikä mitään nauruakaan. Kreivi hymyili
hiljaisella, sisäisellä tavallaan.
"Mille sinä naurat?" toisti Percival.
"Kenties omille kuvitteluilleni, hyvä ystäväni. Salli minun
ilahduttaa mieltäni italialaisella tavallani -- enkö minä ole
peruisin siitä kansakunnasta, Joka on keksinyt Punch [Lontoossa
ilmestyvä kuvitettu pilalehti] -aatteen? Hyvä, hyvä; minä tunnen nyt
Anna Catherickin nähdessäni hänet -- ja nyt on kylliksi puhuttu tänä
iltana. Ole hyvällä mielellä, Percival. Nuku, poikani vanhurskaan
unta ja odota, kunnes saat nähdä, mitä teen hyväksesi päivän tultua.
Minulla on omat suunnitelmani tässä paksussa päässäni. Sinä lunastat
velkakirjasi ja sinä saat Anna Catherickin valtaasi -- siitä minä
annan sinulle kunniasanani. Olenko minä sinun ystäväsi, vai enkö ole?
Enkö minä ansaitse tuota pientä rahalainaa, josta sinä taannoin niin
hienotunteisesti muistutit minua? Mitä tahansa teetkin, niin pyydän
sinua: älä koskaan enää loukkaa tunteitani! Tunnusta niiden arvo,
Percival! Ota ne malliksi! Suon sinulle anteeksi vielä kerran --
puristan sinun kättäsi. Hyvää yötä!"
Kuulin kreivin sulkevan kirjaston oven, kuulin sir Percivalin
lukitsevan verannan lasiovet. Oli satanut, lakkaamatta satanut.
Tuntui kuin olisin lukittu paikalleni, ja tunsin itseni läpi
kylmettyneeksi. Koettaessani ensin liikkua oli se niin vaivaloista,
että minun täytyi luopua siitä. Hetkisen kuluttua onnistui minun
kumminkin nousta märältä katolta.
Ryömiessäni seinän luo noustakseni ylös katsoin minä taakseni
ja huomasin kynttilän loistavan kreivin pukuhuoneesta. Vaipuvat
elonvoimani lisäytyivät taas -- silmäsin yhtämittaa kynttilää askel
askeleelta hiipiessäni ikkunalleni.
Kello oli neljänneksen yli 1, laskiessani käteni ikkunanpieleen.
En ollut nähnyt enkä kuullut mitään, joka olisi saattanut minut
luulemaan, että paluumatkani oli huomattu.