Heinäkuun 6 päivä. -- Kello 8. Aurinko loistaa selkeältä taivaalta.
Minä en ole hetkeksikään sulkenut väsyneitä, unettomia silmiäni.
Saman ikkunan ääressä, jossa minä seisoin ja tuijotin pikimustaan
yöhön, seisoin minä nytkin ja katselin hiljaista, aurinkoista aamua.
Minä lasken tunnit, jotka ovat kuluneet huoneeseeni tultua kokemaini
vaihtelevain vaikutusten jälkeen -- ja nämä tunnit tuntuvat minusta
viikoilta.
Kuinka lyhyt onkaan aika, ja kumminkin kuinka pitkä minusta --
vaivuttuani lattialle pimeässä sateen läpi kastelemana, kankeana ja
jääkylmänä -- avuttomana, vapisevana raukkana!
En tiedä, miten minä taas toinnuin; tiedän tuskin, milloin minä
saavuin sänkykamariini, sytytin kynttiläni ja aloin etsiä kuivia,
lämpimiä vaatteita tavattoman tietämättömänä, missä ne olivat. Sen
tehneeni muistan kyllä, mutta milloin, siitä en ole selvillä.
Minä en voi muistaa, milloin suonenvedontapainen, jäätävä kylmyys
poistui ruumiistani jättääkseen sijan polttavalle kuumeelle.
Varmaankin tapahtui se ennen auringon nousua -- minä kuulin kellon
lyövän 3. Minä muistan sen silmänräpäyksen kestävän selvyyden ja
voiman, sen kuumeisen kaikkien sielunvoimain ponnistuksen, joka
yhdellä kertaa tuli; kuinka minä päätin näyttää levolliselta, odottaa
tunti tunniltaan, kunnes tulisi mahdolliseksi viedä Laura pois tästä
kauheasta paikasta. Minä muistan, kuinka minä tulin yhä enemmän
vakuutetummaksi, että keskustelu, joka näillä miehillä oli ollut
toistensa kanssa, ei ainoastaan täydellisesti oikeuttanut meitä
lähtemään talosta, vaan jätti myöskin meille aseet käteen heitä
vastaan: Minä muistan päähän pälkähdyksen merkitä tämä keskustelu
sana sanaltaan, kun aika oli vapaasti käytettävänäni ja kun minä
vielä tarkasti muistin sen. Kuinka selvään minä muistankaan, että
minä tulin tänne makuuhuoneestani, paperi, muste ja kynä kädessäni
ennen auringon nousua -- että istuuduin avonaisen ikkunan ääreen
hengittääkseni raikasta ilmaa -- että olen kirjoittanut lakkaamatta
ja yhä nopeammin, yhä enemmän polttavan kuumeisena, voimatta nukkua
näinä kauheina tunteina, ennenkun talossa tuli liikettä ja elämää,
siitä lähtien, kun minä aloin kirjoittaa kynttilän valossa, aina
uuden päivän häikäisevään valoon saakka!
Miksi istun minä tässä vielä? Miksi täytyy minun väsyttää kuumia
silmiäni, polttavaa päätäni, kirjoittamalla vielä enemmän? Miks'en
mene levolle ja koeta rauhoittaa kuumetta, joka jäytää minua?
En uskalla. Kaikkea muuta pahempi pelko on vallannut minut. Minä
pelkään tätä kuumetta -- minä vapisen pääni huminan ja verensyöksyn
takia. Jos minä laskeudun pitkälleni, kuinka tiedän minä olevani
kyllin selvä ja voimakas nousemaan jälleen ylös?
Huu, sitä sadetta! sitä kauheaa sadetta, joka läpeensä kylmetti minut
yöllä!
* * * * *
Kello on 9. Löikö se 9 vai 8? Varmaan oli se 9. Nyt vilustaa minua
taasen -- vilustaa kiireestä kantapäähän tässä lämmössä. Olenko
istunut ja nukkunut? En tiedä itsekään, mitä minä olen tehnyt.
Oi, Jumalani. Ajattelepas, jos minä sairastun!
Sairaana sellaisena aikana kuin nyt!
Pääni! minä olen niin levoton pääni takia. Kirjoittaa voin, mutta
kaikki rivit menevät ristiin toistensa kanssa. Näen sanan Laura ja
näen, että olen kirjoittanut sen. 8 vai 9 -- kumpiko se oli?
Oli niin kylmää, niin kylmää! -- Ah, viime yön sade! -- ja
tornikellon lyönnit, joita en voi laskea, mutta jotka yhäti soivat
korvissani --
* * * * *
Muistutus.
Tähän kohtaan päiväkirjaa päättyy luettava kirjoitus. Kaksi, kolme
seuraavaa riviä sisältää katkonaisia sanoja ja niiden joukossa
mustetäpliä ja viivoja. Viimeinen merkki, jonka voi erottaa, näyttää
muistuttavan kahta lady Glyden ristimänimen ensi kirjainta.
Päiväkirjan seuraavalle sivulle on joku toinen henkilö kirjoittanut.
Se on miehen käsialaa, selvää, rohkeaa, säännöllistä; päivämääräksi
on merkitty "heinäkuun 7 päivänä". Sisältö on seuraava:
Todellisen ystävän jälkikirjoitus.
Erinomaisen neiti Halcombemme sairastuminen on antanut minulle
tilaisuuden nauttia odottamattomasta henkisestä huvituksesta.
Tarkoitan tämän sisältörikkaan päiväkirjan lukemista, jonka juuri nyt
olen päättänyt.
Siinä on monta sataa sivua. Minä voin laskea käden sydämmelleni ja
pyhästi vakuuttaa, että jokainen sivu on huvittanut, virkistänyt,
ihastuttanut minua.
Minun tunteiselleni miehelle on sanomattoman ilahduttavaa voida
lausua jotakin sellaista.
Ihailtava nainen!
Tarkoitan neiti Halcombea.
Hämmästyttävä ponnistus!
Tarkoitan päiväkirjaa.
Niin, nämä lehdet ovat todellakin aarre. Hieno tahti, jonka
minä huomaan tässä, varovaisuus, harvinainen rohkeus, tavaton
muistinvoima, terävä huomaamiskyky, tyylin kevyt miellyttäväisyys,
nämä naisen tunteiden ihastuttavat purkaukset -- kaikki tämä on,
enemmän kuin minä voin kuvatakaan, lisännyt minun ihailuani tätä
ylevää olentoa, tätä kelpo Mariania kohtaan. Luonteeni kuvaus on
mestarillinen alusta loppuun. Minä vakuutan täydestä sydämmestäni
kuvan yhtäläisyyden. Minä tunnen, kuinka voimakas vaikutus minun on
täytynyt tehdä, jotta minut on voitu kuvata noin vahvoin, rikkain,
sattuvin värein. Valitan taaskin julmaa välttämättömyyttä, joka
antaa meille aivan erilaiset harrastukset ja pakottaa meidät olemaan
vihamielisellä kannalla toisiimme. Onnellisemmissa olosuhteissa
kuinka arvokas minä olisin ollutkaan neiti Halcombelle -- kuinka
arvokas hän olisi ollut minulle!
Sydämmeni täyttävät tunteet vakuuttavat minulle, että äsken
kirjoittamani ilmaisee syvän totuuden.
Nämä tunteet ihastuttavat kaikista persoonallisista suhteista
huolimatta. Minä todistan aivan epäitsekkäällä tavalla, kuinka
erinomaisesti tuo viekas suunnitelma, jonka kautta tämä verraton
nainen kuunteli Percivalin ja minun keskusteluni, oli ajateltu. Ja
kuinka hämmästyttävän uskollisesti hän on merkinnyt joka sanan siitä.
Nämä, tunteet ovat saattaneet minun tarjoamaan häntä hoitavalle
ahdasmieliselle lääkärille laajoja kemian tietojani ja valistunutta
kokemustani niillä terävä-älyisemmillä ja tuntemattomilla teillä,
jotka lääkäritaito yhdessä magnetismin kanssa tarjoo ihmissuvulle.
Tähän asti on hän kieltäytynyt käyttämästä neuvojani. Kurja mies!
Ja lopuksi panevat nämä tunteet kirjoittamaan ne tunnustavat,
osaaottavat, isälliset rivit, jotka ovat tässä luettavina. Minä
suljen taas tämän kirjan. Ankara oikeuskäsitteeni saattaa minut,
vaimoni käden kautta, panemaan sen takaisin kirjoittajansa
pöydälle. Tapaukset ajavat minut täältä pois. Erikoiset asianhaarat
pakottavat minut vakavaan toimintaan. Houkuttelevat menestyksen
toiveet kangastavat silmissäni. Minä menen kohtaloani vastaan
niin levollisesti, että minä itse kauhistun. Ei mitään, paitsi
ihailevaa kunnioitustani, kuulu minulle itselleni. Sen lasken minä
kunnioittavalla hellyydellä neiti Halcomben jalkoihin.
Minä toivon hurskaasti hänen paranemistaan.
Valitan, että häneltä on auttamattomasti hukkaan mennyt jokainen
suunnitelma, minkä hän on tehnyt sisarensa hyväksi. Mutta samalla
kertaa pyydän minä häntä uskomaan, ett'en minä lukemalla hänen
päiväkirjansa ole joutunut omistamaan mitään apuneuvoja tähän
päämäärään pääsemiseksi. Se on vain vahvistanut sen suunnitelman
älykkyyden, jonka minä jo ennen olen tehnyt. -- Minun on kiittäminen
näitä lehtiä niiden hienoimpien tunteiden herättämisestä, jotka
kuuluvat luonteeseeni -- ei muusta.
Henkilölle, jolla on samanlaiset tunteet, ilmaisee ja anteeksi antaa
tämä yksinkertainen selitys kaikki.
Neiti Halcombe on henkilö, jolla on samanlaatuiset tunteet.