Heinäkuun 5 päivänä. -- Juuri kun minä tulin portaille, pölähti
päähäni, että kenties olisi minunkin varovaisinta sulkea oma oveni
ja minä otin avaimen mukaani. Päiväkirjani ja muut paperit olivat
jo varmassa tallessa kirjoituspöydän laatikossa, mutta kaikki muut
kirjoitukset olivat esillä huoneessa. Niiden joukossa oli myöskin
sinetti, jossa oli tavallinen kuva, kaksi kyyhkystä juomassa
samasta maljasta, sekä muutamia imupaperilehtiä, joissa kenties
voisi olla jotakin jäljennöstä eilisiltaisista kirjoituksistani.
Mielikuvitukseni oli niin niiden epäilyjen valtaama, jotka nyt olivat
tulleet osaksi itseäni, että yksin tuollaisetkin pikkuasiat näyttivät
minusta vaarallisilta -- eipä suljettu pöydän laatikkokaan ollut
täysin varma, jollen minä lukitsemalla oven estänyt kaikkea pääsyä
huoneeseen.
Minä en voinut huomata kenenkään olleen huoneessani puhuessani Lauran
kanssa. Kirjoituskaluni, joita minä olin palvelijattareni kieltänyt
koskaan koskemasta, olivat tavallisuuden mukaan pöydällä hajallaan.
Ainoa, mikä kummastutti minua, oli että sinetti oli pantu koteloonsa
samoinkuin kynät ja lakka. Minä en ollut, ikävä kyllä, tavoiltani
niin säännöllinen tehdäkseni niin; mutta kun minä en voinut
muistaa panneeni sitä muuallekaan ja siis olin epävarma, enkö minä
kerran lähemmin ajattelematta olisi saattanut panna sitä oikealle
paikallensa, niin en minä ajatellut enempää tätä pikku-asiaa. Minä
suljin oven, pistin avaimen taskuuni ja menin alas.
Rouva Fosco seisoi yksin eteisessä ilmapuntaria katsomassa.
"Se laskee edelleenkin", sanoi hän; "pelkäänpä saavamme lisää
sadetta."
Hänen muodossaan oli taas tavallinen ilme ja tavallinen väri. Mutta
käsi, jolla hän osoitti ilmapuntaria, vapisi vielä.
Olikohan hän jo kertonut miehelleen kuulleensa Lauran kutsuneen
kreivi Foscoa "vakoojaksi"? Minun epäilyni, että hän oli tehnyt niin,
minun voittamaton, mutta epämääräinen pelkoni sen seurauksista, minun
vakuutukseni niiden pikkupiirteiden johdosta, joita naiset helposti
löytävät toisistaan, että kreivitär, huolimatta hyvin teeskennellystä
ulkonaisesta kohteliaisuudesta, ei ollut unhottanut, että hänen
veljentyttärensä syyttömästi seisoi hänen ja kymmenen tuhannen punnan
perinnön välillä -- kaikki tuli silmänräpäyksessä ajatuksiini, kaikki
pakotti minua puhumaan siinä mielettömässä toivossa, että minä
vaikutusvoimallani voisin aikaansaada jotakin hyvää sovittaakseni
Lauran tekemää loukkausta.
"Saanko toivoa Teidän ystävällistä huomiotanne, kreivitär, jos minä
uskallan puhua kanssanne varsin kiusallisesta asiasta?"
Hän pani kätensä ristiin ja nyökäytti päätänsä sanomatta sanaakaan ja
herkeämättä silmänräpäykseksikään katsomasta minuun.
"Kun Te olitte kyllin hyvä jättääksenne minulle nenäliinani",
jatkoin minä, "pelkään minä kovin Teidän sattumalta kuulleen Lauran
lausuvan jotakin, jota minä varsin vastenmielisesti tahtoisin toistaa
ja jota minä en tarjoudu puolustamaankaan. Minä uskallan toivoa
vain, ett'ette ole katsonut sen olevan sen arvoisen, että olisitte
ilmoittanut kreiville."
"Minkään arvoiseksi en minä voi sitä katsoa", vastasi kreivitär
nopeasti ja terävästi. "Mutta", jatkoi hän, ottaen hetkiseksi
jääkylmän tapansa, "minulla ei ole salaisuuksia miehelleni edes
pikku asioissakaan. Hänen juuri huomauttaessaan, että minä näytin
alakuloiselta, oli minun vastenmielinen velvollisuuteni ilmoittaa
alakuloisuuteni syy hänelle; minä tahdon siis suoraan sanoa, neiti
Halcombe, että minä olen puhunut kuulemastani miehelleni."
Minä olin valmistunut kuulemaan, että asianlaita oli niin, ja
kumminkin jäykistyin minä kauhusta kuullessani nämä sanat.
"Sallikaa minun sydämellisesti pyytää Teitä, kreivitär --
ja onnistukoon minun saada kreivikin käsittämään joksikin
anteeksiannoksi se onneton asema, johon minun sisareni on joutunut.
Hän puhui ollessaan mielenliikutuksissaan sen loukkauksen ja
vääryyden johdosta, jota hän sai kokea mieheltään -- eikä hän voinut
hillitä itseään lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat. Voinko toivoa,
että ne jalomielisesti annetaan hänelle anteeksi?"
"Aivan varmasti", lausui kreivin levollinen ääni takanani. Hän oli
kirjastosta äänettömin askelin hiipinyt luoksemme.
"Lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat", jatkoi hän, "teki lady Glyde
minulle vääryyden, jota minä valitan -- ja jonka annan anteeksi.
Älkäämme palatko enää tähän asiaan, neiti Halcombe, vaan koettakaamme
unhottaa se tästä hetkestä."
"Te olette kovin hyvä", sanoin minä, "Te vapautatte minut
sanomattomasta --"
Minä koetin puhua enemmän, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet
minuun; hänen kamala hymynsä, joka vain peitti muut vaikutelmat,
loisti jääkylmänä ja kovana hänen leveiltä, sileiltä kasvoiltaan.
Minun epäilykseni tätä rajatonta petollisuutta ja teeskentelyä
kohtaan, alennuksen tunteeni, kun minä olin antautunut yrittämään
lepyttää hänen rouvaansa ja häntä itseään, herättivät minussa
sellaisen tuskan ja sekaannuksen, että sanat kuolivat huulilleni, ja
minä seisoin aivan mykkänä.
"Minä rukoilen polvillani, ett'ette lausu sanaakaan enemmän,
neiti Halcombe -- minua vaivaa todellakin, että olette katsonut
tarpeelliseksi puhua niinkin paljon". Lausuttuaan nämä kohteliaat
sanat tarttui hän minun käteeni -- kuinka minä halveksin itseäni ja
kuinka vähän minua lohduttaa, että minä sallin sen Lauran takia!
-- ja vei sen myrkyllisille huulillensa. Ennen sitä hetkeä en minä
ole oikein käsittänyt kammoani häntä kohtaan. Tämä tuttavallisuus
vaikutti minuun, aivankuin se olisi ollut suurin loukkaus. Ja
kumminkin kätkin minä kauhuni häntä kohtaan -- minä koetin
hymyilläkin -- minä, joka säälimättömäsi halveksien toisten naisten
teeskentelemistä, olin nyt viekkain -- viekas kuin se Judas, jonka
huulet nyt koskettivat kättäni.
Minä en olisi voinut säilyttää minua alentavaa itsehillitsemistäni
-- tämän kaikkiaan voin minä vielä tunnustaa omaksi arvontunnokseni
-- jos hän olisi jatkanut minuun katsomistaan. Hänen rouvansa
oli mustasukkainen kuin naarastiikeri, ja tämä seikka tuli minun
avukseni; hän pakotti näet miehensä kääntämään huomionsa minusta
samana hetkenä, kun tämä oli ottanut käteni. Hänen kylmät, siniset
silmänsä elostuivat, hänen harmaankalpeat kasvonsa leimahtivat ja
muutamina silmänräpäyksinä näytti hän monta vuotta nuoremmalta kuin
hän todellisuudessa oli.
"Kreivi!" sanoi hän. "Englantilainen nainen ei voi täysin arvostella
Teidän ulkomaalaisia kohteliaisuuden osoituksianne."
"Suo anteeksi, enkelini! Paras ja minulle rakkain englannitar koko
maailmassa ymmärtää kumminkin niiden täyden merkityksen." Näin sanoen
päästi hän hiljaa minun käteni ja tarttui sen sijaan vaimonsa käteen,
jonka hän vei huulillensa.
Minä kiiruhdin taaskin portaita ylös ja pakenin omaan huoneeseeni.
Jos minulla olisi ollut aikaa ajatella, olisivat varmaan minun
kuvitteluni, jäätyäni yksin, tuottaneet minulle katkeraa tuskaa.
Mutta nyt minulla ei ollut aikaa siihen. Mieleni rauhan ja rohkeuden
onneksi ei tässä ollut aikaa muuhun kuin toimintaan.
Kirjeet asianajajalle ja herra Fairlielle olivat vielä
kirjoittamatta, ja hetkistäkään viivyttelemättä istuuduin minä
suorittamaan tämän velvollisuuteni.
Ei ollut monta keinoa eikä apuneuvoa, joiden valinta olisi saattanut
minut ymmälle -- minulla ei ollut päinvastoin kehenkään muuhun
kuin itseeni turvaamista. Sir Percivalilla ei ollut ystäviä eikä
sukulaisia naapuristossa, joiden apuun minä olisin voinut luottaa.
Hän eli mitä välinpitämättömimmässä -- vieläpä muutamissa tapauksissa
vihamielisessä suhteessa niiden samanarvoisien ja yhteiskunnalliseen
asemaan kuuluvien perheiden kanssa, jotka olivat paikkakunnalla.
Eikä meillä ollut isää eikä veljeä, joka olisi voinut suojella
meitä. Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin kirjoittaa
näille molemmille kirjeet -- tai sitten saattaa Laura ja itseni
huonoon valoon ja tehdä kaikki rauhallinen ratkaisu tulevaisuudessa
mahdottomaksi salaisesti pakenemalla Blackwater-Parkista. Ei
mikään muu kuin suurin vaara voinut oikeuttaa meitä ottamaan tätä
viimemainittua askelta. Täytyi yrittää ensin kirjeillä -- minä
istuuduin siis ja kirjoitin ne.
En puhunut asianajajalle mitään Anna Catherickistä, koska -- kuten
jo olin Lauralle lausunut -- tämä seikka vielä oli siksi hämärä,
ett'emme voineet sitä selvittää, minkä vuoksi olisi ollut hyödytöntä
ilmoittaa siitä lakimiehelle. Minä kuvasin sir Percivalin moitittavan
käytöksen ja uudet raha-asioita koskevat riitaisuudet ja kysyin
häneltä vain, voisiko Laura vedota lain turvaan, jos hänen miehensä
kieltäisi hänen poistumasta joksikin ajaksi Blackwater-Parkista
ja menemästä minun kanssani Limmeridgeen. Minä kehotin häntä
kääntymään herra Fairlien puoleen saadakseen lähempiä tietoja
tähän viimemainittuun kysymykseen nähden -- minä vakuutin hänelle
kirjoittaneeni Lauran suostumuksella ja lopetin pyytämällä, että
hänen tulisi toimia Lauran nimessä, mikäli hän vain voisi ja niin
pian kuin mahdollista.
Sitten kirjoitin minä kirjeeni herra Fairlielle. Minä vetosin
häneen niillä sanoin, kuin minä mainitsin jo Lauralle soveliaimpana
saadakseni hänet heräämään välinpitämättömyydestään, ja suljin mukaan
jäljennöksen asianajajalle kirjoittamastani kirjeestä näyttääkseni
hänelle, kuinka vakava asia todellakin oli, sekä esitin matkamme
Limmeridgeen ainoana keinona estääksemme sitä vaaraa ja ikävyyttä,
joka nyt uhkasi Lauraa, vastaisuudessa sotkemasta sekä häntä että
hänen setäänsä onnettomuuksiin.
Lopetettuani kirjeeni, sinetittyäni ne ja kirjoitettuani osoitteet
niihin, otin minä ne mukaani Lauran huoneeseen näyttääkseni, että ne
nyt olivat valmiit.
"Onko joku häirinnyt sinua?" kysyin minä hänen avatessaan ovea
minulle.
"Ei kukaan ole koputtanut", vastasi hän. "Mutta minä olen kuullut
jonkun käyvän eteishuoneessa."
"Miehenkö vai naisen?"
"Naisen, minä kuulin selvään silkkihameen kahinan."
Kreivitär oli varmaankin hiipinyt eteishuoneessa. Se paha, minkä
hän voi tehdä omin neuvoin, oli vähäinen. Mutta sitä pahaa, jonka
hän voi aikaansaada miehensä nöyränä kätyrinä, ei suinkaan ollut
syrjäytettävä.
"Kuulitko sinä, mihin tämä henkilö meni poistuttuaan sinun
eteishuoneestasi?" kysyin minä. "Kulkiko hän käytävää eteenpäin?"
"Kyllä. Minä olin aivan hiljaa ja kuulin aivan selvään hänen
askeleensa."
"Mihinkä hän meni?"
"Sinun huoneesi eteen."
Minä mietin taasen. Itse en ollut kuullut kerrassa mitään. Mutta
minä kirjoitin innokkaasti kirjeitä ja minä kirjoitan aina raskaalla
kädellä ja kovalla kynällä, joka jotenkin äänekkäästi raapii
paperia. Oli enemmän uskottavaa, että rouva Fosco olisi kuullut
minun kirjoittavan, kuin että minä olisin voinut kuulla hänen
silkkihameensa kahinan. Tämä oli kumminkin uusi syy, jos minä olisin
tarvinnut jotakin enempää, mikä ehkäisi minua panemasta kirjeitä
eteisessä olevaan postilaukkuun.
Laura näki minun olevan miettiväisen. "Onko vieläkin vaikeuksia",
sanoi hän väsyneesti, "vielä vastuksia ja vaaroja?"
"Ei mitään uusia vaaroja", vastasin minä. "Mahdollisesti muutamia
pikku vastuksia vain. Minä ajattelen vain, miten parhaiten voin
jättää molemmat kirjeeni Fannyn käteen?"
"Sinä olet siis todellakin kirjoittanut ne? Oi, Marian, minä pyydän,
ett'et heittäytyisi mihinkään vaaraan."
"Ei, ei -- älä pelkää. Annapas katsotaan, mitä kello nyt on."
Kello oli neljänneksen yli 5. Minun pitäisi ehtiä mennä kylässä
olevaan majataloon ja palata takaisin ennen päivällistä. Jos minä
viipyisin iltaan, en minä kenties keksisi taas sopivaa tilaisuutta
poistua huomaamatta talosta.
"Lukitse ovi, Laura", sanoin minä, "äläkä ole levoton minun tähteni.
Jos kuulet jonkun kysyvän minua, niin sano vain avaamatta ovea, että
minä olen mennyt kävelemään."
"Milloin tulet takaisin?"
"Varmaan ennen päivällistä. Rohkeutta, rakkahani! Huomenna tähän
aikaan on sinulla terävä-älyinen ja rehellinen asianajaja. Herra
Gilmoren liikekumppanin täytyy lähinnä herra Gilmorea itseään olla
meidän parhain ystävämme."
Jäätyäni taasen yksin minä hetkisen mietittyäni tulin
siihen käsitykseen, että olisi viisainta olla näyttäytymättä
kävelypuvussani, ennenkun olisin ottanut selvän, mitä tapahtui
alakerrassa. Minä en ollut varma, oliko sir Percival sisällä vai
ulkona.
Kanarialintujen laulu kirjastossa ja tupakansavun haju, joka
tunkeutui puoliavonaisesta ovesta, ilmoitti minulle heti, missä
kreivi oli. Mennessäni ohi ja katsoessani taakseni näin minä
suurimmaksi ihmeekseni, että hän kaikkein kohteliaimmalla tavallaan
näytteli taloudenhoitajattarelle kuuliaisten pikku lintujensa taitoa.
Epäilemättä oli taloudenhoitajatar suoranaisesti kutsuttu tätä
näytelmää katselemaan, sillä hänellä ei olisi pälkähtänytkään päähän
mennä omasta alotteestaan kirjastoon. Tämän miehen vähäpätöisimmillä
teoillakin oli aina pohjalla jokin sivutarkoitus. Mitähän hän mahtoi
tälläkin tarkoittaa?
Nyt ei ollut kumminkaan aikaa tutkia hänen vaikuttimiaan. Minä
silmäsin ympärilleni nähdäkseni rouva Foscon -- hän oli tavallisuuden
mukaan lempikävelyllään kiertämässä kalalammikkoa kerta toisensa
perään.
Minä olin hieman epävarma, kuinka hän kohtelisi minua sen
mustasukkaisuuden purkauksen jälkeen, jonka minä äsken olin
aiheuttanut. Hänen miehensä oli kumminkin kesyttänyt hänet sen ajan
kuluessa, joka kohtauksesta oli mennyt, ja hän puhutteli minua
tavallisella kohteliaisuudellaan. Ainoa aihe puhutella häntä oli
haluni saada tietää, missä sir Percival oli, ja minun onnistuikin
hetkisen keskusteltuani saada kuulla hänen menneen kartanosta ulos.
"Mikä hevonen hänellä on?" kysyin minä huolimattomasti.
"Ei mikään", vastasi hän. "Hän meni pois pari tuntia sitten. Jos
minä ymmärsin häntä oikein, oli hänen aikomuksensa tehdä uusia
tutkimuksia tuon naisen suhteen, jonka nimi lienee Anna Catherick.
Hän näyttää olevan kummallisen levoton ja innostunut päästäkseen
hänen jäljillensä. Tiedättekö sattumalta, neiti Halcombe, onko Anna
Catherickin hulluus jotakin vaarallisempaa laatua?" "En, kreivitär,
sitä en tiedä." "Aijotteko mennä sisään?"
"Kyllä luullakseni. Uskoakseni on aika pian pukeutua päivälliselle."
Me menimme sisään yhdessä. Kreivitär meni kirjastoon ja sulki oven
jälkeensä. Minä menin heti hakemaan hattuani ja olkahuiviani. Joka
silmänräpäys oli arvokas, jos mielin tavata Fannyä ja ehtiä takaisin
ennen päivällistä.
Palattuani takaisin alas eteiseen ei kukaan ollut siellä, ja
linnunlaulukin kirjastossa oli lakannut. Minä en voinut pysähtyä
tehdäkseni joitakin uusia huomioita -- minä voin vain saada varmuuden
siitä, että tie oli vapaa, ja poistuin sitten pihasta molemmat
kirjeet taskussani.
Matkalla kylään valmistauduin minä mahdollisesti kohtaamaan sir
Percivalin. Niin kauan kuin minun oli taisteltava vain yksin häntä
vastaan, olin minä varma, ett'en kadottaisi mielenmalttiani. Naisen,
joka voi hallita mielensä, täytyy olla varma voittavansa miehen, joka
ei jaksa hillitä omaa kiivauttaan. Minä en tuntenut mitään sellaista
pelkoa sir Percivalia kuin kreivi Foscoa kohtaan. Sen sijaan, että
olisin tullut levottomaksi, tunsin rauhoittavan itseäni sen asian,
jonka takia sir Percival oli mennyt ulos. Niin kauan kuin häntä
ahdisti levoton intonsa päästä Anna Catherickin jäljille, voimme
Laura ja minä toivoa, ett'ei mikään väkivaltaisempi vainoaminen
meitä kohtaan tulisi kysymykseen. Meidän takia siis, samoinkuin
Annan takia, toivoin minä, ja rukoilin Jumalaa, että Anna Catherick
pelastuisi sir Percivalin käsistä.
Minä kuljin siis niin nopeasti kuin kuumuus salli kunnes tulin
tienristeykseen, josta poiketaan kylään, vähä väliä silmäten taakseni
ollakseni varma, ett'ei kukaan vakoillut minua.
Mutta ei mitään muuta näkynyt koko sillä tiellä, jonka olin kulkenut,
kuin tyhjät tavaravaunut. Se kolina, jonka ne aikaan saivat, vaivasi
minua, ja kun minä huomasin näiden vaunujen kääntyvän myöskin kylään
päin, pysähdyin minä antaakseni niiden mennä ohi ja päästäkseni
kuulemasta jyrinää. Katsoessani sinne päin entistä tarkkaavammin
luulin minä joskus huomaavani niiden takana kulkevan miehen jalat --
ajomies kulki edellä, aivan hevosten vieressä. Se osa tienristeystä,
jonka yli minä juuri olin mennyt, oli niin kapea, että vaunut, jotka
tulivat perässäni, töyttivät puita ja pensaita molemmin puolin, ja
minun täytyi odottaa, kunnes ne olivat ehtineet ohitseni, ennenkuin
minä voin saada varmuutta, olinko nähnyt oikein. Nähtävästi olin
kuitenkin huomannut väärin, sillä vaunujen sivuttua ei yhtään ihmistä
ollut tiellä.
Minä saavuin majataloon tapaamatta sir Percivalia ja joutumatta
mihinkään seikkailuun. Ilokseni huomasin emännän ottaneen Fannyn
vastaan mahdollisimman hyväntahtoisesti. Nuori tyttö istui pienessä
vieraskamarissa, kaukana meluisasta anniskeluhuoneesta, ja oli
saanut siistin makuuhuoneen vintillä. Nähdessään minut alkoi hän
taaskin itkeä ja sanoi, lapsiraukka, olevan surullista joutua tällä
tavoin viskatuksi maailmaan, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkun
anteeksiantamattoman rikoksen, vaikk'ei kumminkaan mitään pahaa voitu
lukea hänen syykseen, -- niin, eipä edes hänen isäntänsäkään, joka
oli ajanut hänet palveluksesta, voinut syyttää häntä.
"Älä sitä nyt muistele, Fanny", sanoin minä. "Emäntäsi ja minä
olemme ystäviäsi ja otamme huomioon, ett'ei sinun maineesi tule
kärsimään. Minulla ei ole aikaa olla kauan luonasi ja minun täytyy
niin lyhyesti kuin mahdollista sanoa aikovani osoittaa sinulle suuren
luottamuksen. Minä toivon, että sinä otat pitääksesi näistä kahdesta
kirjeestä huolta. Toinen, joka on varustettu postimerkillä, -- tulee
sinun jättää postiin niin pian kuin tulet Lontooseen. Toinen, joka
on osoitettu herra Fairlielle, on sinun jätettävä hänelle itselleen
tultuasi kotiin. Pidä luonasi molemmat kirjeet äläkä anna niitä
kellekään ihmiselle. Ne ovat molemmat mitä tärkeimmät sinun emäntäsi
onnelle."
Fanny kätki kirjeet pukunsa sisäpuolelle rintaansa vasten. "Siellä
säilytän minä ne, neiti", sanoi hän, "kunnes minä voin täyttää Teidän
määräyksenne."
"Pane mieleesi, että sinun täytyy olla hyvissä ajoin huomenna
rautatieasemalla", jatkoin minä. "Ja kun sinä tapaat Limmeridgen
taloudenhoitajattaren, niin lausu hänelle terveisiä minulta ja sano
hänelle, että sinä olet minun palveluksessani, kunnes lady Glyde
voi ottaa sinut takaisin omaansa. Kenties tapaamme me toisemme taas
pikemmin, kuin luuletkaan. Ole siis hyvällä mielellä äläkä unhota
junaa, joka lähtee kello 7."
"Tuhansia kiitoksia, neiti -- kiitän sydämellisesti. Se palauttaa
rohkeuteni, kun vain saan kuulla Teidän puhuvan. Olkaa hyvää ja
viekää nöyrä tervehdykseni myladylle ja sanokaa, että minä järjestin
kaikki hänen kapineensa niin hyvin, kuin voin niin lyhyenä aikana.
Ah, ah, kukahan pukee hänet päivällisille tänään? Minun sydämmeni
tahtoo pakahtua ajatellessani sitä."
Palattuani kotiin oli minulla vain neljännestunti pukeutuakseni
päivällisille ja sanoakseni muutamia sanoja Lauralle, ennenkuin menin
alakertaan.
"Kirjeet ovat nyt Fannyn käsissä", kuiskasin minä ovella. "Aiotko
tulla päivällisille?"
"En, en -- en mistään hinnasta maailmassa!"
"Onko jotakin tapahtunut? Onko joku pelottanut sinua?"
"On -- juuri nyt -- mieheni --"
"Tuliko hän huoneeseen?"
"Ei, hän säikäytti minua lyömällä oveen. Minä sanoin: 'kuka siellä?'
-- 'Sen tiedät kyllä', vastasi hän. 'Tahdotko taipua ja sanoa kaikki?
Sinun täytyy tehdä se! Ennemmin taikka myöhemmin pakotan minä sinut
tekemään sen. Sinä tiedät, missä Anna Catherick oleskelee!' -- 'En,
en', sanoin minä, sitä en minä tiedä'. -- 'Sinä tiedät sen', huusi
hän taas. 'Mutta minä kukistan sinun itsepäisyytesi -- muista, mitä
sanon sinulle! -- Minä piinaan sinua niin kauan, kunnes sanot minulle
kaikki!' Näin sanottuaan meni hän -- meni pois tuskin 5 minuuttia
sitten, Marian."
Hän ei ollut löytänyt Annaa. Me olimme turvassa tänä iltana -- sir
Percival ei ollut saanut selvää hänestä.
"Menetkö alas, Marian? Tule tänne jälleen illalla."
"Kyllä, kyllä. Älä tule levottomaksi, ystäväni, jos minä tulen
jotenkin myöhään -- minun täytyy varoa herättämästä tyytymättömyyttä
poistumalla heidän luotaan liian nopeasti."
Päivälliskello soi, ja minä kiiruhdin alakertaan.
Sir Percival vei rouva Foscon ruokasaliin, ja kreivi tarjosi minulle
käsivartensa. Hän näytti hiestyneeltä eikä ollut pukeutunut yhtä
huolekkaasti ja komeasti kuin ennen. Oliko hänkin ollut ulkona ennen
päivällistä ja tullut kotiin viime hetkenä? Vai kärsikö hän hieman
enemmän kuin tavallisesti kuumuudesta.
Olkoon kuinka tahansa tämän asian laita, vaivasi häntä kuitenkin
jokin salainen levottomuus tai epävarmuus, jota hän kaikella
teeskentelemistaidollaan ei voinut salata. Koko päivällisen ajan
oli hän melkein yhtä ääneti kuin sir Percival itsekin ja vähä väliä
silmäsi hän levottomasti rouvaansa, seikka, jota minä en koskaan
ollut huomannut hänessä. Ainoa maailmanmiehen velvollisuuksista, jota
hän ei laiminlyönyt, vaan päinvastoin täytti yhtä huolellisesti kuin
ainakin, oli osoittaa minulle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja
kohteliaisuutta. Mitä ilkeitä aikomuksia hänellä onkaan, niin kätkee
hän ne hyvin; ja muuttumaton kohteliaisuus minua kohtaan ja väsymätön
sir Percivalin kiivauden loukkaavain purkausten hillitseminen ovat
olleet niitä keinoja, joita hän on sitkeästi käyttänyt hyväkseen
voittaakseen päämääränsä aina siitä hetkestä saakka, kun hän saapui
tähän taloon. Minä epäilin tätä hänen ensi kertaa astuessaan
meidän suojelijaksemme tuona päivänä, jolloin asiakirja piti
allekirjoitettaman kirjastossa, -- nyt olen minä varma siitä.
Rouva Foscon ja minun poistuessani pöydästä nousi kreivikin ylös
seuratakseen meitä salonkiin.
"Miksi menet tiehesi, Fosco?" kysyi sir Percival.
"Siksi että olen saanut kyllin ruokaa ja kyllin viiniä", vastasi
kreivi. "Ole hyvä ja suo anteeksi, Percival, jos minä säilytän
kotimaiset tapani nousta pöydästä yhdessä naisten kanssa yhtä hyvin
kuin menen pöytäänkin heidän kanssaan."
"Lorua! Lasi clareta lisää ei tee mitään haittaa. Istu nyt uudelleen
alas, niinkuin englantilaisen tulee. Minä tahdon keskustella puoli
tuntia rauhassa kanssasi lasin ääressä."
"Varsin mielelläni tahdon keskustella rauhassa, hyvä Percivalini,
mutta ei nyt eikä viinilasin ääressä. Myöhemmin illalla, jos sinua
miellyttää -- myöhemmin illalla."
"Varsin kohteliasta!" sanoi sir Percival suuttuneena. "Kautta sieluni
todellakin kohtelias esiintyminen talon isäntää kohtaan!"
Useamman kerran olin minä päivällisen ajalla nähnyt hänen
levottomasti katselevan kreiviä samoinkuin minä olin huomannut,
että tämä tarkoin käytti tilaisuutta hyväkseen katsoakseen häneen
takaisin. Tämä yhdessä isäntämme innon kanssa saada häiritsemättä
puhella viinilasin ääressä ja vieraan yksipäinen kieltäminen palautti
mieleeni sir Percivalin aikaisemmin päivällä turhaan tekemän
pyynnön saada keskustella hänen kanssaan. Kreivi oli lykännyt
tämän keskustelun sitä ensi kerran pyydettäessä -- ja lykkäsi sen
taaskin toista kertaa päivällispöydässä esitettäessä. Mikä tämän
tulevan keskustelun aine olikaan, niin oli se nähtävästi sir
Percivalin mielestä tärkeä, ja kenties -- päättäen kreivin selvästä
vastenmielisyydestä kosketella sitä -- hänen mielestään vaarallinen.
Nämä huomiot kiinnittivät mieltäni mennessämme pöydästä salonkiin.
Sir Percivalin suuttumus sen johdosta, ettei hänen ystävänsä tahtonut
jäädä pöytään, ei näyttänyt tekevän tähän vähintäkään vaikutusta.
Kreivi saattoi meidät aikomuksensa mukaan teepöytään -- pysähtyi
pariksi minuutiksi salonkiin, meni sen jälkeen eteiseen ja tuli
takaisin postilaukku kädessä. Kello oli 8 -- aika, jolloin kirjeet
aina lähetettiin Blackwater-Parkista.
"Onko Teillä mitään kirjettä, neiti Halcombe?" kysyi hän ja lähestyi
minua laukku kädessään.
Minä huomasin, kuinka rouva Fosco, joka laittoi teetä, kuunteli minun
vastaustani.
"Ei, kiitän kysymästänne, kreivi. Tänään ei minulla ole mitään
kirjeitä pantavana laukkuun."
Hän antoi laukun palvelijalle, istuutui pianon ääreen ja soitti
hauskan neapelilaisen kansanlaulun "La mia Caroliina" pari kertaa.
Hänen rouvansa, joka tavallisesti oli hitainen kaikissa liikkeissään,
laittoi teen nopeammin, kuin minä olisin laittanut, joi kuppinsa
parissa minuutissa ja hiipi hiljaa pois huoneesta.
Minä nousin ylös seuratakseni hänen esimerkkiänsä -- osaksi sen
takia, että minä epäilin hänellä olevan joitakin pahoja aikeita
Lauraa kohtaan, ja osaksi sen takia, että olin päättänyt olla
jäämättä kahden kesken hänen miehensä kanssa.
Ennenkun minä ennätin ovelle, ehkäsi kreivi poistumiseni pyytämällä
kupin teetä. Minä annoin hänelle sen ja koetin toisen kerran mennä
ulos. Hän esti minut taaskin -- tällä kertaa menemällä pianon luo ja
vetoamalla minuun eräässä musiikkikysymyksessä.
Turhaan syyttelin minä täydellistä taitamattomuuttani ja maun
puutetta musiikkiasioissa -- se ei auttanut! Hän pyysi yhtä
kaikki lausumaan ajatukseni sellaisella innolla, joka kumosi
kaikki väitteeni. "Englantilaiset ja saksalaiset", selitti hän
harmistuneena, "koettivat aina halventaa italialaisia väittämällä,
että viimemainitut olivat mahdottomia omaamaan musikaalisen
sivistyksen. Me englantilaiset puhuimme yhäti oratorioistamme ja
saksalaiset symfonioistaan. Unhotimmeko me siis kokonaan hänen
kuolemattoman ystävänsä ja maamiehensä, Rossinin? Mitä oli 'Moses
Egyptissä' kuin ylevä oratorio esitettynä näyttämöillä sen sijaan,
kun se laulettaisiin kylmästi konserttisalissa? Mitä oli uvertyyri
'Wilhelm Tellistä' muuta kuin symfonia, vaikkakin vierasniminen?
Olinko minä kuullut 'Mosesta Egyptissä?' Tahtoisinko minä kuulla sitä
-- ja sitä -- ja sitä --? Ja sanoa, oliko koskaan kukaan kuolevainen
säveltänyt jotakin ylevämpää, pyhempää ja suurenmoisempaa?" -- Ja
odottamatta myöntävää tai kieltävää vastausta ja koko ajan terävästi
silmäillen minuun, alkoi hän jyristen soittaa pianoa ja sen ohella
kova-äänisesti ja ihastuneesti laulaa, väliin katkaisten laulun ja
soiton sanoakseen voimakkaalla äänellä esitettävien kappaleiden
nimet: "Egyptiläisten kuoro ruton aikana, neiti Halcombe!" --
"Recitatiivi Moseksesta lakitauluineen." -- "Israelilaisten rukous
mennessään yli Punaisen meren." Eikö tämä ole musiikkia? Eikö ole
ylevää? Piano tärisi hänen voimakkaiden käsiensä lyönnistä, ja
pöydällä olevat teekupit rämisivät, kun hänen valtava basso-äänensä
jyrisi ja hänen raskas jalkansa paukutti tahtia lattiaa vasten.
Oli jotakin kauheata -- jotakin rajua ja pirullista tässä hänen oman
laulunsa ja soittonsa ihailun purkauksessa sekä siinä riemussa millä
hän huomasi sen tekemän vaikutuksen minuun. Yhä enemmän lähenin minä
ovea, arkana ja kauhun valtaamana. Lopulta pääsin minä vapaaksi,
en siksi että itse koetin pyrkiä, vaan siksi, että sir Percivalkin
sekautui asiaan. Hän avasi nimittäin oven ja kysyi: "mitä tämä
kirottu meteli merkitsi?" Kreivi nousi heti pianon äärestä. "Ah,
kun Percival tulee", sanoi hän, "on samalla lopussa soinnukkuus ja
sulosäveleet. Musiikin jumalatar pakenee meitä, neiti Halcombe; ja
minä, vanha lihava laulaja, hengähdän ihastukseni lopun ulos avaran
taivaan alla!" Hän meni verannalle, pisti kätensä taskuihinsa ja
alkoi taas hiljaisella äänellä hyräjää recitativia "Moseksesta
puutarhassa".
Minä kuulin sir Percivalin huutavan häntä salin ikkunasta, mutta
hän ei huolinut siitä; hän näytti päättäneen olla kuulematta. Tuo
kauan lykätty yksityinen keskustelu oli siis vieläkin jätetty
silleen ja jäisi lykkäytymään siksi, kunnes kreivin armollinen tahto
ja suosio päättäisi toisin. Hän oli pidättänyt minua lähes puoli
tuntia salongissa rouvansa poistuttua. Missä oli rouva ollut? --
Mitä oli hän tehnyt tällä aikaa? Minä menin yläkertaan saadakseni
mahdollisesti jotain tietoa siitä, mutta minä en huomannut mitään,
eikä Laurakaan ollut kuullut mitään. Ei kukaan ollut häirinnyt
häntä -- silkkihameen kevyttä kahinaa ei hän ollut kuullut enemmän
eteishuoneessa kuin käytävässäkään.
Kello oli nyt 20 minuuttia vaille 9. Haettuani päiväkirjani pysähdyin
minä Lauran luokse, kirjoittaen tai keskustellen hänen kanssaan.
Ei kukaan ihminen tullut luoksemme eikä mikään häirinnyt meitä. Me
olimme yhdessä kello 10:een, jolloin minä lausuin hänelle viimeiset
rohkaisevat sanani ja toivotin hyvää yötä. Hän sulki ovensa
sovittuamme siitä, että minä heti aamulla tulisin hänen luoksensa.
Minulla oli vielä muutamia sanoja lisättävänä päiväkirjaani ennen
levolle menoani ja minä päätin mennä salonkiin viime kerran tänä
pitkänä, ikävänä päivänä, viipyä siellä hetkisen, pyytää anteeksi ja
sen jälkeen mennä huoneeseeni tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.
Sir Percival, kreivi ja hänen rouvansa istuivat kaikki kolme siellä.
Sir Percival istui haukotellen painauneena nojatuoliin, kreivi
luki ja rouva Fosco löyhytti itseänsä viuhkalla nähtävästi kärsien
kuumuudesta, hän, joka muutoin ei koskaan kärsinyt liiasta lämmöstä.
"Minä pelkään, kreivitär, ett'ette voi niin hyvin kuin tavallisesti!"
sanoin minä.
"Juuri samoin, kuin minä ajattelin sanoa Teille itsellenne", vastasi
hän. "Te olette kalpea, paras neiti Halcombeni."
"Paras neiti!" Ensi kerran puhutteli hän minua näin sydämmellisellä
tavalla. Mutta samalla oli ivallinen hymy hänen kasvoillansa.
"Minua vaivaa kiusallinen päänkivistys", vastasin minä kylmästi.
"Ei, todellakin! Se tulee varmaankin liikunnon puutteesta. Kävely
ennen päivällistä olisi kyllä tehnyt Teille hyvää." Hän pani
erikoisen painon sanalle "kävely". Olisiko hän nähnyt menevän minun
ulos? Se oli minusta yhdentekevä. Kirjeet olivat kumminkin varmassa
tallessa Fannyllä.
"Tule polttamaan sikari, Fosco", sanoi sir Percival, nousten ylös ja
silmäten taasen levottomasti ystäväänsä.
"Mielihyvällä, Percival, kun naiset ovat menneet levolle", vastasi
kreivi.
"Sallittehan, kreivitär, minun ensin sanoa hyvää yötä?" kysyin minä.
"Ainoa parannuskeino päänkivistystä vastaan on koettaa nukkua."
Minä lausuin jäähyväiset. Puristaessani kreivittären kättä näin minä
taaskin saman ivan hänen kasvoillaan. Sir Percival ei pannut minuun
minkäänlaista huomiota; hän silmäili kärsimättömästi kreivittäreen,
joka kumminkaan ei näyttänyt haluavan poistua huoneesta samalla
kertaa kanssani. Kreivi hymyili itsekseen ja kätki kasvonsa lukemansa
kirjan taakse. Nyt oli taaskin este luottavalle keskustelulle sir
Percivalin kanssa -- tällä kertaa oli kreivitär tiellä.