"Se merkitsee, että sinä ja minä olemme saattaneet järkiinsä miehen,
jolla on pahin luonne koko Englannissa", vastasi kreivi. "Se
merkitsee, neiti Halcombe, että lady Glyde on päässyt vapaaksi mitä
arvottomimmasta kohtelusta ja että Te olette vapautunut kärsimästä
toistamiseen anteeksiantamatonta loukkausta. Sallikaa minun lausua
ihailuni Teidän esiintymisestänne ja rohkeudestanne varsin vaikeassa
asemassa."
"Ihailen Teitä vilpittömästi", lausui rouva Fosco.
"Niin vilpittömästi", kuului kreivin ääni kuin kaikuna.
Minulla ei ollut kumminkaan enää ensimäistä, vihastunutta
vastustusvoimaani loukkausta ja vääryyttä vastaan, joka piti
rohkeutta yllä. Tuskainen ikäväni nähdä Laura -- tunne täydellisestä
tietämättömyydestäni siitä, mitä oli venehuoneessa -- nämä yhdessä
tuottivat minulle sietämättömiä tuskia. Minä koetin pitää hyvää
naamaa ja puhua kreivin ja hänen rouvansa kanssa samalla äänellä,
jota he olivat käyttäneet minua kohtaan. Mutta sanat kuolivat
huulilleni -- minä hengitin kiivaasti ja vaikeasti ja katsoin
ikävöiden ovelle. Kreivi, joka ymmärsi levottomuuteni, poistui
äkkiä huoneesta ja sulki oven perästään. Samassa kuulin minä sir
Percivalin askeleet portaissa. Minä kuulin molempain herrojen
kuiskaavan toistensa kanssa oven edessä, samalla kun rouva Fosco
kaikkein rauhallisemmalla ja nöyrimmällä tavallaan vakuutti minulle
olevansa kaikkein meidän takia iloinen, ett'ei sir Percival ollut
käytöksellään pakoittanut häntä ja hänen puolisoaan poistumaan
Blackwater-Parkista. Ennenkuin hän oli lopettanut selityksensä, oli
kuiskaava keskustelu päättynyt, ovi avattiin uudelleen ja kreivi
katsoi sisään.
"Tunnen itseni onnelliseksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "voidessani
sanoa Teille lady Glyden taaskin olevan talonsa hallitsijattaren.
Minä uskoin olevan Teistä mieluisampaa saada tämä hyvä tieto minulta
kuin sir Percivalilta. -- Minä tulin siis sisään ilmoittaakseni vain
tämän Teille."
"Mikä ihailtava hienotunteisuus!" sanoi rouva Fosco, maksaen siten
miehelleen ihailuveronsa kreivin omalla tavallaan. Kreivi kumarsi
hymyillen, aivankuin hän olisi saanut kohteliaisuuden vieraalta, ja
vetäytyi sivulle laskeakseen minut menemään ohitsensa.
Sir Percival seisoi eteisessä. Kiiruhtaessani portaille kuulin minä
hänen kärsimättömästi huutavan kreiviä tulemaan ulos.
"Miksi viivyt sisällä?" kysyi hän. "Minun täytyy puhua kanssasi."
"Mutta minun täytyy miettiä hieman yksinäisyydessä", vastasi toinen.
"Odota myöhempään, Percival -- odota myöhempään."
Ei kumpainenkaan lausunut enempää. Minä olin jo päässyt
portaista ylös ja kiirehdin käytävää pitkin. Kiireessäni ja
mielenliikutuksissani jätin minä etehisen oven sulkematta, mutta
sisähuoneen oven suljin minä heti sisään tultuani.
Laura oli yksin. Hän istui aivan huoneen perällä käsivarret
hervottomina pöydällä ja kasvot peitettyinä käsiin. Hän hypähti ylös
huudahtaen ilosta nähdessään minut.
"Kuinka olet päässyt huoneeseen?" kysyi hän. "Kuka on päästänyt sinut
tulemaan! Eihän Percival?"
Valtaavassa levottomuudessani kuulla, mitä hänellä oli minulle
sanottavana, en minä voinut hänelle vastata -- minä voin vain
puolestani tehdä hänelle kysymyksiä. Lauran into saada tietää,
mitä alakerroksessa oli tapahtunut, oli kumminkin liian suuri
vastustettavaksi. Hän toisti sitkeästi kysymyksiään.
"Kreivi, luonnollisesti", vastasin minä kärsimättömästi. "Kenenkäs
vaikutus tässä talossa --?"
Hän keskeytti minut vastenmielisyyden liikkeellä.
"Älä puhu hänestä", huudahti hän. "Kreivi on alhaisin ihminen maan
päällä! Kreivi on halveksittava vakooja --!"
Ennenkun kumpikaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan enemmän,
kuulimme me jonkun aivan hiljaa koputtavan ovelle.
Menin katsomaan, kuka se oli. Kun minä avasin oven, seisoi kreivitär
sen edessä minun nenäliinani kädessään.
"Te pudotitte tämän aliseen eteiseen, neiti Halcombe", sanoi hän, "ja
minä otin sen tuodakseni Teille, kun minä kaikessa tapauksessa menen
huoneeseeni". Hänen kasvonsa, jotka aina olivat värittömät, olivat
nyt niin aavemaisen kalpeat, että minä säpsähdin ne nähdessäni.
Hänen muutoin varmat ja vakavat kätensä vapisivat kovasti, ja hänen
silmäyksensä kiisivät ohitseni avonaisesta ovesta kiintyäkseen
petomaisen julmasti Lauraan.
Hän oli kuunnellut ennen koputtamistaan! Minä näin sen hänen
kalpeudestaan, minä näin sen hänen vapisevasta kädestään, minä näin
sen hänen Lauraan kiinnittämästä katseestaan.
Viivyttyään pari silmänräpäystä kääntyi hän hiljaa pois minusta ja
meni tiehensä.
Minä suljin taas oven. "Ah, Laura, Laura! Me saamme molemmat
katkerasti katua sitä päivää, jolloin sinä sanoit kreiviä
_vakoojaksi_!"
"Sinä olisit itse kutsunut häntä siksi, Marian, jos sinä tietäisit
mitä minä tiedän. Anna Catherick oli oikeassa. Meitä vartioimassa
_oli_ kolmas henkilö eilen puistossa; ja tämä kolmas henkilö --".
"Oletko varma, että se oli kreivi?"
"Täysin varma. Hän oli sir Percivalin vakooja -- hän ilmaisi asian
hänelle -- hän kehoitti häntä koko tämän aamupäivän odottamaan ja
väijymään Anna Catherickiä ja minua."
"Onko Anna huomattu? Tapasitko sinä hänet järven luona?"
"Ei, hän pelastautui pysymällä poissa kohtauspaikalta. Mentyäni
venehuoneelle ei siellä ollut ketään."
"Enemmän, enemmän!"
"Minä menin sisään ja odotin muutamia minuutteja. Levottomuuteni
saattoi kumminkin minut nousemaan ylös ja katsomaan ulkona
ympärilleni. Tultuani ulos näin minä muutamia merkkejä hiekassa
aivan venehuoneen vieressä. Minä kumarsin alas katsoakseni, mitä ne
olivat, ja huomasin silloin hiekkaan kirjoitetun sanan. Sana oli --
_etsikää_!"
"Ja sinä pyyhit pois sen hiekasta?"
"Miten sinä sen tiedät, Marian?"
"Minä näin itse paikan hakiessani sinua venehuoneesta. Jatka, jatka!"
"Niin, minä kaaputin pois hiekan ja löysin kohta paperin, johon oli
kirjoitettu ja jossa oli allekirjoitus A. C."
"Missä se on?"
"Sir Percival on ottanut sen."
"Voitko muistaa sen sisällön? Luuletko voivasi kertoa sen minulle?"
"Pääasiallisen sisällön voin minä varmaan sanoa sinulle, Marian. Se
oli varsin lyhyt. Sinä olisit varmaan muistanut sen sana sanaltaan."
"Koeta sanoa minulle, miten se kuului, ennenkun kerrot enemmän."
Hän täytti pyyntöni. Minä merkitsen kirjeen sisällön tähän aivan
niin, kun hän lausui sen minulle:
"Minut näki yhdessä Teidän kanssanne eilen suuri ja lihava, vanha
mies. Olin pakotettu juoksemaan välttääkseni joutumasta hänen
käsiinsä. Hän ei ollut kyllin nopea seuratakseen minua, joten minä
hävisin hänen näkyvistään puiden sekaan. En uskalla tulla takaisin
tänään samalla tunnilla. Kirjoitan tämän ja kätken sen hiekkaan kello
6 aamulla ilmoittaakseni tästä Teille. Kun me ensi kerran tahdomme
puhua rikollisen puolisonne salaisuudesta, niin täytyy meidän olla
turvassa vainoomiselta tai olla kokonaan puhumatta. Koettakaa olla
kärsivällinen. Lupaan tavata Teitä taaskin ja oikein pian. -- A. C."
Kuvaus "suuri ja lihava, vanha mies", jonka Laura vakuuttaa
sananmukaisesti toistaneensa minulle, ei jättänyt minulle epäilyksen
varjoakaan siitä, kuka vakooja oli. Minä muistin edellisenä päivänä
sanoneeni sir Percivalille kreivin läsnäollessa Lauran menneen
venehuoneeseen etsimään rintaneulaansa. Luultavasti oli hän seurannut
häntä päättävällä tavallansa rauhoittaakseen häntä allekirjoitusjutun
johdosta heti sen jälkeen, kun hän oli kertonut minulle sir
Percivalin suunnitelmain muutoksesta. Siinä tapauksessa olisi hän
voinut olla venehuoneen läheisyydessä vain sen hetkisen, jolloin Anna
Catherick huomasi, että hän ja Laura olivat vartioidut. Epäiltävä,
kiireinen tapa, jolla hän erosi Laurasta, oli varmaankin aiheuttanut
hänen turhan yrityksensä ahdistaa häntä. Heidän edellisestä
keskustelustaan ei hän ollut voinut kuulla mitään. Verratessani
matkaa asuinkartanon ja järven välillä sekä sitä aikaa, jolloin hän
jätti minun salonkiin, siihen aikaan päivällä, jolloin Laura ja Anna
Catherick olivat keskustelleet toistensa kanssa, täytyi minun tulla
täydellisesti siihen vakuutukseen, että asianlaita oli niin.
Päästyäni siten jonkunlaiseen varmuuteen oli minun ensimäinen,
innokas harrastukseni tutkia, mitä huomioita sir Percivalin oli
onnistunut tehdä kreivi Foscon ilmiannon johdosta.
"Millä tavoin sinä menetit kirjeen?" kysyin minä. "Mitä teit sinä
sillä löydettyäsi sen hiekasta?"
"Luettuani sen läpi kerran", vastasi Laura, "otin minä sen mukaani
venehuoneeseen lukeakseni sen vielä kerran. Lukiessani lankesi varjo
paperille. Katsoessani ylös seisoi sir Percival ovella ja katseli
minua."
"Koetitko kätkeä kirjeen?"
"Kyllä, kyllä koetin -- mutta hän esti sen. 'Sinun ei tarvitse
vaivata itseäsi salaamalla sitä', sanoi hän! 'Minä olen sattumalta
lukenut kaikki tyyni.' Minä voin vain katsoa häntä lohduttomalla
silmäyksellä -- mitä voisin minä vastata? 'Ymmärrätkö minua?' alkoi
hän, taas 'minä olen lukenut sen. Kaivoin sen hiekasta kaksi tuntia
sitten, panin sen takaisin, kirjoitin sanan paikalle ja sovitin
parhaalla tavalla, että se joutuisi käsiisi. Sinä et voi kiemurrella
asiasta valehtelemalla. Sinä näet Anna Catherickin salaa eilen ja nyt
istut sinä siinä hänen kirjeensä käsissäsi. Minä en ole vanginnut
_häntä_ vielä, mutta _sinä_ olet vallassani. Anna minulle kirje. Hän
tuli luokseni -- minä olin yksin hänen kanssaan Marian -- mitä voin
tehdä? -- Minä annoin hänelle kirjeen".
"Mitä hän sanoi annettuasi kirjeen?"
"Ensin ei hän sanonut mitään. Hän tarttui käsivarteeni ja saattoi
minut venehuoneesta sekä katsoi ympärilleen kaikille tahoille,
ikäänkuin hän olisi peljännyt jonkun ihmisen näkevän tai kuulevan
minua. Sitten puristi hän kätensä lujemmin käsivarteni ympäri ja
kuiskasi minulle? 'Mitä sanoi Anna Gatherick eilen sinulle? Minä
tahdon kuulla joka ainoan sanan ensimmäisestä viimeiseen'."
"Kerroitko hänelle sen?"
"Minä olin yksin hänen kanssaan, Marian -- hänen kova kätensä
kouristi niin pahoin käsivarttani -- mitä piti minun tehdä?"
"Näkyykö vielä mitään merkkiä käsivarressasi? Annas katson."
"Miksi tahdot katsoa, Marian?"
"Minä tahdon nähdä sen, Laura, koska tästä päivästä meidän
kärsivällisyytemme täytyy loppua ja meidän vastarintamme alkaa. Tämä
hänen julmuutensa jälki on ase häntä vastaan. Anna minun nyt nähdä se
-- kenties täytyy minun vastaisuudessa valalla vahvistaa se."
"Oi, Marian, älä katso minuun noin! Älä puhu tuolla tavoin! Ei se
koske enää!"
"Anna minun nähdä se!"
Hän kääri hihansa, ja minä näin sir Percivalin raa'an väkivallan
jäljet. Minä olin jo kokenut niin paljon, etten minä enää voinut
murehtia, en vuodattaa kyyneltä -- enpä edes kauhistua siitä.
Sanotaan meidän naisten olevan joko parempia tai huonompia kuin
miehet. Jos se houkutus rikokseen, joka esiintyy muutamille
sukupuoleni onnettomille olennoille ja tekee heidät huonommiksi,
tällä hetkellä olisi ilmaantunut minulle --! Jumalan olkoon kiitos!
kasvoni eivät kumminkaan paljastaneet mitään sir Percivalin
puolisolle. Tuo lempeä, viaton, rakastava olento luuli vain minun
peljästyneen ja tulleen suruiseksi hänen tähtensä -- eikä ajatellut
sen enempää.
"Älä ole niin kovin levoton, Marian", sanoi hän yksinkertaisesti
vetäessään alas hihaansa. "Ei se koske enää."
"Minä tahdon koettaa ajatella sitä levollisesti sinun tähtesi,
rakkahani. -- No hyvä, puhu enemmän. -- Sinä sanoit hänelle kaikki,
mitä Anna Catherick oli kertonut sinulle -- kaikki, mitä sinä kerroit
minulle?"
"Niin, kaikki. Hän vaati sen -- minä olin yksin hänen kanssaan --
minä en voinut mitään salata."
"Sanoiko hän mitään sinun lopetettuasi?"
"Hän katsoi minuun ja nauroi itsekseen ivallisen katkerasti. -- 'Minä
saan kyllä sinun tunnustamaan kaiken muunkin', sanoi hän, 'kuuletko
-- kaiken muunkin'. Minä vakuutin hänelle sanoneeni jo kaiken, minkä
tiesin. 'Älä luule voivasi minulle kuvitella sitä', vastasi hän,
'sinä kyllä tiedät enemmän, kuin sinä tahdot tunnustaa minulle. Etkö
tahdo tunnustaa kaikkea? Sinun _täytyy_ tunnustaa! Minä pakotan sinut
tunnustamaan tultuamme kotiin, vaikkakaan minä en voi tehdä sitä
täällä!' -- Hän vei minut mukanaan toista tietä puiston kautta --
tietä, jolla minä en ollenkaan voinut toivoa tapaavani sinua -- eikä
sanonut sanaakaan, ennenkun me olimme asuinkartanon läheisyydessä.
Hän pysähtyi silloin taas ja sanoi: 'Tahdotko miettiä asiaa paremmin
nyt, ennenkun on myöhäistä, ja sanoa minulle kaikki?' -- Minä voin
vain toistaa, mitä olin jo sanonut. Hän kirosi minun itsepäisyyttäni,
meni nopeasti eteenpäin ja veti minut mukanaan portista. 'Sinun ei
onnistu pettää minua', sanoi hän, 'sinä tiedät enemmän, kuin sinua
miellyttää ilmoittaa minulle. Minä saan kyllä sinun tunnustamaan --
minä pakotan sinun arvoisan sisaresi tekemään samoin. Nyt tulee loppu
kaikista kuiskailemisista ja kaikista punomistanne juonista. Te ette
saa nähdä toisianne, ennenkuin olette tunnustaneet kaikki tyyni.
Minä annan vartioida teitä joka vuorokauden tunti, kunnes olette
sanoneet totuuden'. Hän oli kerrassaan kuuro ottaakseen huomioon,
mitä minä sanoin, ja vei minut mukanaan huoneeseeni. Fanny istui
siellä ompelemassa minulle, mutta hän käski hänen mennä heti ulos!
'Minä ryhdyn toimenpiteihin, ett'et sinä voi käydä yhteen liittoon',
sanoi hän. 'Sinun täytyy muuttaa täältä tänä päivänä. Jos emäntäsi
tarvitsee kamarineitoa, niin valitsen minä itse hänelle sellaisen'.
-- Hän lykkäsi minut tänne huoneeseen, sulki oven ja asetti tuon
raa'an naisen minua vartioimaan eteiseen. -- Oi Marian. Hän näytti
mielettömältä ja puhui kuin mieletön. Sinä et sitä ehkä usko, --
mutta minä vakuutan sinulle, että hän teki niin."
"Minä uskon sen, Laura. Hän on mieletön -- mieletön rikollisen
omantunnon tuskan takia! Joka sana, minkä sinä olet lausunut
minulle, saattaa minut yhä varmemmaksi, että Anna Catherickin
poistuessa luotasi eilen olit sinä huomaamaisillasi salaisuuden,
joka olisi voinut saattaa ilkeän miehesi turmioon -- ja hän uskoo
sinun huomanneen sen. Sinä et voisi sanoa tai tehdä mitään, joka
voisi tyynnyttää tätä kamalaa epäluuloa tai vakuuttaa hänen
petollista mieltään sinun rehellisyydestäsi. Minä en sano,
rakkahani, tätä pelottaakseni sinua. Minä sanon sen avatakseni
sinun silmäsi näkemään, millainen sinun asemasi todellisuudessa on,
ja vakuuttaakseni sinua, kuinka äärettömän välttämätöntä on, että
sinä sallit minun ryhtyä niihin toimenpiteisiin sinun turvaksesi,
joihin minä mahdollisesti voin ryhtyä niin kauan, kun meillä on
vielä vapautta siihen. Kreivi Foscon välitys on hankkinut minulle
tilaisuuden tulla luoksesi tänään, mutta kukapa tietää, eikö hän
kiellä tätä suosiotaan huomenna. Sir Percival on jo poistanut Fannyn,
koska hän on viisas tyttö ja sinuun hyvin kiintynyt -- ja ottanut
sijaan toisen henkilön sinua palvelemaan, joka ei vähääkään harrasta
sinun hyvääsi ja jonka alhainen käsityskanta kohottaa häntä tuskin
pihakoiraa korkeammalle. On mahdotonta sanoa, mihin väkivaltaisiin
toimenpiteisiin tästä lähtein ryhdytään, jollemme me estä häntä ja
hanki itsellemme jotain suojaa."
"Mitä voimme me tehdä, Marian? Oi, jospa me voisimme poistua tästä
paikasta ainaiseksi!"
"Kuule minua, Laura -- ja koeta uskoa, ett'et sinä kumminkaan ole
aivan turvaton niin kauan, kun minä olen luonasi."
"Minä tahdon uskoa sen -- minä uskon sen todellakin. Mutta älä unhota
aivan Fanny-raukkaakaan koettaessasi auttaa minua. Hänkin tarvitsee
turvaa ja lohdutusta."
"Minä en unhota häntä. Puhuin hänen kanssaan ennen tänne tuloani ja
minä olen jo sopinut hänen kanssaan tavata vielä kerran tänä iltana.
Ei ole turvallista panna kirjeitä Blackwater-Parkin postilaukkuun --
ja minun on kirjoitettava tänään kaksi kirjettä sinun tähtesi, joita
ei voi jättää kenenkään muun käsiin kuin Fannyn."
"Mitä kirjeitä?"
"Ajattelen kirjoittaa herra Gilmoren liikekumppanille, joka on
tarjonnut apuansa, jos joitain enempiä vaikeuksia meille ilmaantuisi.
Niin vähän, kuin minä tunnenkin lakia, olen minä kumminkin vakuutettu
sen suojaavan naisia sellaiselta kohtelulta, jota tämä konna
osoitti tänään sinua kohtaan. Minä en aio mennä selittämään mitään
yksityiskohtia Anna Catherickiin nähden, koska minä en voi antaa
mitään varmoja tietoja tästä asiasta. Mutta asianajajalle ilmoitetaan
sinun käsivarressasi olevat väkivallan merkit ja se hävytön tapa,
jota miehesi on osoittanut sinulle tässä huoneessa -- hän on saapa
minun kirjeeni, ennenkun minä tänä iltana suljen silmäni!"
"Mutta ajattelehan julkista häväistysjuttua, Marian!"
"Olen tarkoin sitä ajatellutkin -- sir Percivalilla on enemmän
pelkäämistä kuin sinulla. Pelko tämän asian julkisesta käsittelystä
voisi kenties saada hänet järkiinsä, kun ei mikään muu voisi auttaa."
Puhuessani tätä nousin minä ylös, mutta Laura pyysi minua jäämään
luokseen.
"Sinä saatat täten hänet raivoon", sanoi hän, "ja teet asemamme
kymmentä kertaa vaarallisemmaksi."
Minä tunnustin totuuden -- näiden sanojen masentavan totuuden mutta
en kumminkaan voinut sitä myöntää hänelle. Siinä levottomuutta
herättävässä asemassa, johon me olimme joutuneet, ei ollut
mitään apua eikä mitään toivoa, jollemme me uskaltaneet ryhtyä
äärimmäisyyteenkin. Minä sanoin sen hänelle vaikka niin lievästi kuin
voin. Hän huokasi syvään, mutta ei väittänyt vastaan. Hän kysyi vain,
kenelle minä kirjoittaisin toisen kirjeen.
"Herra Fairlielle", sanoin minä. "Setäsi on sinun lähin
miessukulaisesi ja perheen päämies. Hänen täytyy, hän _tulee_
suojelemaan sinua."
Laura pudisti päätänsä suruisen näköisenä.
"Niin, niin", jatkoin minä, "sinun setäsi on heikko, itsekäs
maailmanmies, sen tiedän kyllä; mutta hän ei ole kuitenkaan
sir Percival Glyde, eikä hänellä ole sellaista ystävää luonaan
kuin kreivi Fosco. Minä en odota mitään hyvää koituvan hänen
hyväntahtoisuudestaan tai harrastuksestaan sinua tai minua
kohtaan. Mutta hän tekee mitä tahansa saadakseen laiskotella ja
elää häiritsemättömässä levossa. Jos minä vain saan hänet siihen
vakuutukseen, että hänen välityksensä tällä hetkellä pelastaa hänet
muutoin välttämättömästä levottomuudesta, huolesta ja edesvastuusta
tulevaisuudessa, niin saadaan hänet pakotetuksi toimimaan itsensä
vuoksi. Minä tiedän, kuinka on meneteltävä hänen kanssaan. Laura --
minä olen saanut kokemusta."
"Jos sinä vain saisit hänen suostumaan siihen, että minä joksikin
ajaksi saisin palata Limmeridgeen olemaan hiljaisuudessa sinun
kanssasi, Marian, niin luulisin minä itseni melkein yhtä onnelliseksi
kuin ennen avioliittoani."
Nämä sanat johdattivat ajatukseni toiselle taholle. Eiköhän olisi
mahdollista pakottaa sir Percival valitsemaan toinen kahdesta
vaihtoehdosta: joko joutumaan häväistysjutun alaiseksi julkisen
syytöksen takia väkivallasta vaimoansa kohtaan tahi jonkun aikaa
kestävään eroon ilmoittamalla syyksi vaimon poissa-oloon käynti sedän
luona? Eiköhän sir Percival suostuisi jälkimäiseen vaihtopuoleen? Se
oli epäiltävää -- enemmän kuin epäiltävää. Niin vähän toivoa kuin
olikin kokeen onnistumisesta, oli kumminkin syytä koettaa sitä --
ja minä päätinkin tehdä niin -- suorassa epätoivossa siitä, ett'en
tietänyt parempaa neuvoa.
"Setäsi saa tietää toivomuksesi", sanoin minä, "ja kaikissa
tapauksissa tahdon minä pyytää myöskin herra Kyrlen neuvoa tässäkin
pulmassa. Voihan mahdollisesti olla jotakin hyvää siitä -- niin, minä
tahdon toivoa, että niin tapahtuu!"
Sanoessani tätä nousin minä jälleen ylös, mutta uudelleen koetti
Laura saada minut pysähtymään.
"Älä mene luotani", sanoi hän levottomasti. "Minun salkkuni on
pöydällä. Voithan sinä kirjoittaa täällä."
Minua vaivasi sanomattomasti ollessani pakotettu kieltäytymään,
vaikka minä teinkin sen pitäessäni hänestä huolta. Mutta me olimme
jo olleet liian kauan erillämme kaikista muista talon henkilöistä.
Toivomme saada taaskin tavata riippui kenties aivan yksinomaan
siitä, ett'emme herättäisi uusia epäluuloja. Oli siis oikea aika
näyttäytyä taaskin levollisena ja huolettomana alakerrassa noiden
halveksittavain ihmisten joukossa, jotka kenties parhaillaan puhuivat
meistä. Minä selitin tämän onnettoman välttämättömyyden Lauralle ja
sain hänen katsomaan asiaa samalta kannalta.
"Minä tulen takaisin, rakkahani, tunnin kuluttua", sanoin minä.
"Tällä kerralla on pahin kyllä ohi. Ole levollinen äläkä pelkää
mitään."
"Onko avain ovessa, Marian? Voinko minä sulkea sen sisäpuolelta?"
"Niin tässä on avain. Sulje ovi äläkä avaa kenellekään muulle kuin
minulle."
Minä suutelin häntä ja poistuin. Poistuessani oli lohduttavaa kuulla,
kuinka hän kiersi avainta lukossa, ja tietää, ett'ei kukaan voinut
päästä sisään ilman hänen suostumustaan.